Valitse sivu

Eilen nuorimmaisemme täytti 10 vuotta. Kaikki lapsemme käyvät siis toistakymmentä, meillä ei ole enää vauvaa talossa. Hirmuisen haikeaa, jotenkin.

Kymmenen vuotta sitten kiisimme kohti Tammisaaren sairaalaa, jonka huippusynnytysosasto oli silloin vielä olemassa. Olimme iltayhdeksältä perillä, klo 22 poika oli jo rinnalla. Muistan hämärästi istuneeni katsomassa Sinkkuelämää pieni rääpäle olkapäälläni, samppanjaa latkien.

Seuraavana aamuna mummo ja vaari toivat typykät tutustumaan pikkuveljeen. Vaari nukahti sairaalahuoneen sohvalle, kas niin uuvuttavia ovat miehille nämä synnytyshommat. Sitten koko muu jengi meni Svenska Klubbenille syömään pitkän lounaan, minä ja poika jäimme omiin ruokapuuhiimme.

Toisena päivänä Herra Kamera patsasteli tukka pystyssä käytävillä, soitteli puheluita laumanjohtajan polleudella ja kuului kertovan, että tämä, kuten kaksi aikaisempaakin synnytystä olivat olleet todella helppoja. Minä harjasin ripsiväriä ripsiini ja nautiskelin jälkisupistuksista. Sairaanhoitajat kehottivat meitä menemään viereiselle kentälle Tammisaaren markkinoille, he kyllä vahtisivat vauvaa. Siellä me sitten kuljimme kaksin karusellimusiikin keskellä, vilkkuvien valojen alla käsi kädessä, hattara toisessa ja ihmettelimme runsaan onnellista elämäämme. Keltaisia ja punaisia lehtiä putoili kengänkärjille, tuoksui vaniljamunkeilta.

Kirjatoukan vinkki synnytyssaliin (uskomatonta mutta totta, mulla ON tähänkin asiaan vinkki!): 
Älä suostu selällesi, jos vain voit pysyä pystyssä.