Kävimme viime viikolla Espoon EMMAssa katsomassa keraamikko Rut Brykin Taikalaatikko -näyttelyn. Woaaah, mikä mimmi. Kuollut siis, mutta kuitenkin. Hermoherkkä, joten samaistun. Superlahjakas, siitä en tiedä mitään.

Näyttely tekisi mieli haukata uudestaan, niin paljon on silmälle asiaa. Tuon pienen nunnankin katse, miten intensiivinen! Yksityiskohdat kietoutuvat ulos seiniltä museovieraan ympärille kuin muratti. Ja meidän tavallisten tallaajien vastaanottokyky on niin rajallinen… Minulle puhuvat enemmän vanhemmat, chagallmaiset työt. Kohti uutta aikaa työstö pelkistyy, graafistuu, on matemaattisesti häikäisevää, mutta viileämpää.

Näyttelyn päättää Brykin tyttären Maaria Wirkkalan Mielen mosaiikki-polku, joka on koottu Rut Brykin ylijäämäkaakeleista. Jo ne pienet palaset, hylätyt, ovat niin ihania, että jos olisin kallellaan rikoksen poluille päin, olisin varastanut yhden sirpaleen. Suuren taiteilijan tunnistaa siitä, että kaikkea häneen liittyvää haluaisi koskea (kirjatoukkismi).

Näyttelyä ja Brykiä taustoittaa hyvin HS:n artikkeli (ote alla) ja hiukan, eikä ihan niin hiukankaan, himottaisi näyttelyn kuraattorin Harri Kalhan kirja Rut Bryk – Elämän taide. Pieniä Perhosia voisi ajatella lahjaksi kaikille kevään sankareille <3

Terveisiä muuten EMMA SHOPin (aaaaah, museokaupat!) kassalle, sieltä löytyi yksi blogin lukija!