Valitse sivu

Tuosta kuvasta: ajatella että oli ihan hilkulla, että olisin missannut koko elämyksen.

Olimme Helsingissä maanantaista tiistaihin, yösijaksi valitsimme Jätkäsaaren topakan tornihotellin Clarionin. Hotellista lisää myöhemmin, nyt mun täytyy pohtia yhtä toista juttua.

Kotona pakatessa heitin uimapuvun viikonloppulaukkuun, koska ajan hermolla hiihtelevänä trendsetterinä tietysti tiesin jo hotellin katolla sijaitsevasta uima-altaasta. Mutta olin ihan satavarma, ettei uikkarille olisi käyttöä, minähän en ihan hevillä hillu vähissä vaatteissa yleisillä paikoilla.

Koska paksu.

Päästyämme perille menimme ensimmäiseksi katsastamaan hotellin 16. kerroksen maisemabaarin. Voi rakas Helsinki, miten kauniilta kaikki näyttikään sieltä ylhäältä, nosturit ja vanhat proomutkin! Tilasin Eira Beauty -nimisen cocktailin lapsuuden kotikulmien kunniaksi. Samalla kun siemailin mansikoilla koristeltua drinkkiäni mustalla pillillä, vilkuilin sivusilmällä kerroksen toisessa päässä sijaitsevaa allasta, joka työntyy ulos seinästä hurjan korkealla. Altaan seinästä kurkistavan päädyn pohja oli lasia, vesi välkkyi vihreänä.

Yhtäkkiä mua rupesi suututtamaan oma asenteeni. Sain jonkun herätyksen, pilli kirposi huuliltani.

Nyt helvetti mä en halua enää pienentää mun elämää koko ajan ja jättää tekemättä kaikkea kivaa sen takia että mä oon niin rajoittunut!!!

Purskahdin Parkkosen kauhuksi pitkään saarnaan, joka sisälsi yhteiskunnallista pohdintaa kauneusihanteista ja omista traumoistani. Sitten me menimme syömään ja kun me palasimme hotellille, liu’uimme suihkun kautta altaaseen ihan fiiliksissä. Uin pitkin vedoin höyryävän altaan päätyyn ja kurkistin kaiteen yli. Kylmä, öinen Helsinki vilkutti valojaan allamme. Ihanaa!

Seuraavana aamuna tein jotain vielä radikaalimpaa: menin uimaan sinne altaaseen ILMAN MEIKKIÄ. #extremesports

Jatkoin teeman pohtimista Parkkosen iloksi myös koko seuraavan päivän. Tajusin, että mietin vähintään puolet valveillaoloajastani sitä miltä näytän. Milloin kasvoja, milloin hiuksia, milloin kroppaa. Se on aikamoista ajanhukkaa…

Suurin osa ulkonäköpaineistani on aivan turhanpäiväistä höpinää, mutta osaan vatvomisesta on syynsä. Olen kärsinyt ihon punoituksesta aina, mutta tajunnut ja tehnyt asialle jotain vasta parin vuoden ajan. Nyt vasta tiedostan kuinka paljon se on vaikuttanut elämääni. Olen vältellyt esilläoloa ja taatusti rajannut mahdollisuuksia pois välttääkseni kiusallisia tilanteita. Monet sosiaaliset tilanteet ahdistavat edelleen etukäteen ja vaikka olisin esimerkiksi hyvä puhuja, en halua asettua katseiden kohteeksi. Ajattelen usein, että ymmärtävätkö ihmiset, jolla kyseistä vaivaa ei ole, kuinka HELPPOA heidän elämänsä on. Niin raskaalta se helottaminen tuntuu. Ei se pelkkä punastuminen, mutta sen mukanaan tuoma kuumotus ja tukala olo. Olen saanut apua eri kosmetiikkamerkkien anti-rouge tuotteista, mutta kokonaan kurissa ilmiö ei ole. Läikähdän ruususeksi jännityksen ja ujostelun lisäksi ihan vain silkasta innostuksesta, adrenaliinista. Siis tosi usein.

Takaisin alkuviikkoon ja Helsinkiin. Olimme siis aamu-uineet kello kuuden jälkeen ja ihan fiiliksissä omasta reippaudestamme. En kylpenyt vain altaassa, kylvin valossa ja ilossa.  Tarkoitus oli seuraavaksi lähteä Jonnan ja Kristan kirjanjulkkareihin. Mutta: olin valvonut koko yön. (Tässä vasta todellinen kriisinaihe: en enää pysty nukkumaan hotelleissa – minä, joka rrrakastan hotelleja – tai muissa ilmastoiduissa tiloissa. Vanhan, vuotavan kivitalon asukkaana vain suora ja raikas ristiveto ja pieni sisätilapakkanen tuudittaa minut uneen!) Valkoviinin lisäksi olimme juoneet pullollisen soijaa edellisen illan japanilaisherkkujen yhteydessä. Tai jos nyt emme ihan juoneet, niin dippailleet sisuksiimme. Jokainen tietää, mitkä silmäpussit siitä lystistä saa.

