comments 6

La Poule au Pot

Palasimme Pariisiin huhtikuun alussa. Jo marraskuisella visiitillämme oli selvää, että takaisin on päästävä ja pian. Ensinnäkin oli nähtävä hotellimme (kutsun sitä jo Pariisin-kodiksi) puutarha keväällä ja toisekseen… no, Pariisi on Pariisi. Ehtymätön inspiraation lähde kahdelle kauneuden etsijälle.

Saimme tälläkin kertaa ystäviä mukaan, mutta ensimmäisen ja viimeisen päivän vietimme kahdestaan kaupunkia koluten. Vaikka elämänkumppaneina olemmekin vielä välillä hyvinkin keskeneräisiä, niin matkakumppaneina olemme hioutuneet yhteen ilmiömäisesti. Tahtimme ja toiveemme ovat jotakuinkin samat, jaamme mieltymyksen päiväuniin ja mieluummin aikaisiin aamuihin kuin myöhäisiin iltoihin. Jaksamme loputtomasti museoita, jotka kuitenkin kierrämme rivakasti.

(Tajusin juuri tässä yhtenä päivänä, että olen ollut jo suuremman osan elämästäni Parkkosen kanssa kuin ilman Parkkosta. Uskomatonta.)

Asiaan. Matkan viimeisen lounaan osuimme nauttimaan pieneen ravintolaan nimeltä La Poule au Pot. Tuo klassinen bistro oli päätynyt nuppineulaksi Pariisin karttoihini kun sen oli suosikikseen maininnut mm. jumalainen Caroline de Maigret. Jos se kelpaa Carolinelle, se kelpaa myös minulle. Mikäli olisin muistanut, että kyseessä oli tämän vuoden tammikuusta lähtien Michelin-tähtiravintola, en ehkä olisi vaivautunut syöksymään tukka sotkussa sisään ilman pöytävarausta: toiveikkaiden herkkusuiden jono on nimittäin näin jälkeenpäin ymmärrettynä yleenä parin kuukauden mittainen. Mutta niin vain me nojailimme ovelasti sinkkitiskiin ennen lounasserviisin alkua, rupattelimme mukavia hauskan henkilökunnan kanssa  ja lopulta ensimmäisen reaktion jälkeen (hyvin ranskalainen suun suipistus ja ponnekas pään ravistelu kieltävän vastauksen merkiksi) me ahtauduimme ikkunasyvennykseen pieneen, pyöreään pöytään. Paras pöytä minusta! Nautiskelu saattoi alkaa.

La Poule au Pot on vanha hallien alueen syöttölä, joka oli alkuaikoinaan – muistaakseni yli sata vuotta sitten (huomio, en siis ole elänyt sata vuotta sitten, vaikka välillä siltä tuntuukin, vaan näin muistan KUULLEENI)-  tunnettu kanapadastaan, mistä nimikin juontaa juurensa, sekä joustavista, aina aamuviiteen ulottuvista aukioloajoistaan. Joskus viisikymmentäluvulla ravintola sai kai nykyisen sisustuksensa ruusutapetteineen. Sen jälkeen se veti vuosikymmeniä puoleensa turvaruokaa kaipaavia pintaliitäjiä, jotka rakastivat Potin kodikasta tunnelmaa kaikenmaailman discoilun lomassa. Nykyisen suosion takana on huippukokki Jean-Francois Piège, joka onneksi on säilyttänyt vuosien saatossa hioutuneen melko pinkin miljöön ja ronskin ruoan ja valinnut taustamusiikiksi oman 70-luvun nuoruutensa ranskalaista poppia ja iskelmää.

(Olen aistivinani, että Pariisissa on edelleen tai taas vallalla erittäin lämmin suhtautuminen isoäitien tekemään ruokaan, tai sitten se vain on sellaisten meidän suosimien rupuisten bistrojen ja brasserioiden linja, nyt ja aina ja iänkaikkisesti. Pidän siitä joka tapauksessa kovasti.)

Emme antaneet illansuussa häämöttävän paluulennon häiritä, päätimme ottaa ilon irti onnenpotkustamme. Pitkän kaavan mukaan! Minä otin alkuun kauden salaatin, ja jos sallitte sanoa, salaatista ravintolan tason voi jo aika hyvin mitata. Mikä lajikkeiden yksinkertainen nerokkuus, mikä lehtien rapeus ja raikkaus, mikä etikan huumaava oikeasuhteisuus! Parkkonen valitsi listalta luuydintä. Sammakonreisiäkin olisi ollut. Täällä ei tähtipöly ainakaan tarkoita pieniä, hienostuneita annoksia. Päinvastoin. Molemmat alkuruoat jo itsessään olisivat riittäneet aterioiksi.

Onneksi me olemme vallan hyviä syömään! Ruoka oli taivaallisen hyvää, viini keinahteli lasissa täynnä lupauksia. Tarjoilu oli henkeäsalpaavan huomaavaista, silti rentoa ja ystävällistä. Nostitte katsettanne, madame, kysyi salia emännöivä ihana rouva ja sain sillä siunaamalla sekunnilla mitä sitten ikinä olinkaan pyytämässä. (Vettä, toivottavasti.) Jälkiruoka oli kuin olisi haukannut unelmaa, sitten kun ylipäätänsä raaski särkeä lumouksen jälkiruokahaarukallaan.

Jos siis olet vaeltamassa noin kahden kuukauden kuluttua Pariisin, valitse ihmeessä La Poule au Pot yhdeksi pyhiinvaelluskohteeksesi. Hinnat hiukan hirvittävät, myönnän, mutta elämys on sen väärti. Lähdet ravintolasta kuin lämpimästä sylistä, rasvaisia suupieliä nuoleskellen, ehkä haikeaa sävelmää kultasi korvaan hyräillen. Voi Pariisi!

6 Comments

  1. Tiina A. says

    Herkullinen ja innostava kirjoitus. Johan näitä on odotettukin.

    Tiina A.

  2. Harri says

    Tuo pinkki sävy liinoissa! Vie kyllä kauas, muistan äitini haaveilleen tuon värisistä kylppäriporsliineista (sai niitä vaaleansinisinäkin) kera tuftatun maton, johon oli leikattu kolo pöntölle. Kuinka jokin kamala voikin nostaa sisustuksen porvarillisen kliseisyyden yli…

    Salaatti kertoo kyllä paljon keittiön tasosta, samoin leipä. On myös hyvä käydä pesemässä kädet ennen ruokailua (esim. wc:ssä tinneriä imppaavat asiakkaat saattavat indikoida keittiön tasosta.)

    Tuo muussi! Niin samettisen vaaleaa, niin syntistä. Ja lihan rasva. Ooh!

    • Anna says

      Niin hieno vaaleanpunainen, juuri kuten sanoit, sellainen vanhan kylpyhuoneen kaakeleiden väri! Miten ihanaa, ettei tätä ravintolaa ole trenditetty. Miten ihanaa, että vielä on kankaisia servettejä… jo se oikeuttaa vähän kalliimpiin hintoihin, tiedämmehän pesulakulut.

      Muussi oli todentotta silkkiä ja samettia. Ja suurimmaksi osaksi luultavasti voita.

  3. Lisa says

    Anna, mitä jos vihdoin palaisit kirjoittamaan. Meitä lukijoita on varmasti paljon. Tai jos lupaat, että aloitat syksyllä taas aktiivisen päivittämisen, Jooko? Ei ne Instagramin lyhyet kirjoitukset oikein riitä.

    Kivaa kesää jok.tap!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.