comments 14

Le Temps Perdu

Livahdimme viime sunnuntaina yhdeksi yöksi Turkuun. Ja kyllä, meillä oli tälle päähänpistolle ihan hyvä selityskin, Turun Taidemuseon Jacques Henri Lartiguen Riviera-näyttely. Onhan siitä ollut puhetta.

Turku huokaili hitaana ja helteisenä tuona sunnuntaina, kaikki tuntuivat olevan vähän pharrelleissaan. Me heitimme kamat hotellille ja lähdimme kipuamaan mäkeä taidemuseolle. Jos haluaisin asua Turussa, haluaisin asua juuri tuolla mäellä.

Näyttely oli, kuten kuvitella saattaa, ihana. Olisin halunnut nuolla niitä raparperinvarrensävyisiä valokuvia hattuihinsa uponneista haikeista kaunottarista. Rakastin myös myrskyn runtelemaa Rivieraa. Tuttuja paikkoja, mutta aikaa, johon ei ole paluuta. Aikaa, jota ei oikeastaan ollut olemassa silloinkaan, kun oli.

Olin kuvitellut näkeväni suuria kuvia, mutta pieniähän ne olivatkin. Nokka piti työntää lähelle ja silloin uhkasi käydä niin, että museon lattialle olisi jäänyt vain mustat espadrillot kun olisin imeytynyt taannoiseen, ja tehnyt sen kieltämättä mielelläni. Hulmahtanut noin vain ranskalaiselle rannalle, vaihtanut farkut valkoiseen, hävyttömästi vain polviin yltävään hamoseen, leikannut tukkani polkaksi, pistänyt tupakaksi. Kunnon garçonne. Lartigue istuisi sivummalla ohuena, sivelisi kameraansa sormenpäillään mutta lopulta tyytyisi vain kirjoittamaan taas yhden sivun päiväkirjaansa, jota lopulta olisi 50 000 sivullista. “Siemailin kaikessa rauhassa aperitiiviani kun rannallemme pelmehti eksyneen oloinen mutta riehakas pohjoismaalainen nainen, matka-arkuton. Bizarre, todentotta… Mimi, Bibi, Coco ja maman sanoivat, että hän oli yrittänyt tehdä tuttavuutta, mutta että lienee parasta pysytellä etäisenä. Sopii minulle, olinkin ajatellut tänään kuvata vesipisaroita ystävättärieni auringonpaahtamalla iholla…”

Ulkona on kuuma, me olemme janoisia, kuvat alkavat juosta silmiemme edessä kuin räpistelevänä kaitafilminä. Noin hyppää vaalea mies vesisuksilla, noin paukkuvat lastenhoitajan helmat tuulessa. Picasso pauhaa jotain kädet laajoissa kaarissa pyörien kuin tuulimyllyn siivet!

Hoipumme ulos, poika pyrähtää leikkipuistoon kiipeilemään ja hyppimään liian korkealta. Me valahdamme museon ylätasanteelle kannettuihin valkoisiin kansituoleihin. Hovimestari, jotain kylmää juomaa! Ai perhana, ei, se täytyykin hakea itse, tässä maailmassa, tässä ajassa. Saman tekevää, suloista se oli silti.

Kiinnostaisi (lainaus poimittu museon sivuilta): 


“Lauantaina 22.8. klo 14 Anna Kortelainen: Hetkiä, jotka tekevät ihmisestä uuden olennon. Rivieralla Olavi Paavolaisen käsikynkässä ja H. J. Lartiguen jalanjäljissä

Lartiguen hurmaaviin kesäkuviin tutustutaan tyylikkään matkamiehen seurassa! Nuori Olavi Paavolainen matkaili Rivieralla 1920-luvun lopulla ja kirjoitti onnellisia, mutta samalla rehellisiä muistiinpanoja näkemästään. Opastuskierroksella Paavolainen ja Lartigue kohtaavat – mitä he mahtavat sanoa toisilleen?”

14 Comments

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.