comments 29

Kaikenlaista

Joskus käy niin, että moni pieni juttu, ohikiitävä, jää kirjaamatta tänne ylös. Esimerkiksi sen takia, että aihe tuntuu liiaan vähäpätöiseltä. Kaikki isot asiatkaan eivät yllä blogiin, on vaikeaa pukea sanoiksi itselle merkittäviä elämänmuutoksia sortumatta kliseisiin. (Aika rientää, ja sen sellaisiin.)

Kirja- ja elokuva-arvosteluita olen vältellyt, koska jostain syystä viime aikoina olen luottanut vain johonkin ydinfiilikseen, pitänyt tai en pitänyt, osaamatta aina selittää miksi.  Ja sitten on tietysti asioita, joista ei voi tai ei halua kirjoittaa, sekin on bloggarille suotava.

Ajattelin nyt lempipäiväni tiistain illan iloksi kirjoitella menemään, kaikesta sellaisesta, josta en ole saanut juttua aikaiseksi. Elämänmenosta.

Meillä kävi juuri vieraita, aperitiiveilla. Mietin, käyköhän kenelläkään niin paljon vieraita kuin meillä? Olemme onnekkaita, ystäviä on paljon, ja he haluavat jopa nähdä meitä. Joimme helmeilevän kylmää proseccoa, jonka vieraat toivat, söimme hiukan juuston kulmaa, leikkeleitä, retiisejä ja cornichoneja. Ulkona oli jännittävä ilma, aurinko paistoi, mutta satoi, keittiön verhojen väleistä siivilöityvä valo oli ihmeellistä, sen aprikoosihilloni väristä.

Niin, verhot. Minähän olen ollut verhojen vastustaja koko ikäni. Kaksitoista vuotta jaksoin heiluttaa kaari-ikkunamme takana valokuvaaville matkailijoille aamukahvipöydästä, tukka pystyssä, tai iltateellä, virttyneenä ja väsyneenä. Tänä kesänä porasimme verhotangot mustiin ikkunanpokiin ja nostimme valkoiset pellavaverhot kaaren puoleenväliin hulmuamaan. Olo oli ihmeellinen, vapautunut. Ei enää akvaarioelämää! Tänä kesänä, enemmän kuin minään kesänä koskaan, on pihallamme käynyt väkeä katselemassa. Olen ollut tunnistavinani kolme ihmisryhmää:

ne, jotka marssivat suoraan pihan perälle, menevät oville asti, painavat kasvonsa lasiin ja kupertavat kämmenet silmien ylle nähdäkseen paremmin sisään. Vaikka istuisin pihalla vaahterani alla lukemassa, he eivät tervehdi, he puhuvat kovaan ääneen keskenään ja esittävät varmoina tietoina asioita pihapiiristämme, jotka eivät ole totta ollenkaan.

ne, jotka tulevat tosi, tosi varovasti portista, kulkevat melkein seinän viertä, etteivät häiritsisi, huhuilevat jo kaukaa, että he vain haluavat ihan pikkuisen kurkistaa, koska miten kaunista kaikki onkaan. Heidät me, minä ja naapurimme, kutsumme peremmälle, kerromme mielellämme lisää, taitamme laventelinoksan viemisiksi.

ne, jotka tulevat sisälle saakka, meidän eteiseen, kuten viimeksi eilen. He seisovat siinä ja kysyvät onko kyseessä joku hotelli tai ravintola, ja meistä tuntuu aina yhtä vaivautuneelta tuottaa heille pettymys ja sanoa ei, kyseessä on vain meidän kotimme.

Minua ei silti ole tämä kaikki haitannut oikeastaan ollenkaan, me olemme saaneet jopa uusia ystäviä tällä tavalla. Ja onhan talomme ihana! Mutta huomaan kyllä, että verhojen takana minun on hiukan helpompi hengittää, kiihkeimpinä kesäviikkoina. Sitä paitsi luen edelleen aamuisin Hesarin (ja edelleen paperihesarin!) lattialla venytellen. Pyjamassa möyryäminenkin on henkisesti helpompaa ilman yleisöä.

Eilen illalla taas tosiaan eteiseemme käveli mies koiransa kanssa ja jäi juttelemaan. Minä olin silloin vielä kirjastossa, Parkkonen paistoi kanaa, munakoisoa ja fetaa. He juttelivat aikansa, mies lähti. Me mut perheenjäsenet haahuilimme pikkuhiljaa ruokapöydän ääreen, kuka mistäkin. Poika hyppytorneilta (merivesi on kuulemma lämmintä, uskokoon ken tahtoo), tytöt omista menoistaan.

Illallispöydässä esikoinen alkoi taas puhua lempilempi-ihmisestään, nykyisin kokonaisen imperiumin pyörittäjästä, brittiläisestä Zoellasta. (Ei, en minäkään olisi tiennyt…) Zoella sitä ja Zoella tätä ja pop up shop Lontoossa ja se olisi mun unelmieni täyttymys.
Kuuntelimme aikamme, sisarukset pyörittelivät silmiään niin kuin vain sisarukset voivat. Jos te olisitte nähneet ne loistavat kasvot ja käsien vääntelyt, tekin olisitte tehneet kuten me teimme.

Mene hyvä ihminen, mene! Ja niin me yhtäkkiä ostimme lentoliput, hätyyttelimme Lontoossa asuvia ystäviä, löysimme yösijan ja hän hyppi, hyppi ympäri keittiötä! Hän lähti tänä aamuna, yksin, Lontooseen, palatakseen torstain ja perjantain välisenä yönä, aloittaakseen perjantaina työt ja muuttaakseen viikonloppuna Helsinkiin.

