Valitse sivu

Sunnuntai on taas ollut leffapäivä. No oli se siivouspäiväkin, ja vaahteranlehtisäkkien raahauspäivä, ja lettupäivä ja joulukoristelaatikoiden esilleottopäivä.

Joka tapauksessa lounaan jälkeen oli parin tunnin kolo, joka täytettiin tyynyillä, filteillä ja Llewyn Davisilla.

Lapset karkasivat tahoilleen ja me valtasimme sohvan. Herra Kamera ei voi tietyistä syistä kertoa teille miehistä näkökulmaa elokuvaan. Hän nukahti. Hän on tehnyt niin lujasti töitä koko syksyn, että näen häntä nykyään liian harvoin ja silloinkin lähinnä nukkuvana. Mutta asiaan, joudutte siis tyytymään minun täysin epäolennaisiin käsityksiini elokuvasta, joka on katsottu myttyrässä Herra Kameran olkapään takaa!

Katselen usein leffoja nykyään semmoisella omalla hämärällä tekniikallani. Tästäkin elokuvasta paha mennä sanomaan mitä siinä varsinaisesti tapahtui, sillä minun silmäni ja mieleni harhailevat ikään kuin kuvan taaemmassa kerroksessa. Päät puhuvat etualalla juonta eteenpäin, minä haahuilen siellä taustalla. Katselen julisteita, villatakkeja, viinilaseja, mattoja, lampunjalkoja, silmäripsiä, vinyylirivistöjä ja portaikkojen kaiteita. Imeskelen värejä itseeni. Tässä elokuvassa sävymaailma solmii yhteen savunsinistä, vedenvihreää, kahvinruskeaa ja hiirenharmaata oikein nautinnollisesti.

Elokuva on tarina muusikosta, joten musiikkinumeroille annetaan aikaa. Eletään 60-lukua, folk-kitara vonkuaa ihanasti. Näyttelijät ovat osuvia. Olen oivaltavinani, että elokuvan juliste lainaa ilmapiiriä Dylanin levynkannesta? Dylaniin viitataankin pyyhkäisevän katseen verran elokuvan lopussa.

Kaiken kukkuraksi huomasin, että aivan kuin elämässäni olisi aprikoosinvärisen kissan kokoinen aukko.

Sellainen elokuva. Olettepa nyt taas hullua hurskaampia ansiostani 😉

Bonari: Namu studiokohtaus ja musiikkinumero elokuvasta Inside Llewyn Davis.