comments 8

Helsinki ei lähde tytöstä

Hangon Elokuvajuhlat starttasivat perjantaina.

Valintamme tärkeäksi aloituspätkäksi, ikään kuin luomaan tietä koko viikonlopun tunnelmalle, oli M.A. Nummisen ja Claes Olssonin Helsinginkatua pitkin.

Jouduin valtavan tunnekuohun valtaan.

Jos välillä tunnenkin itseni vanhaksi huuhkajaksi, niin nyt kerrankin olin onnellinen, NIIN onnellinen siitä, että olen saanut elää 70-luvun, 80-luvun ja 90-luvun alun Helsingissä.

Minä olen saanut elää siinä Helsingissä, josta ei enää ole kuin farkunhaaleita valokuvia ja minttujäätelön sävyissä väriseviä kaitafilmin pätkiä. Ajassa ennen pirteitä viherpirtelöitä, poskipusuja, cappuccino-tsunamia ja sunnuntaiaamuisia crossfit-treffejä. Luojan kiitos ajassa ennen kännykkäkameroita. On tosiaankin parempi, että vain etäisesti muistamme ne yöt, jolloin on tanssittu jukeboksin tahtiin julmetun komeiden roistojen kanssa Kallion kapakoissa ja napattu Hesari kotimatkalla suoraan jakajalta.

Kaksi tuoksua: piki ja lehmus. Kiinantossut, jotka tarttuivat kesähelteillä tahmeaan asfalttiin, hyppynarun piiskatessa maata. Ovikellon metallinen renkutus. Lankapuhelimella soitettiin, että pääseksä luistelemaan Seppikselle. Antti opetti shakkia ikkunan alla. Myöhemmin törkeät tolppakorot, joilla on kiivetty luvatta aitojen yli teknoraveihin ja juostu viimeisen ratikan perässä yli kimaltelevien vesilätäköiden. Muistan keväät, tuomen painavia oksia väistellen viiletimme fillareilla helmat korvissa baarista baariin, eikä niitä pyöriä edes halunnut pölliä kukaan, vaikka ne törkättiin lukoitta porttikonkiin odottamaan.

Eirassa, jossa elin lapsuuteni, oli pilvinpimein kakaroita ja alakerrassa pieni täti, jota ilman muuta puhuteltiin neidiksi. Jokaisessa talossa oli oma talonmies perheineen. Meillä kaikista paras, Helmer, joka rakensi joka talvi pihallemme niin suuren jäämäen, että sinkosimme kurvista kiiltävillä haalaripyllyillämme pitkälle Juhani Ahon tielle. Kulmilla oli oikeita ruokakauppoja, kuten Nenosen lihakauppa ja Lehmuskoski ja kiskat, joista valittiin merkkareita pennosilla. Kukkakauppaa pitivät vanhat veljekset, Likaiset Pojat. Kun lehtiroskis tuli pihaan, se kannatti avata varovasti, sillä siellä saattoi nukkua joku.
Ei Eirassa enää asu lapsiperheitä, talonmiehet ovat hävinneet. Hevoskastanjoiden piikkipallot jäävät poimimatta, rinteiden skillojen sinistä merta ei kenenkään tarvitse vahtia tallaavilta pikkujaloilta.

Muutin kotoa eräänä pakkaspäivänä. Vedin lumihuppuisen Engelinaukion poikki kelkalla banaanilaatikoita parissa erässä. Ensin Punavuoreen, sitten Aleksis Kiven kadulle, sitten Herra Kameran kenkälaatikkoon, ryppyisille lakanoille ahtaalle parvelle Pohjoisrantaan. Ensimmäinen yhteinen koti oli Mariankadulla Kruununhaassa.

Helsinki, oi Helsinki. Milloin susta tuli niin… cin cin?

Kuva: Dark ‘n’ Gray vedossa, Hotelli Regatan aulassa, perjantaina.

8 Comments

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.