Valitse sivu

Palataan vielä hetkeksi hääpäivänviettoomme, silläkin uhalla, että alkaa vaikuttaa, että olen lipsumassa jonkinlaiseksi hotelliarvostelijaksi. En ole. Rahat ovat nyt loppu ja eräät pysyvät visusti kotona ja syövät valkoisia papuja tomaattikastikkeessa suoraan tölkistä, kunnes toisin todistetaan.

(Meidän elämänmenoksemme on kuin varkain, ja vastoin ainakin Herra Kameran kaikkea järkevyyttä muodostunut hyvin mielenkiintoinen ja etten sanoisi vuoristoratamainen “elä vuoroin kuin kuningas, vuoroin kuin katusoittaja” kahtiajako. Tällä mennään kun ei muutakaan osata.)

Minä olen kipittänyt koulutyttönä Hotel Kämpin punaista portaikkoa jo ennen kuin Hotel Kämp oli jälleen Hotel Kämp. Isäni oli töissä pankissa, joka oli täyttänyt tilat siinä ihmeellisessä aikavälissä kun vanha Hotel Kämpin rakennus oli purettu ja uusi julkisivultaan prikulleen vanhan mallin mukaan rakennettu, vaan ei vielä uudestaan hotellikäytössä vaan KOPin toimitiloina. Muistan, kuinka niiasin isäni työtovereille ja sihteerille. Ajatella, niiaako enää kukaan?

Kun me leijuimme vastavihittynä avioparina Maria Kämp -sviittiin helmikuussa 2000, oli hotelli ollut auki vajaan vuoden. Viisitoista vuotta myöhemmin palasimme samaan huoneeseen. Todella nostalginen olo! Kaikki oli ennallaan,  tuntui kuin juuri olisimme sieltä lähteneet voipuneina, hääpuvut käsivarsillamme elämään arkeamme miehenä ja vaimona. Paitsi että kaikkein kauneimman kulmaikkunan eteen oli raijattu valtava televisio. Asiakastoiveko? Ei ainakaan meidän.

Huone on ihana monestakin syystä. Näkymä on Espan puistoon ja kun kulmassa ollaan, myös Kluuvikadulle, sänky on pari askelmaa muuta huonetta korkeammalla omalla korokkeellaan (rakastan korokkeita!) ja kylpyhuone on valtava ja jotenkin mahtavan vanhahtavalla tavalla kaunis ja arvokas. En tiedä miksi, mutta minusta tuntuu, kun haahuilen ympäri tuota kylpyhuonetta paksussa kylpytakissa ja aamutossuissa, että olen kuin lapsonen, joka on saanut jäädä tavarataloon yöksi. Sellainen kupliva pieni hihitys, sellainen, että minun ei kuuluisi olla täällä. Itse huoneessa ei ole mitään kikkailua, nyt ollaan kalusteilta ja värityksiltä hyvin klassisen hotellihuoneen äärellä (toki astetta fiinimmän, sviitissä kun ollaan).

Mutta miten liu’uinkaan nyt hotellikuvaukseen, oikeastaanhan minun piti vain mainita alakerran aasialainen Yume-ravintola, jossa söimme illallista. Tunnelmallisen hämärässä salissa Dom Perignon-päissämme napattu kuva ei nyt suinkaan tee oikeutta aterialle, joka oli mainio. Olin pitänyt Yumea tylsänä (anteeksi Yume), mutta uudehko lista jaettavine annoksineen oli meille mitä mieluisin. Alkupalat valitsimme kala- ja kasvispainotteisesti ja varsinaisen pääruokalistan skippasimme Hot Stone-annosten tähden. Hyvä valinta. Oli kivaa hääriä kuuman kiven kimpussa, hieroa maustesekoitusta ja dippailla mureita lihoja ja meheviä rapuja erilaisiin kastikkeisiin.

Iltahan jatkui legendaarisesti, kuten muistamme, salakapakkaan parisuhdekriiseilemään. Mutta kuten Pertti Kurikka sanoi, saa sitä ihminen itkeä! (Hyvä PKN!)

Hääpäivälahjat sängyllä olivat Mrs Jonesilta, punaisia LOVE-lakuja ja “vähän tuhmat”…nämä.

Lue lisää: Kämpin historia kuvina, HS.