comments 8

Fridalla

I hope the end is joyful. And I hope never to return.  – Frida

Myönnän, oli aika hengästyttävä juttu päästä käymään Frida Kahlon talossa, Casa Azulissa. Olen halunnut sinne niin kauan kuin muistan ja Frida Kahlo -kirjastoni on vaikuttava.

Olimme ajatelleet jättää Casa Azulin matkan viimeisiin päiviin, koska yövyimme vielä ennen kotiin lähtöä Coyoacanin kaupunginosassa, jossa talokin sijaitsee. Mutta sitten ajattelin, että mitä jos jotain tapahtuu, enkä pääsekään taloon, eikö olisi järkevämpää mennä mahdollisimman pian kun on vielä terve/ elossa/ järjissään? (Koska kaikkihan on mahdollista.) Samankaltaisista syistä pakotin perheeni aikaistettuna vierailupäivänä museon kulmille paria tuntia ennen museon avautumista, vaikka meillä oli etukäteen ostetut liput. En halunnut riskeerata mitään. Istuimme siis kahvilassa ja odotimme odottamasta päästyämme.

Olin jo etukäteen turhautunut ihmisistä. Ihmiset pilaavat aina kaiken, olisin halunnut olla Fridan kanssa kahden, tai vain perheeni kanssa. Mitä jos kaikki olisikin ihan latteaa, mitä jos mitään Fridan mutkikkaasta persoonallisuudesta ei olisi jäljellä? Suuttuisin henkeen ja vereen, jos hänet olisi enkelöity, tuo tequilassa kylpevä kurjuuden kuningatar… Ihmeellistä kyllä, talon taika ei kuitenkaan kärsinyt yhtään muista vierailijoista eikä aika ollut syönyt Fridan henkeä kiviseinistä. Kaikki oli juuri niin lumoavaa kuin olin kuvitellutkin, ja vielä enemmän.

Haluaisin muistaa tarkkaan minkälaiseksi olin kuvitellut talon ennen vierailuani. Se oli nimittäin erilainen. Ensinnäkin se nököttää ihan tavallisessa coyoacanilaisessa kadunkulmassa, sen sijaan, että esimerkiksi leijuisi ilmassa,  jota vähintäänkin olin pyhiinvaelluspaikaltani odottanut. Autot kaasuttelivat ohi, maailma pörisi ja humisi ympärillä, pakettiauo pysäköi jalkakäytävälle ja lastia purettiin kauhean mekkalan saattelemana, ihan kuin oltaisiin normaalin äärellä.

Osoitimme suurta viisautta hankkimalla liput etukäteen, jono kiemurteli jo pitkälle toiseen kortteliin saapuessamme paikalle. Olimme varanneet liput ensimmäiselle vierailuajalle, ja suosittelen, että sinä teet samoin, jos joskus pääset paikalle. Oli ihanaa astua sisäpihalle ensimmäisten joukossa, kuin muita ei koskaan olisikaan.

Talo on jännittävän mallinen, huoneet seuraavat jonossa toisiaan. Joka puolella on niin paljon katsottavaa, että itkettää. Näenkö kaiken koohotukseltani? On pysähdyttävä välillä hengittämään ja ajattelemaan Fridaa, Diegoa ja kaikkia niitä maailmanhistoriaan jääneitä vieraita, joita talossa on käynyt. Ja Fridan perhettä, talohan on todella Fridan lapsuudenkoti. Mikä paikka varttua!

Osa Frida Kahlon teoksista on edelleen talossa, ja nähtävillä vain ja ainostaan siellä. Huomaan, että lapsetkin hiljentyvät teosten edessä ja itse kyynelehdin viimeistään sen viimeisen työn edessä. Mehua ja siemeniä pursuavat, hekumalliset vesimelonit on nostettu vihreään ja punaiseen kekoon ja yhdessä leikatussa lohkossa on kaiverrus:

Viva la vida – eläköön elämä

Keittiö on pienempi kuin olin ajatellut, mutta haluaisin sieltä kaiken. Muhkuraiset saviastiat ja ruukut, koristellut seinät, siniset kaakelit. Kun keittiökerroksesta noustaan rappusia ylös (miten Fridushka on pärjännyt kaikissa niissä rappusissa kinttuineen?) tullaan Fridan työskentelytilaan. Suurista ruutuikkunoista tulvii valoa, puutarha rehottaa ikkunoiden takana. Rakastan talon kulmia ja tasoja, kaikki on jotenkin yllätyksellistä. Isot pariovet avautuvat sisäpihalle, suurilla kiviportailla tekisi mieli istuskella ja huokailla pitkään. (Haluan ensi kesänä takapihan täyteen rukkuja ja ruukkuihin kaikenlaisia kasveja, varsinkin Suomen kesään erinomaisesti sopivia kaktuksia…)

Diegolla on ollut oma makuuhuoneensa, Fridalla peräti kaksi, päivä- ja yökäyttöön erikseen. Joka puolella on kukkia, kirjoja, pieniä rasioita, nukkeja, meksikolaisia uskonnollisia tauluja… Talossa on hienosti säilytetty asutun tuntu, vierailija saa kurkistaa taloon sellaisena kuin se suurinpiirtein oli 1950-luvulla. (Museona talo avautui Fridan kuoleman jälkeen, vuonna 1958, Diego Riveran aloitteesta.) Henkilökohtaiset esineet ovat paikoillaan kuin hiukan hengittäen, saamme kuljettaa sormea Fridan vuoteen koristeellisten pylväiden mutkissa. Valokuvissa aika on pysähtynyt.

Jotakin viehättävää on myös siinä, että vaikka kohde on yksi Meksikon vierailluimpia, systeemit ovat vähän sinne päin. Narikka ruuhkautuu jo parista ihmisestä, lippujentarkastajat huutavat ja heiluttavat käsiään. Museokaupassa on haalistuneita jääkaappimagneetteja ja pation yhdessä nurkassa sijaitsevassa kahvilassa kyllästynyt tyttö limonadipullojen takana. Ei tietoakaan rahastuksesta.

Talo ei muuten ole ollut aina sininen. Kuuluisan koboltinsävyn 1900-luvun alussa rakennettu talo sai vasta Fridan ja Diegon käsittelyssä 1940-luvulla. Pariskunnan vahva kiinnostus alkueräiskulttuurien käsityötaitoihin ja historiaan väritti lopulta koko paikan ulkotiloja myöten.

Kaikesta tietämästämme kärsimyksestä huolimatta talo on jotenkin onnellinen talo. Fridalle se varmaankin oli joskus myös vankila, kun liikkuminen vaikeutui vastoinkäymisten myötä ja mielen mustuus ja raastavat kivut saivat ylivallan.

On nipistettävä itseään monta kertaa ja puristeltava Parkkosta. Onhan tämä totta? Täällä Frida syntyi, täällä hän kuoli, ja siihen väliin mahtui uskomaton elämäntarina.

Ensi kerralla (ensi kerralla!) aion kulkea Fridan ja Diegon jalanjäljissä esimerkiksi tätä BBC:n artikkelia noudattaen. Meidän kanssamme pääset vielä blogissa vilkaisemaan jännittävään Museo Casa Estudio Diego Rivera & Frida Kahloon, kunhan tästä taas tokenen.

Pieni videoesittely talosta, Christie’s. Taloa sellaisena kuin sen Fridan aikana oli, voit nähdä vaikkapa muutamissa tämän Guardianin artikkelin kuvissa. 

Tiesitkö: 500 peson setelissä on toisella puolella Frida ja toisella Diego. Ehkä maailman kaunein seteli. Katso vaikka.

8 Comments

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.