Valitse sivu

Siis tää primeri-homma, miksi kukaan ei oo kertonut?? Olo on kuin tynnyrissä kasvaneella, taas. Edellisen valaistumisenhan koin antirougeur-voiteiden kanssa, ja voi pojat kuinka paljon ne ovat elämääni helpottaneet. No oli kyllä kuivashampookin aikamoinen elämys.

Primeri, praimeri, meikinpohjustaja, shmeikinpohjustaja. Jos on syntynyt sukuun, jossa on “apinasyndroomaksikin” kutsuttu tapa hieroa koko ajan kasvojaan kaksin käsin niin iloista kuin suruista, ja sen seurauksena vaeltaa puolet elämästään maapallolla meikit suhmuralla, on primeri ikäänkuin sähkölampun keksimiseen verrattava läpimurto.

Vaan se täytyy sanoa, että aikaahan se vie. Nyt kun olen hieronut pikku naamaani kaikkien taiteen sääntöjen mukaisesti aamuisin ensin hyaluri-blaa-blaa-blaa-jotain lientä, sitten kosteusvoidetta, sitten primeria, sitten silmäprimeria, sitten meikkivoidetta, sitten puuteria ja poskipunaa, sitten silmämeikkiä… ja kun jokaisen kerroksen välissä pitää o d o t t a a , niin… puuh. Onneksi voi kuunnella samalla luurista Pyörää pöytää paitsi että fuck sekin jää kesätauolle.

Mutta se lopputulos. En TIENNYT, että meikin on mahdollista pysyä kasvoilla, luomivärin luomilla. Aivan uutta minulle. Ai-van uutta.

Nyt siis kun näette minut kulkemassa posliininuken näköisenä pitkin Hangon bulevardeja, tiedätte mistä on kysymys.

Ja koska en todellakaan jaksa nähdä vaivaa joka päivä, vaan vaellan myös edelleen kajalit ropisseina naurusta punoittaville poskipäille, tiedätte silloinkin mistä on kysymys. Apinasyndroomasta.

Toinen juttu. Olen kirjoittanut aikaisemmin joskus siitä, että vaikka rakastankin Ranskaa, vatsani asuisi mieluiten Suomessa. No nyt siihenkin on löytynyt selitys. Vuosia, siis todellakin vuosikausia salainen paheeni Ranskan matkoilla on ollut San Pellegrino -kuplavesi. Litroittain sitä. (No ku se pullo on niin hieno.) Ja koska olen henkeni kaupalla varonut juomasta hanavettä, etten saa mitään vatsatautia reissussa, koska reissussa ruoan kuuluu liikkua tiuhaan tahtiin sisäänpäin, ei ulospäin, olen panostanut kauniiseen pulloveteen. Ja aina vaan matkalla kuvottaa. Nyt viime reissulla sanoin Herra Kameralle eräänä iltana jokaista sanaa pontevasti painottaen, että mikä hemmetti mua voi huimata kun EN OLE SYÖNYT ENKÄ JUONUT mitään muuta kahteen päivään kuin S. Pellegrinoa? … Ding – ding – ding… Siinäpä soivat kellot hiukan hitaan Kirjatoukan päässä. Siis mitäh! Sen epämääräisen olon aiheuttaa mulle juurikin kuplavesi, ei nyt sentään vain S. Pellegrino, vaan kaikki kuplavedet. Voiko olla totta? Olen ennenkin ilmoittautunut tieteen hyväksikäytettäväksi erikoislaatuisten ominaisuuksieni (silloin “allerginen ulkoilmalle”) tähden, niin nytkin. Pullovedessä pysyin, mutta vaihdoin kuplat (l’eau pétillante tai l’eau gazeuse) latteaan (l’eau plate) ja kaikki oireet katosivat.

Ai niin ja vielä tämä oivallus, kun nyt oivalluksista ja ahaa- elämyksistä puhutaan, josta on kiittäminen lukijaamme Pirjoa: saan usein riesakseni Ranskassa (sanon Ranskassa, koska enhän juuri muualla ole viime aikoina ollut) yskänrokon eli huuliherpeksen. Olen ajatellut sen liittyvän stressin laukeamiseen lomilla, mutta koska monet viime matkoista ovat olleet osittain duunimatkoja, on stressi ollut tukevasti mukana ilman mitään laukeamistakaan, ja silti huuliherpes. Pirjo vanhana purjehtijana tiesi kertoa, että varsinkin Pohjoisen pimeän talven jälkeen yhdistelmä tuulta ja aurinkoa voi pimpauttaa yskänrokon esiin. Ja tähän, tadaa hyvät ystävät, auttaa huulipuna. Se jotenkin suojaa, tekee kalvon huulille. Huulipuna auttaa kai kaikkeen. No testasin, ja olin huuliherpeksetön.

Veljeni, legendaarinen Chipi Lee sanoi jo noin kolmen vanhana, että naisen salaiset aseet ovat huulipuna, kyyneleet ja hunajainen suudelma. Naulan kantaan, naulan kantaan.