comments 16

Joulun odotukset

Maineeni jouluangstaajien kuningattarena on nyt vaakalaudalla kun kerron seuraavaa: jouluaatto oli tosi tosi tosi kiva.  Eikä PELKÄSTÄÄN sen takia, että sain ihania lahjoja!

Olen tässä vuosia itseäni analysoituani (lempipuuhaani muuten, jos ette ole vielä huomanneet) tullut siihen tulokseen, että iso osa jouluahdistuksestani johtuu jonkunlaisesta ylikuormittumisesta ja sen aiheuttamasta oikosulusta. Enkä puhu nyt fyysisestä työmäärästä, vaan henkisestä over loadista.

Kun ihminen on kaltaiseni kaikki aistit esillä ja vereslihalla elävä osterinkaltainen, paljas olento, on joulussa kerta kaikkiaan ihan hirveästi kaikkea. Musiikkia, valoja, melua, menoa ja menininkiä. Kaikki on jotenkin tupaten täynnä, kuten esimerkiksi jääkaappi, mutta myös minun pääni. Ja koska jouluna kuuluu olla koko ajan yhdessä, joulussa ei ole yhtään omaa aikaa. Sensorini sirittävät ylitaajuuksilla jo joulukuun puolesta välistä lähtien. Kaikki omat rajani katoavat.

Ajatella, että minun piti elää 44 vuotta ja karata Kreikkaan, jotta ymmärsin kuinka tärkeää hiljaisuus ja yksinolo hyvinvoinnilleni (ja luovuudelleni) on.

Eräs rakas ystäväni omine joulunajan stressitilityksineen mursi (tietämättään) ainakin yhden jouluangstin lukoistani. Viestiteltyäni hänen kanssaan oivalsin jotain todella, todella tärkeää.


Omaa aikaa ei tarvitse aina olla paljoa, pienetkin hetket riittävät. 
Ja sitä omaa aikaa ei kukaan tule sinulle antamaan, se pitää ottaa ihan itse. 

Siispä:

Söin joulupuuron voisilmällä, kanelilla JA sokerilla ja lauloin joulua kihisevien lasten kanssa kurkku riemusta suorana Joulu on taas. Sen jälkeen menin vähäksi aikaa vielä silmät kiinni lämpöisen peiton alle makaamaan ihan hiljaa.

Meikkailin rauhassa (no okei, siivosin välillä vähän) ja vedin tyllihameen päälle vasta vähän ennen puolta päivää.

En lähtenyt kuuntelemaan joulurauhanjulistusta, vaan jäin laittelemaan avoimien ovien juhlien tarjoiluja kuntoon omia aikojani eli lähinnä kaatamaan pähkinöitä kulhoon ja nostelemaan esivalmistettuja cocktail-paloja uuniin. Ilman kiireen tuntua.

Parin tunnin bileiden (kiitos kaikille vieraille!) jälkeen oli hyvin aikaa korttipeleille sekä leffalle eli päiväunille, sulkaakonvehti poskessa hitaasti sulaen.

(Saanko tässä välissä kysyä mihin Budapestit ovat kadonneet???)

Illan pimetessä en sännänyt joulukirkkoon muun perheen kanssa. Olin yksin kotona. Katselin kynttilöiden liekkien leikkiä kiviseinilläni, silittelin kissaa, napsautin joululaulujen sijaan päälle kuivakoita asiaohjelmia ja kuorin hissukseen perunoita. Hengitin. Hengitin!

Aivan taivaallista.

Taivaallista, vaan ei helppoa… Varsinkin joulukirkon kohdalla tulivat kaikki ne tutut mitä muut ajattelevat -kuviot mieleen. Koko maailman odotukset putosivat niskaani. Tuo perhe istuu niin kauniina, valoa säteilevänä ja viattomana kiiltävillä puupenkeillä virsikirjat sylissä, mutta missä heidän hulttiomainen äitinsä on?

Sitten muistin, että olin jo Kreikan reissun kohdalla takuulla toiminut monien ihmisten odotusten ja oikeina pitämien arvojen vastaisesti ja aiheuttanut sopivan tujun annoksen paheksuntaa niissä, jotka paheksua tahtovat. Joten yks joulukirkko sinne tai tänne. Olin vapaa.

Ja niinpä minulla oli koko aaton ihana ja rauhallinen olo. Minä ohjasin oman elämäni laivaa, minä olin kerrankin ruorissa kiinni omassa joulussani! Minulla oli aikaa omille ajatuksille, ja ne ajatukset tekevät minusta minut.

Illalla istuimme pitkään ruokapöydässä, söimme hitaasti kaikkea hyvää ja avasimme ruokalajien välissä lahjapaketteja, jotka eivät olleet ehtyä. Kaikki lahjat olivat ihan täydellisiä, tuntui, että jokaisen jokainen toive toteutui. Silti nostan lempilempilahjaksi, jos sallitte, tuon meksikolaisen, koristellun pääkallojoulukoristeen. Kuinka hyvin pienet, kirkassilmäiset kullanmuruni minut tuntevatkaan, ja että he silti rakastavat minua juuri sellaisena kuin olen!

Eli osterina.

Kiitos Joulu 2016, olit kiva kamu.

16 Comments

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.