comments 25

Jumissa

Ihan näin tiltissä kirjoittamisen suhteen en muistakaan vielä olleeni. Yleensä pahin jumi menee muutamassa päivässä ohi, mutta nyt tuntuu ettei helpotusta ole ihan heti luvassa. Siis sellaisin vapaaehtoisin keinoin: talutin itse itseni äsken korvasta koneelle ja avasin uuden, tyhjän artikkelipohjan saatesanoilla “nainen on hyvä ja istuu ja kirjoittaa, tai itkee ja kirjoittaa, tai ihan mitä tahansa tekee kunhan kirjoittaa.” Joten tässä ollaan. Takapuoli ei nouse tuolista ennen kuin olen painanut Julkaise-nappulaa. En saa keittää kahvia, en vilkuilla kännykkää. Vain kirjoittaa. Tulkoot vaikka tyhmiä sanoja peräkanaa, niin minähän jumalauta kirjoitan.

Kirjoitusjumiin voi olla monta syytä. Joskus ei vain ehdi, ja osittain siitä nytkin on kysymys. Alkuvuosi on ollut varsinaisten töiden osalta vilkas ja täysi. Koneella istumisen, kirjoittamisen ja luovana esiintymisen kiintiö täyttyy päivätöissä. Illalla hartiat eivät enää halua läppärin ääreen ja se kuuluisa takapuolikin on puuduksissa. Lisääntyvä valo houkuttelee ulos.

Olen myös aktiivisesti lisännyt asioita ja ihmisiä elämääni pitkän, sisäänpäin kääntyneen kauden jälkeen. Huomasin nimittäin, että viikonloputkin alkoivat käydä hankaliksi. Samalla tavalla kun onnistun saamaan itseni lukkoon kesälomilla ja joulunpyhinä, alkoivat viikonloputkin ahdistaa. Mitä ihmiset oikein tekevät viikonloppuisin??? Kaikki joutilas aika tuntuisi järkevältä täyttää työnteolla. Minulla on ollut aina suuria vaikeuksia erottaa työtä ja vapaa-aikaa toisistaan, eikä se taipumus ainakaan vaikuta hellittävän.

Nyt olemme kuorruttaneet viikonloppuja ohjelmalla ohjataksemme ajatuksia muualle. Viime viikonloppuna muun muassa söimme ensimmäisen terassilounaan ja höllensimme kaulahuiveja, joimme kuohuviiniä hotellin aulassa, kuuntelimme flamecokitaristia Bravasissa mahtavan porukka-paellan äärellä. Kävimme katsomassa Kiehumispiste-dokkarin ja heti sen jälkeen (ajoitus oli sattumaa) nautimme lounaan erään turvapaikanhakijaperheen kanssa. Me myös tapasimme Hankoon muutosta haaveilevan helsinkiläisnaisen, sekä vanhan koulukaverini, ja ajelimme Gunnarsinrantaan. Kiipesimme tietysti Tullarin kallioille ja katsoimme kuinka laivat irtosivat satamasta. Nukuimme päiväunet, kokkasimme kermaista tattipastaa ja katsoimme Rimakauhua ja rakkautta. Se oli hyvä viikonloppu se.

Täydet viikonloput toisaalta tarkoittavat, että kirjoitusaikaa putoaa pois. Ensi viikonlopuksi lähdemme Tallinnaan enkä ajatellut ottaa läppäriä mukaan.

Viikotkin ovat olleet erilaisia. Vanhimmalla tyttärellä on ylioppilaskirjoitukset loppusuoralla, tänään on viimeinen koitos. Se on tarkoittanut kaiken muun jännittävän lisäksi sitä, että kotona on lukulomapäivisin ylimääräistä energiaa, joka on  – niin paljon kuin tyttöni seurasta nautinkin – tuonut omat haasteensa arkeen. Huomaan toivovani omaa työhuonetta, kotona työskentely alkaa käydä hankalaksi. Hyväksyn itsessäni tavallista suuremman oman ajan tarpeen ja tiedän, että se on työskentelyllenikin oleellista. Hiljaisuus, tietynlainen tyhjyys ympärillä.