Niin, näin isoja asioita meillä täällä tapahtuu. Meidän tiiviistä viisikostamme yksi on vuokrannut pikkuruisen yksiön, löytänyt työpaikan ja aloittelee omaa elämää. Se tuntuu sydämen pohjassa.

Olen ihan hirmuisen onnellinen hänen puolestaan. Miten ihanaa elämää! Ja kaikki on juuri kuten pitääkin, aika on oikea, hän on valmis, me olemme valmiita. Minun työni on tehty.

Pelottaako sinua, äitinä, kysyy joku. Ei pelota, enää mikään, sillä kaikkea voi tapahtua, milloin vain, missä vain. Meidän ei auta kuin elää, ja siinä me olemme kyllä aika hyviä!

Laittelen kotona tavaroita ja huonekaluja uuteen järjestykseen, tyttären lähtö ei jätä aukkoa vain sydämiimme, vaan myös huusholliin. (Raahaan yhden rautasängyistä uuteen nurkkaan, se on Helmin sänky, aina Helmin sänky. Petaan siihen pehmoiset lakanat ja nostan jalkopäähän korin, jossa on puhdas pyyhe, hammasharja ja villasukat.)

Esikoinen ei päässyt tällä kierroksella yliopistoon. Hän aloittaa opiskelut avoimessa ja pyrkii ensi vuonna uudestaan. Me tutkimme yhdessä vaihtoehtoja keväällä, silloin kun pääsykokeisiin ilmoittautumisen aika koitti. Kaikki oli monimutkaista, minullekin uutta. (Minähän en ole opiskellut ollenkaan, olen ns. luonnonlahjakkuus.) Yliopistoille haluaisin sanoa, että te suollatte tekstiä ikään kuin sisäänpäin, kaltaisiltanne kaltaisillenne. En usko, että olemme ainoat eksyneet, enkä halua uskoa, että olisimme tavallista yksinkertaisempia. Mutta me emme osanneet hakea oikein, tajuan sen nyt.

Vaikka perhe aloittaa hajaantumisen (seuraava tytärhän kirjoittaa jo tänä syksynä ja ensi keväänä, ja jatkaa sitten omaa matkaansa valitsemalleen tielle), iloitsen siitä, että me haluamme yhä vain viettää paljon aikaa yhdessä.

Ihan kuin – vaikka emme vatvo asiaa – ymmärrettyämme tilanteen vakavuuden olisimme senkin takia pelanneet taas ahkerammin yhdessä iltaisin pelejä. Korttia, lautapelejä… Yhtenä iltana hyppäsimme autoon ja kaahasimme kaksikymmentä minuuttia ennen sulkemisaikaa urheilukentälle testaamaan Trivialin kysymyksen kiistoittamina sadan metrin juoksuaikoja. Siellä he kiisivät, upeat lapseni, pienessä sateessa, niin kovaa kuin kintuistaan pääsivät!

Eloon hiipivä aavistus syksyä on saanut meidät taas elokuvateatteriin. Kävimme katsomassa Diane Keaton tähdittämän Hampsteadin, joka oli aikamoisen huokoinen, mutta ihan katsottava aikuisten satu. En jotenkin osannut edes tuohtua sen huonoille puolille, joskus se on tosin ihan olotilastakin kiinni. Tarkkailin enimmäkseen Keatonia itseään, hänen tyyliään, ja päätin taas alkaa käyttää ahkerammin silmälasejani.

Sujahdimme eräänä toisena iltana, juuri valojen himmetessä salin punaisille penkeille kun Rakkaudella Béatrice alkoi. Pidin niin kovasti! Voi Deneuve, Deneuve, ja hänen hurmaava hulttiohahmonsa! Ja Pariisi, arkinen laitakaupunkien Pariisi, ja munakas ja ranskalaiset, ja se suolapurkkikin, joka aiheutti akuutin Ranska-ikävän… Elokuvan yksi näyttämö on synnytyssairaala. Minua supistelee vieläkin aina kun katson synnyttäviä naisia. Varsinkin tässä elokuvassa, jossa synnytykset ovat oikeita tilanteita!
(Ja nyt sen sanon, vastahan minäkin puskin omiani ulos, ja nyt he jo…)
Toista pääosaa esittävä Catherine Frot on ihana hänkin, ja minä olisin halunnut huutaa että ota nyt se Paul! …mutta en kerro enempää, saatte itse mennä katsomaan.

Elokuvan jälkeen istahdimme omille kiviportaillemme filttien kanssa ja katselimme siinä nököttäen ulkoilmaelokuvaa, jota esitettiin kaupungintalon pihalla. Näimme suoraan valkokankaalle.

Niin, ja sitten on semmoinen juttu, joka valvottaa minua yhä pimeämpinä öinä, koska synnynäinen matkanjohtaja minussa on ehkä nielaisemmassa kokoaan (egoaan) suuremman palan: jos kaikki menee hyvin, me vietämme joulun Meksikossa. Mutta missä siellä, ja millä rahalla, se olisi vielä ratkaistava.

Niinpä muun muassa sellaisia asioita minä ratkon öisin, kun Bulevardin lehmusten latvat niiaavat ikkunoiden takana elokuun painosta, peltikatoille kerääntyy kastetta ja lasten unet huojuvat ympärilläni kuin virvatulet.

Lue lisää: mm. tässä blogissa nojaillaan meidän talon seinään, näihin törmää aina silloin tällöin!

Päivän kirja: Vivi-Ann Sjögren, Meksikon päiväkirja.

29 Comments

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.