Valitse sivu

Todella kummallista.

Ajauduin lukemaan Tatiana de Rosnayn kirjan Nimeni on Sarah (julkaistu aikaisemmin suomeksi nimellä Avain). Kirja ei edusta sitä lukemistoa, minkä parista minut useimmiten löytää, mutta kirjaston vasta palautettujen hylly ja sinne jätettyjen kirjojen hajamielinen selkien silittely ovat ennenkin sysänneet vieraille poluille. Silloin tällöin se onkin tarpeen ja hyväksi, minullakin on omat jumitukseni.

Nyt olin kuitenkin ihan että m i t ä  h e l v e t t i ä, jos sallitte karkean mutta totuudenmukaisen ilmaisun.

En nyt lähde kuvailemaan kirjan juonta, vaan ihan kirjallista kokemusta. Kirjan aihe on niin vakava (juutalaisvainot), että se tuntuu vaativan asiallisen ja rankkaa aihetta kunnioittavan käsittelyn. Ikään kuin jos kirjaa arvostelisi, vähättelisi historiaa, vähättelisi tuhansien tuskaa. Kuitenkin puolet kirjasta oli aivan järkyttävää kioskikirjasoopaa, joka loppua kohden aiheuttaa lukijassa lasinkirkasta, ohutta, huilumaista ulinaa aiheuttavaa myötähäpeää.

En tiedä mistä olin saanut päähäni (ilman aikaisempaa lukukokemusta), että Tatiana de Rosnay on kotimaassaan Ranskassa ja muualla maailmassa hyvinkin arvostettu ja kirjallisista taidoistaan tunnustettu kirjailija. Palasin kirjastoon päättäväisenä. Tatianasta oli otettava selvää. Lainasin seuraavaksi kirjat Mokka ja Viimeinen kesä.

Edelleen aivan käsittämätön kombinaatio jollain tavalla vetävää tekstiä, onnistuneitakin hetkiä, mielikuvia ja tarinankuljetusta, mutta myös aivan käsittämätöntä paatosta, toistoa, epäuskottavia juonenkäänteitä, ylidramaattisia aiheita, salaisuuksissa, kuolemassa, sairaalasängyissä, moottoripyörän selässä ja intohimoissa piehtarointia, tarkoituksellista ja laskelmoivaa tunteisiin vetoamista… Kirjat keskenään myös noudattavat hyvin yhtenevää kaavaa, koukut ovat tuskallisen samankaltaisia. Luen ja luen ja pihisen ääneen hampaideni välistä että hei nyt oikeesti

Viimeisen kesän kansikin oli niin argh, että sitä voi lukea vain huolellisesti piilossa. (Mokan kansi taas ei tunnu liittyvän tarinaan millään lailla.) Kuitenkin, luin nämäkin kaksi kirjaa loppuun. Minä, ihminen, jolle ei tee tiukkaakaan jättää kirjaa kesken, jos se ei ole mieleeni. Miksi? Ei vain voi käsittää. En osaa sanoa. Syytän vaikkapa elokuista hellettä ja hiekkarantalueskelun normaalista elämästä irrallista tunnelmaa.

Kaikki se valo jota emme näe on kesäkirjalahjani Herra Kameralle. Jo kolmas tänä kesänä. Ja kyllä, raahaan aina rannalle noin paljon tavaraa. Tai siis paperia.