comments 20

Kotiinpaluun ihanuus ja hurjuus

Mä olen kilpikonna mitä tulee kotiinpaluihin. Hidas. Aikaero ravistelee koko kroppaa, häilyn vuorokausien, maanosien, jopa kielien rajamailla. Jalat koskettavat hädintuskin maata, vaikka pää on raskas kuin muulilla kuorma. Väsyttää, mutta olen lakannut nukkumasta.

Meksiko alkaa uida minuun vasta nyt. Matkalla kaikki on niin uutta, vierasta ja isoina, omituisina paloina ahmittavaa, että pureskelu, nielaisu ja sulattelu tapahtuu vasta kotona. Ja koska olen väsymyksestä sekaisin, kaikki koettu saa vähän mystisen hunnun harteilleen.

(Oikeasti en muuten ole kilpikonna, olen kotka sekä pöllö. Meksikossa ja varsinkin Oaxacassa uskotaan ihmisillä olevan omia henkieläimiä, alebrije. Kotka on synnynnäinen matkanjohtaja ja pöllö kuvastaa tietysti viisautta, minun oli helppo hyväksyä omani kun ne minulle kerrottiin.)

Unohtakaa kaikki mitä kirjoitin pitkien lentomatkonen kauneusrituaaleista. Mennessä olin ja elin kuin herranenkeli, läpikotaisin kosteutettu, salaatilla ja sitruunavedellä ravittu, mutta ulkonäköni romahti jo Helsinki-Vantaan lentokentällä. Jopa lentohousuni (kyllä, ne olivat sivuraidoitetut ja sporttiset) lurpahtivat polvipusseille heti turvatarkastuksesta selvittyäni. Olin niin turvoksissa, että jalkatilaan sullomastani satojen eurojen arvoisesta kauneuspakaasista yletyin poimimaan vain huulirasvan.

Siitä sisuuntuneena takaisin tullessa notkuin kentillä ja koneissa mustissa, tiukoissa farkuissani ja kiskoin vuorotellen punaviiniä kitusiini ja lisää kajalia alaluomeen. Elelin valkoisilla sämpylöillä, ranskanperunoilla ja suklaalla. Kumpiinkiin suuntiin matkustaminen oli aika helvettiä, mutta sentään vähän hauskempaa punaviinin kanssa!

Olen onnellinen, että teimme kuten teimme, vaikka välillä olin valmis vaihtamaan kaiken johonkin takuuvarmaan turistiresorttiin. Jos ei muuten niin toimivan, lämpöisen suihkun tähden. Mutta (tällä reissulla) me jätimme matkailijoiden täyttämät rannat väliin ja näimme kaksi hyvin erilaista kaupunkia ja yhden pienen kylän, retkeilimme, keskityimme kulttuuriin ja hengailimme meksikolaisten kanssa.

Se ei muuten onnistu ilman espanjankielentaitoa, juuri kukaan ei puhunut englantia. Siis sanaakaan. Kaivoin kolmen viikon aikana espanjan taas ulos itsestäni niin, että viimeisellä taksimatkalla lentokentälle huomasin jo taipuvani sanaleikkeihin. Mutta kun koneessa viereeni istahti ruotsalainen nainen, olinkin jo niin solmussa, että katsoin itsekin itseäni kauhuissani kuin sivusta: puolet jokaisesta lauseesta tuli suustani ulos ruotsiksi, puolet espanjaksi.

Kaikessa näyttää näin jälkeenpäin olleen jotain magiaa. Miten päädyimmekään sinne tiettömien teiden päähän pieneen hiekkapölyiseen vuoristokylään viettämään uutta vuotta ja onnistuimme näkemään legendaarisen meksikolaisen valokuvaajan Graciela Iturbiden retrospektiivin? Näyttely oli niin järkyttävän hieno, että haluaisin kaikista matkan rasituksista huolimatta samoin tein rynnätä sinne takaisin ja polvistua jokaisen kuvan äärelle. (Näyttelypaikka, hämmästyttävä, hylätystä tekstiitehtaasta taidekeskukseksi hillitysti remontoitu Centro de las Artes San Agustin ansaitsee vielä oman postauksensa.)

Graciela Iturbide (s. 1942) on kuvannut paljon juurikin Oaxacan Tehuantepecissä ja Juchitanissa, jossa vaikuttaa vahvojen naisten kulttuuri. Diego Rivera ja Frida Kahlo nostivat Oaxacan alkuperäisasukkaat esille aikana, jolloin intiaanikulttuureiden arvostus oli aika lailla nollassa. (Tosin edelleenkin heidän asemansa on varsin huono. Oaxacan kadut täyttyvätkin iltaisin lanttien toivossa vuorilta laskeutuneista kangas- ja taide-esineiden myyjistä, katusoittajista ja kerjäläisistä. Intiaanien maita havitellaan yhä milloin mihinkiin tarkoitukseen ja heidän neuvottelumahdollisuutensa ovat olemattomat.)

Taiteilija Francisco Toledo kutsui 70-luvun lopussa vielä tuntemattoman valokuvaajan Iturbiden Oaxacaan, ja Iturbiden yli kymmenen vuoden aikana otetuista kuvista tuli loppujen lopuksi ikonisia ja kuvatuista tähtiä. Esimerkiksi eläviä iguaaneja päänsä päällä kauppaavasta naisesta, Zobeidasta, lähes pyhimys, Nuestra Senora de las Iguanas.

Graciela Iturbide pääsi kameroineen vierailemaan myös vuosikymmeniä suljettuna olleeseen Frida Kahlon kylpyhuoneeseen, jossa hänen yllätyksekseen oli Diego Riveran toivomuksesta edelleen Kahlon henkilökohtaista omaisuutta koskemattomana. Koskettava kuvasarja veren ja maalin tahrimista vaatteista, raskaista korseteista ja jalkaproteeseista on sekin tunnettu.

Vuodatan nyt katkeria kyyneliä niiden toreilla hyväilemieni zapoteekkimekkojen perään, joita en koskaan ostanut. Paluumatkalla pitkää lentoa vihatessani ajattelin, etten ehkä koskaan palaa Meksikoon. Taisin olla väärässä.

Minulla on teille niin paljon kerrottavaa että tärisen. (Samalla pelkään, että vaivun taas kohta johonkin “ei ketään kiinnosta”-paatokseen, ja jätän kaiken kirjoittamatta. Lyökää silloin nyrkkiä pöytään.)

Lue lisää: Graciela Iturbiden haastattelu L.A. Times -lehdessä.

Päivän kirja: Graciela Iturbide, Juchitán de las Mujeres.

Kuva: Graciela Iturbide, Mujer zapoteca, Tonalá. Oaxaca, 1974.

20 Comments

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.