Kirjoitusjumiin on vaikuttanut myös se, että yhtäkkiä alkoi tuntua siltä, että olen sanonut jo kaiken, toistan itseäni. No hei väkisinkin, kuusi vuotta ja kolmatta tuhatta kirjoitusta myöhemmin se on väistämätöntä. Enhän elä mitään kovin jännittävää elämää. Toistoakin pahempi tunne on se, että mitä jos ketään ei kiinnosta? Tai että miksi ketään kiinnostaisi? En ollut osannut pukea aavistuksiani sanoiksi ennen kuin luin samaan aikaan muissa blogeissa poreilemaan puhjennutta keskustelua siitä, että tavallinen bloggaaminen on kokenut inflaation, kun ammattimaiset blogit tekevät kaiken isommin ja paremmin, tai ainakin näyttävämmin. Omat eriskummalliset aiheet ja arkinen ote hirvittää, en tunne riittäväni millään. (Parkkosen kuvat nyt ovat toki helmiä, mutta kuten olette huomanneet, ne ovat olleet hänen kiireidensä takia aika kortilla.)

Samaan aikaan toisaalla syyllistetään tuoksukynttilöiden polttelijoita ja ihoöljyllä valelijoita, halutaan todempaa, suorempaa, kantaaottavampaa ja karumpaa, vaikka se ei olisi yhtään sen enempää totta kuin iänikuiset leikkokukatkaan. En osaa tätä peliä. En ole ilmeisesti tarpeeksi tavallinen, enkä missään nimessä tarpeeksi erityinen.

Olen ihan pihalla. Jonkun hegemonian ulkopuolella.

Myönnän, että tunnen myös paineita tuosta Shop-sivusta, tällä tahdilla ja ihan minusta johtuvista syistä se ei toimi suunnittelemallani tavalla. Ja niin kovasti haluaisin sen toimivan! En haluaisi tuottaa mukana oleville yrityksille pettymystä, onneksi kukaan ei vielä maksa näkyvyydestä. Se lohduttaa. Rakennan rauhassa.

Lokakuun Kreikan matkani jälkeen (taivas, lähdöstäni on kohta jo puoli vuotta!) olen jotenkin hakenut paikkaani. Kotona äitinä ja vaimona, työelämässä (vaikka nyt onkin hyvä vaihe), bloggaajana. Minuna. Graah-osastolle olisi paljon kirjoitettavaa, mutta se vaatii juurikin sitä aikaa, häiriötöntä, kirjoitusfiiliksen sävyttämää aikaa.

Tässä kirjoitellessani Parkkonen on käynyt jakamassa kanssani munakkaan (pylly ei pysynyt penkissä, kokkasin), Anders istahti pöydän päähän ja yritti ratkaista yhtä wordpress-ongelmaani. Ahmed soitti ja kysyi saako tulla illalla meille kylään. Kaksi lapsista on juuri kotiutunut, on kaikenlaista juteltavaa ja näytettävää. Sanat lentävät kuin peipposet pois sormistani, keskeneräinen ajatus karkaa. Kuulen haukankorvillani, että yläkerrassa pyykinpesukone on pyörinyt ja pyykit pitäisi nostaa kuivuriin uuden satsin alta. Entä illallinen? Jotain kivaa sen ahkeran abin kunniaksi.

Tuntuu, että vuosi vuodelta tiedän varmaksi yhä vähemmän asioita. En tunne tarvetta julistaa enkä valitettavasti usko muuttavani maailmaa vaikka olisinkin siinä erinomainen. Mutta kaksi asiaa tiedän: veden juominen auttaa melkein kaikkeen, ja puhuminen kannattaa aina. Silloinkin kun se on vaikeinta.

Tästä se taas lähtee.

25 Comments

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.