comments 12

Kun saapuu syys

Syyskuinen viikonloppu ei olisi ihanampi voinut olla. Juu juu säidenkin puolesta, mutta muutenkin. Pikkukaupunkielämää ihan parhaimmillaan. Yksi aikaisemmin kysymistäni lukijatoiveista koski Hangon hiljenemistä syksyyn. No hiljenemisestä en tiedä, mutta ihan parasta aikaa tämä kyllä on. Haluatteko kuulla mitä me touhusimme?

Perjantaina menimme illalla Makasiiniin syömään. Nimensä mukaan vanhassa makasiinissa sijaitseva ravintola on niin herkullinen, tunnelmallinen ja muutenkin mainio, että sinne kannattaa ajella ihan varta vasten. Niinhän muualla Euroopassakin usein tehdään, lähdetään yöksi jonnekin hyvän ruoan perässä. Osa paikan viehätystä on suora näkymä keittiöön, jossa isännän tiimi valkoisissa takeissaan ja siniraidallisissa essuissaan pistelee annoksia kokoon näyttäen enemmän rokkitähdiltä kuin kokeilta. Ihan maailmanluokan meininkiä!

Lauantaiaamuna Herra Kamera kipaisi Café Lillanista kulman takaa meille tuoreita croissantteja ja rapeakuorista leipää. Joimme kulhoittain maitokahvia, lusikoimme hilloa croissanttien päälle ja luimme lehtiä, ennen töihin menoa.

Olin nimittäin torstain, perjantain ja lauantain tuuraamassa uudessa puodissa kävelykadulla, kun Tian Veranta-kaupan Tia oli messuamassa Habitaressa. Lauantai oli ihan hullua hulinaa, tosi hauskaa! Kiitos kaikille, varsinkin teille, jotka lähtiessä vielä huikkasitte tsemppiä blogikisaan 🙂 Kaupassa on kivoja juttuja, käykää kurkkaamassa jos kuljette ohi.

Kun pääsin töistä kotiin oli minua vastassa kaksi savuntuoksuista miestä, isompi ja pienempi. (Typykät olivat lähteneet junalla Punkaharjulle viikonlopuksi, joten olimme vähän pienemmällä porukalla koolla.) Savuun oli syy, mahtavat hampurilaiset tirisivät grillissä ja ottivat paahteisia raitoja pintaansa. Minun täytyy puristella Herra Kamerasta pihvien resepti teillekin, ainakin Worchester-kastiketta ja kapriksia ja minttua…

Kokosimme jättimäiset, ketsuppia tihkuvat burgerit, ja ehdin juuri ja juuri pyyhkiä suupieleni ennen kuin nukahdin sohvan nurkkaan päiväunille.

Ja sitten taas hii-op ylös, tukka uudelleen nutturalle ja polkaisten peli-iltaan. Kerroinkin teille jo aikaisemmin Hankoon Australian kautta muuttaneesta kanadalaisesta Ryanista ja hänen kihlatustaan. Nyt Ryan haastoi meidät pelaamaan lautapeliä nimeltä Ticket to Ride, tunnetteko? Hoo, se oli lystiä, vaikeaa, mutta lystiä!

Kello ylitti yhdeksän illalla, heilutimme pelikavereille hyvästit ja niin kiireiset bloggarit olivat taas kirskuttamassa polkupyöriään pienestä puuportista kadulle. Heitimme pojan kotiin ja painelimme kotikadun kuppilaan keikalle. Tai siis ei meillä siellä keikkaa ollut, vaan Dave Lindholmilla.

Sunnuntaina hidasteltiin aamutuima, kuka mitäkin väsäillen. Pyjamassa melkein puoleen päivään. Sitten ulkona paahtava aurinko vihdoin sai meihin vipinää, pakkasimme eväät ja hyppäsimme autoon. Määränpää: Vedagrundetin ranta.

Ja tämä, ystävät, oli näky, jonka siellä kohtasimme. Kymmenittäin värikkäitä leijoja, vaahtopäitä, pipopäitä ja jotain sellaista riemullista ja yhteisöllistä, jolle juuri nyt oli tilausta. Levitimme filtin kalliolle, kaivoimme rapisevat voipaperinyytit esiin ja kaadoimme pikkupullollisen samppanjaa laseihin. Eväsmyttymme houkuttelivat hiekkarannalta koiraseuraa kainaloon. Pojalla oli oma leija, pieni vain, jolla ei vielä meren ylle lennähdetä, mutta joka tanssi tuulen mukana ja tempoili kirkkaan siniselle taivaalle.

Siihen hetkeen kun olisi saanut jäädä asumaan.

Mutta kamat kasaan taas, meillähän oli vielä menoa. Ehdimme juuri ennen valojen himmenemistä elokuvateattatteriin suklaapatukoita puristaen. Palaan vielä elokuvaan Ingrid Bergman – Omin sanoin kun saan ajatukseni jäsenneltyä. Erikoinen, ristiriitainen kokemus.

Nyt jätän teidät vain hengittelemään elokuvan lopputekstien musiikin pariin. Eva Dahlgren, Filmen om oss.

12 Comments

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.