comments 26

Kesää, jota odotin, ei ole olemassakaan

No tulihan se, sade, kun oikein potkii.

Jos ihminen (suomalainen) erehtyy sanomaan että koko ajan paistaa, voi olla varma ettei paista kauaa. Toisaalta, siitä tietää, että kesä on jo ollut hyvä, kun kukkien ja kaikkien mielestä on vain ihanaa kun vihdoin viskoo vettä.

Hanko on kaunis sateen läpi. Meri on lämmennyt, lapset kieppuvat vesikarusellissa vaikka sumukin on pelkkiä pulleita pisaroita. Lummelampi on villiintynyt, suorastaan vauhkoontunut kukkimaan. Ei tuule.

Viikolla sen sijaan tuuli, paistoi ja tuuli. Koko ajan oli suolan maku suussa, viimasta kirvelevät huulet ja hiekanjyviä nutturassa. Polkupyörällä sai painua etukumaraan ja runnoa vempelettä etenemään reidet pinkeinä. Sade oli ensin lempeä ja tuntui helpottavalta. Eilen keli kääntyi myrskyn puolelle, repiväksi ja riistäväksi. Terassin pinta on puista piiskatuista syreeninkukkasista pilkullinen.

Sateella on aikaa ajatella. Vähän liikaakin. Sitä, mistä kirjoitin vuoden alussa ja kaikkea muutakin. Vanhoja juttuja, uudessa valossa. Uusia juttuja, vanhoja vältellen.

Teen vielä ensi viikon töitä ja sitten aloitan kesäloman. Ei se (kesä, loma) nyt sitten kuitenkaan näytä seikkailulta, se näyttää aika paljon samalta kuin ennenkin. Graah. Rimpuilulta. Liikaa keittiövuoroja, liian vähän omaa aikaa. Jatkuvaa taistelua sen välillä, etten jaksaisi aina olla sanomassa, mutta jos en sano, mitään ei tapahdu. (Tai tapahtuu, kaaos.)

Mitään seikkailua ei ole eikä tule, jos minä itse en sitä asiaa edistä. Jos en kulje etujoukoissa karttaa hulmuttaen. Joskus toivoisin niin hartaasti, että joku muu ottaisi ohjat. Haluaisin olla vietävänä kuin kellohelmainen neiti tuomenkukkien alla tanssilavalla, edes hetken. On uuvuttavaa olla koko valtavan elämän matkanjohtaja.

Mietin, että pitäisikö vain viimein hyväksyä tietyt asiat vai saako kapinoida? Kannattaako?
Vuosikelloni tikittää kahden suuren kriisin tahtiin: kesä ja joulu, joita kumpaakaan en osaa. Molempia yhdistää suunnitelmallisuuden paine, pakollinen riemukkuus, halu paeta, sekä kirjoituslukko. Ja siivoaminen, jota vihaan.

Tiedetään, tiedetään, pohdin aina näitä samoja. Blaah blaah blaah… Vaan minkäs teet, en ole löytänyt ratkaisua vielä.

Samaan aikaan on niin jakomielisen kutkuttavaa, kun en voi kerta kaikkiaan tietää mitä kesä tuo tullessaan. Olemmehan vasta juhannuksen kynnyksellä. Alussa, kesän aatossa. Kaikki mitä tuleman pitää vain tulee, ja tulee, ja tulee. Tuuli tuo, aalto kiikuttaa.

Ja sitä paitsi tämäkin viikonloppu oli huikea. (Katso nyt Angsti-Anna, siitäs sait.) Aiheesta lisää pian.

Instagramia seuraavat ovatkin jo vähän kärryillä. 
Otsikko on yhdestä vanhasta kommentista.

26 Comments

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.