Valitse sivu

Hooo, selvisin hengissä eilisestä, “Elämäni kirjat”-sessiosta Hangon kirjastossa! Jännitin hurjasti, enemmän kuin olisin koskaan osannut kuvitella, silloin kun lennossa tammikuun tuiskuissa nojauduin kirjaston lainaustiskin yli tiputellen vettä hiuksistani ja kepeästi lupauduin puhumaan. Muistan silloin myös ajatelleeni, että maaliskuuhun on pitkä aika, ikuisuus. En ymmärtänyt kai kuukausien järjestystä tai ajan villiä laukkaa, sillä tiistai 8.3. koitti kuin varkain.

Rohkenen sanoa, että ilta meni ihan hyvin. Väkeä oli liikkeellä ilahduttavasti, joskaan ei tungokseksi asti, joukossa tuttuja kasvoja, jotka poimin ankkureikseni illan ajaksi. Miten suuri merkitys onkaan kuulijakunnan hymyillä, satunnaisilla nyökkäyksillä! Ne siivittävät eteenpäin, vähän niin kuin kivat kommentit ja pienet peukalonkuvat bloggaajaa.

En ollut harjoitellut puhettani kertaakaan, mutta arvioin äänimiehelle, että puhuisin noin tunnin. Kun lopetin, painoin kirjapinojeni takana vaivihkaa kännykän näyttöä ja katsoin ensimmäisen kerran ajastinta. Se näytti 56 minuuttia.

Tietysti myös piiskasin itseäni viime yön, olenhan Itse Itsekriittisten Kuningatar. Puhuin liian nopeasti ja häsläsin, toistin itseäni, sekosin sanoissani ja kompastelin ajatuksissani, olin liian pintapuolinen kirjoista kertoessani ja unohdin kertoa monta verratonta tarinaa. Unohdin myös lukea yhden kappaleen, jonka olin valinnut kirjasta Runoilijan talossa ja johon minulla olisi ollut juuri sopivat neljä minuuttia aikaa. Pelkään myös olleeni vähän snobi, en nyt sentään mikään mattiklinge, mutta melkein.

Äänimiehestä puheenollen. Sessio siis taltioitiin, ja jos vain uskallan, julkaisemme koko hässäkän pian podcastina. En tiedä miten se toimii kuulijalle, joka on vailla näköyhteyttä; kirjastossahan osoittelin ja nostelin kirjoja ja viittilöin villisti, tuskin olen muistanut aina mainita ääneen sekopäisen selostukseni kohteen, vaikka hyvin tietoinen olinkin mikrofonista, joka sai minut tuntemaan itseni ensin lennonjohtajaksi ja sitten urheiluselostajaksi. (Illan kuvasaldoa oli muuten tuskallista katsoa. Ilmeikkyyteni on aivan omissa sfääreissään, olen kuin mikäkin barbababa. Tästä eteenpäin tavoitteenani on olla paitsi eteerinen tarkkailija myös tyylikkään vähäeleinen ja ilmeetön kuin pariisilainen baaritiskillä. Ziisus…)

Jonkunlaisen koosteen voin yrittää kirjoittaa auki blogiinkin. Toisaalta lähes kaikki on teille varmaankin jo tuttua, jos olette blogin parissa viihtyneet. Se kuinka äitini luki meille lapsille ääneen Gogolin Kuolleita sieluja, kuinka Kirjatoukan ja Herra Kameran sydämet ja kirjamaut muinoin kohtasivat, miten olen pohtinut olemmeko me kannustaneet lapsia lukemaan ja miten iloitsen siitä, että lapset löytävät omat kirjansa… Te tiedätte kyllä mitä luen, mistä pidän, mihin palaan (Lippe Suomalaisen muistelmat mainittu!). Iso osa eilen illalla esitellyistä kirjoista on muuten tässä marraskuisessa postauksessa (Jossa olen unohtanut mainita Hugon Kurjat, miten OLEN VOINUT unohtaa mainita Kurjat, johon koko ihmiskäsitykseni perustuu!)

Illan lopuksi sain ystävälliset aplodit ja kauniin kimpun kirjastonjohtajalta. Olo oli helpottunut ja hykertelevä, kun laukkasimme kirjaston takapihan kautta kadun yli kotiin. Vaadin loppuillan perhettä, jonka olin tietysti pakottanut paikalle, kertomaan uudestaan ja uudestaan miten olin pärjännyt.

Olen nyt myös tullut luvanneeksi – ja siitä on äänite todisteena – että jos ikinä koskaan joku hullu yrittää lakkauttaa Hangosta kirjaston, minä olen ensimmäisenä kettingeillä kiinni ovenkahvassa. Nälkälakkoon en pysty, mutta mulla on kantava ja mielenosoituksellinen ääni sekä tarvittaessa raivokkaat kasvonpiirteet. Kiitos Hangon kirjasto!

J.K. Ja podcastihan siitä tuli.