Valitse sivu

Kylläpä nykyään analysoin itseäni. Voin vakuuttaa, että minä olen ollut kuin puhdas pöytä tähän mennessä mitä taudinmäärityksiin tulee, osittain johtuen omasta nääääääh-asenteestani kaikkia diagnooseja kohtaan. Jos viimeksi oltiin iholla, niin nyt mennään jo pinnan alle.

Viime viikkoina mediassa on puhuttu erityisherkistä ihmisistä. Arvaatte varmaan kenelle kellot soivat. Tein testin ja sain tulokseksi 21/23.

Mutta siis, eivätkö KAIKKI tunne näin?

Joskus olen varovasti sanonut Herra Kamerallekin, joka sentään on parikymmentä vuotta tätä riuhtomistani rinnalla seurannut, että minulla on haituvainen epäilys, ettei elämä ole kaikille näin vaikeaa. Että jos ihmiset tietäisivät, millaisen roihun ja sisäisen runsauden kanssa minä elämääni elän, verrattuna siihen, että joillakin se näyttää sujuvan niin seesteisesti, ilmavasti ja rennoin rantein.

Testissä kysytään mm. tarvitsetko vetäytymistä liioilta ärsykkeiltä. Tarvitsen! Todellakin tarvitsen! Rasitutko kirkkaista valoista tai voimakkaista tuoksuista? Kyllä! Oletko tunnollinen? Liian kanssa.
Tuletko epämiellyttävän virittyneeksi kun paljon asioita tapahtuu ympärillä? Oui madame.

Huomaan, että olen helposti uupuneempi kuin monet muut. En väsynyt semmoisessa nukkumis-mielessä, vaan lepäämis-mielessä. Tuntuu, että elän järjettömällä sykkeellä ja ihan jokaikisellä solulla ja tarvitsen siksi säännöllisesti hengitysaikaa. Kovalevy täyttyy äkkiä, ei siksi, että tilaa olisi vähän, vaan siksi, että reagoin niin moneen. Jos tuntosarvet ovat koko ajan pitkällä päästä ja huippuvirittyneinä, ei ihme, että välillä väsyttää.

Ihmisten seura on minulle antoisaa, mutta voimiavievää. Imen kanssaihmisten ilmanpaineet itseeni. Olen muutaman vuoden pitänyt monia ihmisiä, ystäviäkin, loitolla juuri tästä syystä. En jaksa kannatella muita. Kannattelu pätee myös laajempiin kokonaisuuksiin. Kannattelen myös esiintyjiä, puhujia, kokonaisia bändejä keikoillaan – hullua.

Tarvitsen yksinoloa valtavia, kolossaalisia määriä. Hiljaisuutta. Minä olen se, joka juhlissa menee välillä naistenhuoneeseen vain painaakseen otsansa hetkeksi viileää ovipintaa vasten ja palatakseen sitten taas takaisin kulmakarvoja myöten rentoutuneena.

Helsingin Sanomien haastattelussa psykologi Heli Heiskanen kertoo myös, että herkkä ei aina ole se ujo, vaan myös ulospäinsuuntautunut ekstoverttikin voi olla herkkä. Tähän lankaan olen aina mennyt, en kuuna päivänä olisi määrittellyt itseäni “herkäksi”. Minähän on suunapäänä ja keskipisteessä ja yks sosiaalinen sopuli kaikin puolin.

Mutta joskus pakenen jopa itseäni toiseen huoneeseen. Lehtien luku on niin hirveän inspiroivaa, sytykkeet netistä saavat pääni täyteen kuin paraskin kuplajuoma. Kirjat, elokuvat ja keskustelut rönsyilevät veressäni pakahduttavan kuumina. Olen välillä ihan puhki, vain vietettyäni päivän omassa sukkelassa seurassani.

Tavallaan uskon, keittiöpsykologina tässä keittiönpöytäni äärellä, että blogi ja sen laahukset ovat minulle mitä oivallisinta terapiaa. Minun ei tarvitse pitää kaikkea kiehtovaa itselläni, vaan saan laskea ne irti, teille. Varsinkin Facebook-sivuani seuraavat varmasti tietävät mitä tarkoitan. Vapautan inspiraatiot kuin ilmapallot ja ne eivät kuormita minua enää. Omalle energialleni jää tilaa.

Erityisherkkyys vaatii kantajaltaan vahvoja elämänhallintakykyjä ja lempeää ymmärrystä. Ei tokikaan ole haitaksi, jos läheisetkin ymmärtävät. Erityisherkkyys ei kuitenkaan ole vain rasite.
Testissä on myös väite vastattavaksi: “Minulla on rikas ja monimuotoinen sisäinen elämä”. Totta. Niin ihanan totta.

Päivän kirja siis: Elaine Aron, Erityisherkkä ihminen (Nemo)