comments 20

Kotiinpaluun ihanuus ja hurjuus

Mä olen kilpikonna mitä tulee kotiinpaluihin. Hidas. Aikaero ravistelee koko kroppaa, häilyn vuorokausien, maanosien, jopa kielien rajamailla. Jalat koskettavat hädintuskin maata, vaikka pää on raskas kuin muulilla kuorma. Väsyttää, mutta olen lakannut nukkumasta.

Meksiko alkaa uida minuun vasta nyt. Matkalla kaikki on niin uutta, vierasta ja isoina, omituisina paloina ahmittavaa, että pureskelu, nielaisu ja sulattelu tapahtuu vasta kotona. Ja koska olen väsymyksestä sekaisin, kaikki koettu saa vähän mystisen hunnun harteilleen.

(Oikeasti en muuten ole kilpikonna, olen kotka sekä pöllö. Meksikossa ja varsinkin Oaxacassa uskotaan ihmisillä olevan omia henkieläimiä, alebrije. Kotka on synnynnäinen matkanjohtaja ja pöllö kuvastaa tietysti viisautta, minun oli helppo hyväksyä omani kun ne minulle kerrottiin.)

Unohtakaa kaikki mitä kirjoitin pitkien lentomatkonen kauneusrituaaleista. Mennessä olin ja elin kuin herranenkeli, läpikotaisin kosteutettu, salaatilla ja sitruunavedellä ravittu, mutta ulkonäköni romahti jo Helsinki-Vantaan lentokentällä. Jopa lentohousuni (kyllä, ne olivat sivuraidoitetut ja sporttiset) lurpahtivat polvipusseille heti turvatarkastuksesta selvittyäni. Olin niin turvoksissa, että jalkatilaan sullomastani satojen eurojen arvoisesta kauneuspakaasista yletyin poimimaan vain huulirasvan.

Siitä sisuuntuneena takaisin tullessa notkuin kentillä ja koneissa mustissa, tiukoissa farkuissani ja kiskoin vuorotellen punaviiniä kitusiini ja lisää kajalia alaluomeen. Elelin valkoisilla sämpylöillä, ranskanperunoilla ja suklaalla. Kumpiinkiin suuntiin matkustaminen oli aika helvettiä, mutta sentään vähän hauskempaa punaviinin kanssa!

Olen onnellinen, että teimme kuten teimme, vaikka välillä olin valmis vaihtamaan kaiken johonkin takuuvarmaan turistiresorttiin. Jos ei muuten niin toimivan, lämpöisen suihkun tähden. Mutta (tällä reissulla) me jätimme matkailijoiden täyttämät rannat väliin ja näimme kaksi hyvin erilaista kaupunkia ja yhden pienen kylän, retkeilimme, keskityimme kulttuuriin ja hengailimme meksikolaisten kanssa.

Se ei muuten onnistu ilman espanjankielentaitoa, juuri kukaan ei puhunut englantia. Siis sanaakaan. Kaivoin kolmen viikon aikana espanjan taas ulos itsestäni niin, että viimeisellä taksimatkalla lentokentälle huomasin jo taipuvani sanaleikkeihin. Mutta kun koneessa viereeni istahti ruotsalainen nainen, olinkin jo niin solmussa, että katsoin itsekin itseäni kauhuissani kuin sivusta: puolet jokaisesta lauseesta tuli suustani ulos ruotsiksi, puolet espanjaksi.

Kaikessa näyttää näin jälkeenpäin olleen jotain magiaa. Miten päädyimmekään sinne tiettömien teiden päähän pieneen hiekkapölyiseen vuoristokylään viettämään uutta vuotta ja onnistuimme näkemään legendaarisen meksikolaisen valokuvaajan Graciela Iturbiden retrospektiivin? Näyttely oli niin järkyttävän hieno, että haluaisin kaikista matkan rasituksista huolimatta samoin tein rynnätä sinne takaisin ja polvistua jokaisen kuvan äärelle. (Näyttelypaikka, hämmästyttävä, hylätystä tekstiitehtaasta taidekeskukseksi hillitysti remontoitu Centro de las Artes San Agustin ansaitsee vielä oman postauksensa.)

Graciela Iturbide (s. 1942) on kuvannut paljon juurikin Oaxacan Tehuantepecissä ja Juchitanissa, jossa vaikuttaa vahvojen naisten kulttuuri. Diego Rivera ja Frida Kahlo nostivat Oaxacan alkuperäisasukkaat esille aikana, jolloin intiaanikulttuureiden arvostus oli aika lailla nollassa. (Tosin edelleenkin heidän asemansa on varsin huono. Oaxacan kadut täyttyvätkin iltaisin lanttien toivossa vuorilta laskeutuneista kangas- ja taide-esineiden myyjistä, katusoittajista ja kerjäläisistä. Intiaanien maita havitellaan yhä milloin mihinkiin tarkoitukseen ja heidän neuvottelumahdollisuutensa ovat olemattomat.)

