Valitse sivu

Huh mikä viikko viime viikko olikaan. Viikko, jonka seitsemää superpäivää seurasi tuttu reaktio.

Kroppani (vai mieleni?) on joskus aikoinaan oppinut, että kun alkaa läikkyä yli kiireen kanssa (ja valitettavasti se ei osaa erotella iloista, kaivattua, positiista kiirettä negatiivisesta stressistä), kannattaa kaataa kiitäjä sängyn pohjalle nostattamalla kurkkuun kuuma, punainen polte.

Heräsin siis yöllä hapuilemaan hunajapastilleja, keittelemään kannukaupalla teetä ja säälimään itseäni.

Viikko vei voimia siksikin, että se sisälsi rahtilaivatolkulla kohtaamisia, satoja osin upouusia ihmisiä, joita emännöin, joille esitelmöin. Vähän kylmäisenä, pms-päissäni ja päivä päivältä väsyneempänä ensin maanantaina kun salakuljetimme aamuhämärässä merikontin Hangonkylän satamaan ja kerroimme koko päivän uteliaille kuinka siirreltävistä, muunneltavista konteista saisi nopeasti, kustannustehokkaasti ja ilman järeää luparumbaa taiteilijaresidenssejä Hankoon jo ensi kesäksi.

Sitten pari tavallisempaa työpäivää täynnä tapaamisia, puheluita ja kokouksia, kunnes torstaiaamuna avasin ovet iloisesti pulppuavalle ryhmälle mainoskuvausporukkaa, joka otti kivikasamme jokaista pölyistä nurkkaa myöten käyttöönsä. Perjantaina oli toinen Luova Työpäivä studiolla, sielläkin viipyi lyhyemmän tai pidemmän rupeaman kolmisenkymmentä ahertajaa mm. Helsingistä, Turusta ja Lohjalta. Ihana, ihana päivä, täynnä jotain rakkauden kaltaista, kuten yksi kävijöistä kuvaili.

Lauantaina istuimme pitkään juhlapöytään kahden ennestään vieraan seurueen väliin solmimaan uusia ystävyyssuhteita keskustelemalla kiihkeästi puheensorinan ja viinilasien kilinän yli. (Ulkoilutin taas hienoa Hanko-paitaani, mutta ikävöin meikkaajaa ja kampaajaa!) Sunnuntain vietimme Isänpäivää omien yhteistyökuvausten merkeissä ja hämärän hiipiessä Loun kanssa. Menimme illalla myöhään vielä leffaan, siinä vaiheessa en ollut enää varma kumpi siellä vaijerilla tasapainoili, minä vai Philippe Petit, sen verran oli nuorallatanssijafiilis kun iltakymmenen jälkeen harpoimme pimeän, vielä lämpimän sumun läpi kotiin.

Tätä harva uskoo, mutta olen oikeastaan aika ujo ja introvertti. Uudet tapaamiset jännittävät, tai jos eivät jännitä, niin ovat sitten kiehtovuudessaan energiasyöppöjä. Minulla on kuitenkin niin kova elämänvietti ja halu nähdä ja kokea ja oppia ja tutustua, että se ajaa ujouteni yli. Siksikin väsyttää, kun se ujous kamppailee sen kokijan kanssa. Äh, ymmärrätteköhän mitä tarkoitan?

Oikeastaan kiire oli taskussa jo Ranskassa. Taistelin enemmän kuin koskaan kahtiajakautuneiden apinanaivojeni kanssa. Ollako aloillaan, haistellen ilmaa, vai viilettääkö koko Rivieraa taas päästä päähän, ettei koskaan, mitään jäisi näkemättä, ei yhtään ukkelia haastattelematta? En ymmärrä miten en tähän ikään mennessä saa itseäni pysähtymään. Mikä vimma minua ajaa? Lisäksi meillä oli pieni, mieleinen duunihomma, joka osoittautuikin aikaa vievemmäksi kuin olimme ajatelleet. Sekin verotti viikkoa, josta yritimme ottaa kaiken irti pitkän talven varalle. Tästäkin Merete Mazzarella kirjoittaa hyvin, kuinka “ihmisen täytyy joka hetki mahdollisimman hyvin säilyttää kontrolli, maksimoida elämänlaatunsa ja elämyksensä”.

Katsoin mainoskuvausryhmää torstaina. He paahtoivat pirteinä kuin peipot aamusta iltaan ja toisen päivän heti perään. Ajattelin kuinka hekin jaksavat, miksen minä jaksa? Miksi minulla on ihan kuin vähän vuotava akku, joka paukkuu punaista aikaisemmin kuin ympärilläni häärivillä duracellpupuilla? Tarvitsen, kuten olen kertonutkin, yksinäistä, hiljaista aikaa enemmän kuin kukaan. Mutta minunhan täytyy jaksaa yhtä paljon, ajattelen, jaksavathan kaikki muutkin. Tai oikeastaan, minun täytyy jaksaa vielä enemmän. Haluan aina olla vähän enemmän kuin muut.

Sitten ajattelen, että olen entisessä elämässäni luukuttanut niin isosti yli kaikkien mittareiden paiskimalla vaativia töitä, hoitamalla melkein yksin pieniä lapsia, järjestämällä muuttoja, matkoja ja remontteja, olemalla aina mukana kaikessa ylimääräisessä ja säätämällä niitä perhe-elämän metatöitä, joista nyt niin paljon puhutaan (simonedebeauvoirilainen sydämeni itkee verta joutuessani myöntämään, että minä putosin jo aikoja sitten siihen ansaan), että joku minussa on ihan täpötäynnä.

Minulle on kasvanut rajat, ja se saattaa olla hyvä asia.

Luulen, etten koskaan muutu sellaiseksi ihannekuvaksi itsestäni, jota ylläpidän, ja jonka ylläpito uuvuttaa mahdottomuudellaan. Tiedän, että tulen aina rakastamaan ihmisiä, kiihkeää työntekoa, uuden oppimista uppoutumalla ja maailman ahmimista. Montaa asiaa yhtä aikaa, ei koskaan yhtä asiaa kerrallaan.

Kuten kirjat usein, Mazzarella tuli käsiini oikeaan aikaan. Tämäkin ote on kirjasta Aurinkokissan vuosi, tosin lainaus on Selma Lagerlöfiä:

“Tulen elämäni mittaan yhä enemmän siihen tulokseen, että olemme täällä maan päällä elämässä maailman elämää, tekemässä sen työtä ja nauttimassa sen iloista sikäli kun ne eivät vahingoita meitä. Ihmisistä, jotka haluavat elää taivas alati silmiensä edessä tulee ikävystyttäviä muille, ja kaartuuhan taivas ylitsemme arkena yhtä lailla kuin sunnuntaina. Vertaus leiviskästä on minun varsinainen uskontoni. Ponnistelu, omien lahjojen käyttäminen, se on minun uskontoni.”

Jos vain hyväksyisin itseni sellaisena sekopäänä kuin olen, soisiko ikioma armoni minulle vähän enemmän liekaa? Yltäisikö hengitys kerrankin palleaan saakka?

Kokeillaanko?

Nyt vielä kuppi kuumaa ja nukkumaan, huomenna on onneksi vapaapäivä.

Elokuva The Walk Hangon Kino Olympiassa vielä torstaihin saakka. Dokumentin Philippe Petitin kuuluisasta kävelystä katsoimme marraskuussa 2011