comments 6

Laiskureita laulattaa

Blogiyhteistyössä: LANGØ

Joskus silloin sata vuotta sitten, kun olimme vielä kahden ja Herra Kamera lähti kukonlaulun aikaan töihin, laittoi hän levysoittimesta kuiskailemaan Marilyn Monroen When I fall in Loven. Suukotti joka ikinen aamu, myös riitojen jälkeen, peiton alta pilkistäviä varpaitani ennen kuin katosi kaikuvaan kruununhakalaisrappukäytävään ja maailmalle.

Kun lapset olivat pikkuriikkisiä, muistan jonkun valoisan viilimainoksen, jossa soi Pepe Willbergin Aamu. Se “kun silmäni mä auki saan ja sinut siinä nään mä ihan lähelläin na na na naa…”. Jotenkin se itketti, se oli niin idyllistä ja meillä oli vain valvottuja öitä ja tahmeat lattiat ruokapöydän ympärillä ja hiekkaisia kurahaalareita ja maksamattomia laskuja. Ei ollenkaan aikaa nähdä kaikenmaailman vauvojen yli kenen vierestä heräsi. Jos joku haroikin hiuksiani, se ei ollut Herra Kamera vaan janoinen jälkeläinen.

Sitten elämä vähän helpotti, muutimme Hankoon, kuuntelimme sunnuntaiaamuisin kaminan paukkeen ja myrskytuulen lisäksi Lasse Mårtensonia ja hoilasimme ihan muina laiskureina On taaaaaaaskin sunnuntai.

Viime sunnununtaina ei ollut musiikkia isänpäivän onnittelulauluja lukuunottamatta, mutta sen sijaan oli uudet pellavalakanat. Tämä on ylellistä, sanoi tyytyväinen Herra Kamera painokkaasti ja piirsi kädellään suuria kaaria yllämme aaltoilevan savunsinisen, liidunvalkoisen ja mansikkamaidon värisen pellavan päällä. Emme olisi millään tohtineet nousta, joten juoksutimme lapsia kantamaan lisää kuumaa kahvia yläkertaan ja kaivoimme kaikki lukematta jääneet lehdet sängyn alta. Marraskuinen aamu jatkui ulos samoissa sävyissä, yli peltikattojen, kohtasi hiekkarannan, josta meren kohina kiisi pitkin jo lehdetöntä Bulevardia, läpi satavuotiaiden kiviseinien, sisälle saakka.

Sanot kultasein, mä näin tahdon olla vain.

Lakanat ja villahuopa: LANGØ.

6 Comments

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.