comments 6

Ja he elivät elämänsä loppuun asti

Meillä oli pieni hypähdys arjesta juuri ennen joulua. Toimimme kuten me aina toimimme, eli hetken mielijohteesta, kun yhtäkkiä huomasimme a) olevamme ilman lapsia b) tulevamme joulujärjestelyistä sekopäisiksi hetkellä millä hyvänsä. Lähdimme siis vahingossa Turkuun.

“Me voidaan tehdä ihan mitä vaan, me ollaan nuoria, villejä ja vapaita!”, sanoi Herra Kamera ja painoi kaasua .”Tai ainakin villejä ja vapaita. Noh, villejä. Äh, antaa olla…”

Meillä on kuulkaa ollut sutinaa tuon Herra Kameran kanssa nyt 20 vuotta. Se oli joulun aikaa armon vuonna 1993 kun me veivasimme edes takaisin, kun emme kumpikaan oikein ottaneet ymmärtääksemme, että kuulumme yhteen. Kahta erilaisempaa kakaraa sai hakea. Se oli sitten Kallessa kun mä kailotin musiikin yli, että nyt joko ollaan tai sitten ei olla ollenkaan, ja Herra Kamera sanoi, että no ollaan vaan.

Takaisin Turkuun. Me veimme tavaramme hotellille, kiertelimme laiskanlaisesti kauppoja ja kauppahallia, viipyilimme Akateemisessa ja kilistelimme Tintån tiskin kulmalla yhtäkkiselle joutilaisuudellemme. Illallisaikaan tultaessa kävimme virkistäytymässä hotellilla ja kipitimme paksujen pisaroiden lomasta hyväksi todettuun Sergio’siin. Söimme suurella nautinnolla, saatoimme juoda hiukan viiniäkin, puhuimme paljon ja päätimme jälkiruoan sijaan kävellä katsomaan mikä ihme se punainen mylly siellä toisella puolella jokea hohkaa.

Sataa siis vettä. Me lonksuttelemme jokivartta käsikynkkää, sitten sillan yli. Naurattaa jotenkin kaikki. Mäellä, eräänlaisen kivirinteen huipulla seistä loilottaa todellakin paikallinen Moulin Rouge. Mutta sen oikealla puolella on kauhia autotunneli, eihän sieltä pääse ylös? Me seisomme ja tuijotamme kivikasaa ja ryteikköä, ja Herra Kamera on ehdottomasti sitä mieltä, että nyt mennään kun kerran meillä on mysteeri ratkaistavana. Yritän piipittää jotain parhaista kujakissan kengistäni, mutta naukumiseni kaikuu kuuroille korville. Siellä se painelee jo, takin lieve vain heilahtaa oksien välistä. Jupisten konttaan perään, ja teen selväksi, että jos meille jotain sattuu, ja meidät täältä joutomaalta löydetään, niin lapset ainakin tietävät sanoa, ettei äiti olisi koskaan vapaaehtoisesti lähtenyt hienoissa mokkasaappaissaan niin älyttömälle taipaleelle. Tai luontoon ylipäätänsäkään.

Luikasteltuamme yli kivien ja lahoavien puunrunkojen ja läpi niljanteisten lehtikasojen me pääsemme kuin pääsemmekin lopulta kukkulan laelle, kuraisina, mutta onnellisina. Puikkelehdimme vielä pienen turkulaisviidakon ja rautalanka-aidan tapaisen virityksen ohi ja tupsahdamme tuulimyllyn pihalle… Samppalinnan Kesäteatteri!? Ja aivan hemmetin leveä ja asfaltoitu ja LOIVA tie, joka johtaa perille saakka ihan meidän “reittimme” vasemmalta puolelta.

Nauramme niin että kekotamme kaksinkerroin ja otamme sitten itsestämme kuvia myllyn edessä, ja Matti ja Teppo-julisteen edessä, ja rinteemme jyrkänteellä. Kuvista ei tietenkään saa enää seuraavana päivänä mitään selvää, pilkkopimeässä otetuista…

Palaamme – tällä kertaa tietä pitkin – majatalollemme puujalkavitsejä viljellen (“Samppalinnan Kesäteatteri, ei huonojalkaisille, etenkään talvella”) ja saamme vielä pienet tyrskähdykset aikaisiksi hotellin skeittikieltokylteistä: “Mill mää ny sit jatkan”, naurattaa Herra Kamera kehnolla imitaatiollaan nuorikkoaan, ja me hoipumme naurusta ulvoen huoneeseemme.

Niin että sitä mun piti vaan sanoa, että on se kyllä hyvä kun vielä 20 vuoden jälkeenkin naurattaa. On nimittäin itkettänytkin välillä. Siis jaksaa, jaksaa nuoriso, vielä joskus tekin pääsette Samppalinnan Kesäteatteriin!

6 Comments

  1. Kun sitä nyt jokaikinen kummiskin elää elämänsä loppuun asti niin onhan se hienoo jos voi elää jonkun sopivasti kahjon kanssa. Meidän matkamme alko 1995 ja kyllä saa välillä kans nauraa niin etä pää meinaa pudota harteilta.

    • Huomasit otsikkoni pointin, hienoa! Kaks kahjoo on hyvä yhdistelmä. Yksin on vaikea kahjoilla, varsinkin jonkun järkevän rinnalla. Onnea matkaan teillekin, ja naurusta tutisevia nuppeja!

  2. Moi,
    tirkistelin jo tässä joku päivä blogianne kiinnostuneena,
    ja tänään näin söötin turkutarinanne erikoisine kuvineen,
    ja tuli olo, että haluanpa nähdä jatkossakin mitä aavan meren rannalla tapahtuu!

    • Mahtavaa Marja, tervetuloa mukaan! Sinun blogistasi löysin sitten nimenkin tuolle ihmeelliselle punaiselle sillalle, punaisen myllyn juurella, kiitos 🙂

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.