Väsyneenä, umpisuolattuna ja valmiiksi punastumisesta hermoilevana (joka on tietysti suorin tie takuuvarmaan liekehtimiseen) olin painokkaasti sitä mieltä, etten voi mennä kirjanjulkkareihin enkä muihin sille päivälle suunniteltuihin rientoihin.

Koska ruma.

Ja tukkakin oli huonosti.

Järjellä tiedän, että ihmiset kiinnittävät muiden ulkonäköön tuskin pennin vertaa huomiota. Ne, jotka pitävät sinusta, eivät lakkaa pitämästä silmäpussisyistä, ja ne, jota eivät edes tunne, heitä tuskin jaksaa kiinnostaa jonkun ventovieraan naama. Sama tietysti uimapukusillaan olossa: ketä kiinnostaa.

Ja menimmehän me sitten sinne julkkareihin tietenkin, ja olimme, ja nautimme. Tiedostan olleeni ehkä vähän välttelevä ja seiniä pitkin hiipivä, mutta sentään olin siellä.

Kreikka oli kropparintamalla muuten valtava oivallus: siellä rantaelämästä nauttivat pienissä bikineissä kaiken ikäiset ja kokoiset naiset. Valtavat takapuolet pyöräytettiin uljaasti rantatuolille, ja he kaikki näyttivät jumalattarilta. Ja sitä sanoi rakas, viisas oppaani Ullakin kun marisin jotain uimapuvun verhoamasta beach bodystani.

Sinullahan on kreikkalaisen jumalattaren kroppa, hehän olivat kurvikkaita.

Miehistä minua ei kiinnosta miellyttää kuin sitä yhtä ainoaa, ja hänen suurin ongelmansa minun suhteeni ei takuulla ole suuri takapuoleni, vaan suuri suuni. Muistatko kun kysyin postauksessa 20 asiaa Parkkoselta miksi hän minua nykyään kutsuukaan? Hän kuulemma kutsuu minua kansainvälisen luokan kaunottareksi. Ja niin hän todella joskus tekeekin, josta olen toki kiitollinen, vaikken uskokaan sanaakaan. (Sitä paitsi hänen näkönsä on huonontunut.) No eilen illalla hän kyllä sanoi hei pööpi, joka oli minusta selkeästi huonompi vaihtoehto.

Ajattelen kuinka paljon kuvia olen karsinut blogista vuosien varrella sen takia pois, että näytän omasta mielestäni kuvissa tyhmältä, lihavalta tai vanhalta. Ihan oikeastiko luulen, että häilyn mielessänne parimetrisenä, parikymppisenä kirahvinkaltaisena olentona, ja että hellimänne mielikuvat murentuisivat kuin macaron-leivos lentolaukussa, jos näkisitte minut? Ja eikö sentään ole parempi olla se mikä on, sillä jonkin illuusion esittäminen ja sitten kasvokkain kohtaaminen on totta vieköön helpompaa jos ajatus minusta ja se ihan oikea minä ovat jotakuinkin yhtä?

Mitä minä oikein pelkään paljastaa?

Mitä yritän siis sanoa on se, että minua on alkanut uuvuttaa tämä itseni jatkuva tarkkailu. Haluan olla se nainen, joka kääräisee aamulla hiukset nutturalle, ujuttautuu kaftaaniinsa ja astelee niine hyvinensä leveän hymyn ja kahvikupin kanssa rannalle ilman jumalatonta panikointia peilin edessä. Minähän OLEN kohta 45, minä OLEN synnyttänyt, syönyt ja stressannut, missä OLEN valinnut lukemisen useammin kuin lenkkeilyn. Punastun joskus korvanlehtiä myöten, itken herkästi, kulmakarvani ovat säälittävät. Haluaisin joskus olla vahvempi ja vähemmän jumissa, mutta muuten minusta on ihan kivaa olla minä. Minä olen minä, tämä kaikki on minua.

Huomaan, että tästä tuli sekava ja poukkoileva kirjoitus. Minulla olisi aiheesta niin paljon sanottavaa, mutta ajatukset vasta pikkuhiljaa saavat muotoa omassakaan päässä. Oivaltaminen on edelleen puolitiessä, asioita on vaikea pukea sanoiksi. Mutta annan nyt olla, en hinkkaa. Uskon, että joku siellä jossain tietää ihan tarkalleen mitä tarkoitan. Tämä on sinulle, meille kaikille.

Sinä olet kreikkalainen jumalatar.

Lue lisää: mikä olikaan “happy paino”?

Punastumisesta ja siihen auttavista tuotteista olen kirjoittanut ainakin täällä, täällä ja täällä.