comments 11

Jumalata noorus!

LAURINEN

CASELIUS

KALLIOLA

Aaaaaaaaaa! Nyt on kyllä KOVAA KAMAA Kaupungintalon Galleriassa! Kaikki kunnia merimaisemille, mutta this is something else ja me todella olimme tämän ravistelun tarpeessa.

Kolme iloista rosvoa, Caselius, Kalliola ja Laurinen ovat jokainen omalla taiteellaan luoneet meille ajattelua vaativan mikrokosmosken keskelle Hankoa. Yritän nyt tulkita näkemääni, ja voi olla että tulkitsen ihan väärin, mutta sitä suuremmalla syyllä menkää itse katsomaan ja kokemaan.

Sampsa Laurisen installaatio kertoo kirjailija ja näytelmäkirjailija Ödön von Horváthin (1901-1938) kuolemasta. Pariisissa tuolloin asuva von Horváth on palaamassa eräänä iltana elokuvista. Ukonilma riepottelee Champs Elyséen kastanjapuita, kun suuri oksa pamahtaa irti ja iskee miehen maahan, murtaa kallon, hän kuolee samantien. Ödön von Horváth oli juuri muuttamassa Yhdysvaltoihin ja hänen romaanistaan “Jumalaton nuoruus” oli suunnitteilla filmatisointi. Näyttelyssä on jaossa moniste, jossa kerrotaan tästä kosmopoliitista sodanvastustajasta, pienen kaupungin pienen gallerian lattialla nyt makaava hahmosta, jonka kävelykeppi on singahtanut sivulle ja saappaat livenneet määrätietoisesta askelluksesta.

Näyttelyn päätyseinällä olevan tilan täyttää lattiasta kattoon Eero Caseliuksen tajunnanvirtamainen, mosaiikkia muistuttava A4-räjähdys. Jonkunlaisena punaisena lankana on Leonardo Da Vinci ja kauhun tasapaino. Caselius pohtii meille avajaisissa suriko maailman tunnetuin nero suunnittelemiaan sotakoneita, hänhän rakasti lintuja, vapautta, lentämistä. Kauneutta. Hänen osaamisensa ja kiinnostuksen kohteensa olivat mittaamattomat, hän halusi hyvää, mutta valjasti mestarilliset taitonsa myös toisenlaiseen käyttöön. Caseliuksen arkit lennähtelevät galleriaa kiertävälle kaiteelle ja kiertyvät pylväiden ympärille, hänellä ei tunnu olevan fyysisiäkään rajoja.

Kolmas veijari, Jori Kalliola (tuttu myös Mustista Silmistä) on valloittanut näyttelytilan molemmat siivet. Voimakkaat, värikkäät teokset ovat kuin jonkunlaisia vallankumouslauluja, niiden ohi ei voi kävellä kuuntelematta jokaista ensin loppuun. Samalla puikkelehditaan hirsiveistoksia, romu-ukkoja hipoen, niiden -hmm- ulokkeita väistellen ja melkein uskaltamatta katsoa niitä hulluna toljottaviin silmiin. Kalliolan töissä on jotain alkuvoimaa, jotain heimouskontoa, jotain sotaisaa ja raivoisaa. Ja kuitenkin minusta tuntuu, että kaikista kaikista eniten Kalliola haluaa painottaa rakkauden, huolenpidon ja välittämisen merkitystä.

Lähtiessä pysähdys vielä Caseliuksen ja Kalliolan (“Braque ja Picasso”, vertaa Caselius, pyydä häntä kertomaan se tarina) mustanpuhuvan vuoropuhelun äärelle. Kalliola näyttää Majakovskin kuolinkuvassa, luoti sydämen läpi lennähtäneenä.

Nyt jos linjoilla on opettajia, niin sallitteko minun suositella tätä nuorille. Ei ihan pienille, mutta nuorille. Varsinkin nuorille miehille. Tässä on loistava esimerkki siitä miten vahvaa ja väkevää voi olla taide, ja miten paljon se voi puhua ja puhutella. Näyttely on myös piristävä esimerkki mielipiteiden muodostamisesta, sysäys keskusteluun, jopa väittelyyn, joka on tarpeellista ja tervetullutta, mitä aatteita allekirjoitammekaan.

Hauska sattuma, blogimme sai alkunsa Eero Caseliuksen ansiosta, hänen näyttelynsä “Sixtus” oli lopullinen sysäys. Huomasin vasta tätä ensimmäistä postausta hakiessani, että niin, “Kirjatoukka & Herra Kamera” saavutti tosiaankin kunnioitettavan neljän vuoden blogi-iän tammikuun 23. päivänä. Edelleen voin allekirjoittaa silloisen luonnehdinnan: “Molemmat blogin päähenkilöt saavat hyvänlaatuista sydämentykytystä kaikesta INSPIROIVASTA.”

11 Comments

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.