comments 22

Kun suksi ei luista

Ei taas oikein juttu luista, kuten varmaankin olette nykivästä postaustahdista huomanneet.

Kärsin joko viivästyneestä neljänkympin kriisistä tai malttamattomana ihmisenä kahdeksan vuotta etukäteen viidenkympin villityksestä. Kyseenalaistan bloginpidon järkevyyden lisäksi kaiken tähän mennessä oppimani ja oikeana pitämäni. Ihan verrattavissa uhmaikään, voin kertoa, nuoret ystäväni.

Elämässä on kummallista joutokäyntiä ja iänikuisia rahahuolia, ystäväpiirissä eroja ja sairautta. Tulevaisuutta on välillä vaikeaa nähdä kovin valoisana. Huomaan hukuttaneeni intohimoni jonnekin matkan varrella, mutta ainoa paikka josta yletyn sitä etsimään on kaapista tiskipöydän alta.

Ja sitten tässä sopassani on ihan älyttömästi ilonpilkahduksiakin. Pintaan pyrkivä riemu sekoittaa elämän tanssiaskeleita entisestään. Tuntuu, että pitäisi osata päättää onko haikea vai hilpeä. Silitän yöllä lasten poskia ja ajattelen, että he nukkuvat kuin kissat, nautiskellen.

Viikonloppuna purettiin pihan kesäkattaus. Kannettiin korituolit, pitkät pöydät ja penkit varastoon. Paiskasin kreikansinisen pöytäliinan pyykkikoriin. Sekin kaikki tuntui sisältävän syvempiä merkityksiä. Valuin pitkin pihaa puutarhahanskojen sormenpäät hiekkaa hipoen ja mutisin jotain synkkiä kombinaatioita menetetystä kesästä ja ihmiselon syksystä. Työnsin callunoita sinne, minne aurinko ei enää matalalta paista ja missä juuri lainehti hymyilevä orvokkimeri.

Jätimme pihamaalle kuitenkin vaahterasta riippuvan valorimpsun, pienen pöydän ja kaksi tuolia. Portviinipaikan. Laventeli kukkii vielä villinä. Illalla ulkona valojensammutuskierroksella Herra Kamera kiersi kätensä vyötärölleni ja osoitti ylös: taivas oli pikimusta ja täynnä tähtiä.

Itkettäisi, jos ei naurattaisi.

Tämä oli muuten postaus nro 1 700. 

22 Comments

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.