Taiteilija Francisco Toledo kutsui 70-luvun lopussa vielä tuntemattoman valokuvaajan Iturbiden Oaxacaan, ja Iturbiden yli kymmenen vuoden aikana otetuista kuvista tuli loppujen lopuksi ikonisia ja kuvatuista tähtiä. Esimerkiksi eläviä iguaaneja päänsä päällä kauppaavasta naisesta, Zobeidasta, lähes pyhimys, Nuestra Senora de las Iguanas.

Graciela Iturbide pääsi kameroineen vierailemaan myös vuosikymmeniä suljettuna olleeseen Frida Kahlon kylpyhuoneeseen, jossa hänen yllätyksekseen oli Diego Riveran toivomuksesta edelleen Kahlon henkilökohtaista omaisuutta koskemattomana. Koskettava kuvasarja veren ja maalin tahrimista vaatteista, raskaista korseteista ja jalkaproteeseista on sekin tunnettu.

Vuodatan nyt katkeria kyyneliä niiden toreilla hyväilemieni zapoteekkimekkojen perään, joita en koskaan ostanut. Paluumatkalla pitkää lentoa vihatessani ajattelin, etten ehkä koskaan palaa Meksikoon. Taisin olla väärässä.

Minulla on teille niin paljon kerrottavaa että tärisen. (Samalla pelkään, että vaivun taas kohta johonkin “ei ketään kiinnosta”-paatokseen, ja jätän kaiken kirjoittamatta. Lyökää silloin nyrkkiä pöytään.)

Lue lisää: Graciela Iturbiden haastattelu L.A. Times -lehdessä.

Päivän kirja: Graciela Iturbide, Juchitán de las Mujeres.

Kuva: Graciela Iturbide, Mujer zapoteca, Tonalá. Oaxaca, 1974.

20 Comments

    • Anna says

      Stellaaaaaa, anna palaa, anna Meksikon viedä!! Besos!

  1. Tiina A. says

    Lisää matkakertomuksia ja kuvia ootellessa…

  2. RiinaK says

    Tänne pimeyden riivaamaan räntä- ja vesisateeseen toi jo instakuvat pientä toivonkipinää lämmöstä ja seikkailusta, kerro pian lisää!

    • Anna says

      Kerron! Heti kun saan parkkoselta kuvia! 😀 Kiitos kun seurasit Instassa <3

  3. Regina says

    Odotan. Kiinnostaa. Lupaan lyödä nyrkkiä pöytään ja sanan säilällä sivaista, jollei ala kuulumaan.

    • Anna says

      Ihana kuulla että kiinnostaa. Palaan pian kun saan kuvia, ja aikaeron sekoittamat aivoni taas kirjoituskuntoon!

  4. Nimetön says

    Todellakin kiinnostaa. Meksikoon on joskus PAKKO päästä. Tai muuten elämä on epäreilua.

    • Anna says

      Anteeksi! Mulla on jäänyt tähän vastaamatta jossain mielenhäiriössä! Kannattaa kyllä alkaa suunnitella Meksikon-matkaa, minustakin olisi epäreilua jos et näkisi ja kokisi Meksikoa!

  5. Paluumuuttajatar says

    Voihan vitsi, kun en opi tätä nimeämistä. Edellisen ja tämän kirjoitti siis.

    • Anna says

      Kyllä Meksiko on kokemisen arvoinen! Vaan voi kun se on valtava maa, mekin näimme vain murusia!

  6. Lisää matkajuttuja siis odotellaan. Laitoin blogiini Matkamessujen lippujen arvonnan ja pyysin kommentoimaan matkatoiveita. Meksikokin mainittiin. Voin siis tulevassa postauksessa blogiisi, niin kommentoija ohjautuu sun juttuihisi.

    • Anna says

      Kiitos jos linkität, Meksiko-juttuja kyllä luvassa!

  7. Nikadora says

    Jään täpinöissäni odottelemaan lisää tarinaa, kuvia ja eläytymistä–kuten yleensä!???

    Ja sulattelen rauhassa monimuotoista tarinaasi tähän asti…?

    Päällimmäisenä jäi mieleen kielillä puhuminen sekaisin.
    (Yhdeksän vuotta ruotsia lukeneena) unohdin kerran Visbyn huoltoasemalla paikallisen kielen ja aloin puhua ruotsia & englantia samassa lauseessa. Härreguud…
    Barcelonassa, taksimatkalla lentokentälle, yritin sanoa englanniksi pehmeästi lausuen “Tu the
    eirrrpoort pliizz…”
    Ei ymmärrystä, vain ihmettelyä kuljettajalta.
    Muistelin, että espanja on rosoisempaa ja vaihdoin lennosta aksenttia suomalaisten rallienglantiin. “To the airport!”
    Heti ymmärretty.

    Hissukseen, himmeässä valossa, toivon jetlagista toipumista?

    • Anna says

      Haha, joo, jokaisella kielellä on oma temponsa, minä väänsin pokkana ranskasta espanjan kuuloisia sanoja, ja aika usein meni läpi!

  8. Lisää, lisää…! Olen vähän hidas lukemaan, huomasin että lisää on jopa tullut jo ?

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.