Valitse sivu

Helmikuu on ihanaa aikaa. Tammikuussa saattaa silloin tällöin esiintyä sellaista pinnistelyä, teennäistä puuhakkuutta ja pontta. Helmikuussa elämä asettuu taas uomiinsa ja liika tempoilu lakkaa. Voi hyräillä ihan muuten vaan ja katsoa, kuinka maailma kimaltelee. Virtaa on vielä, ja toiveikkuutta, kunnes loppuvuodesta elämän rytyyttämänä sitä enää toivoo, että kunpa mikään ei sittenkään muuttuisi, sillä muutoksen suunnastahan ei meistä kenelläkään ole varmuutta.

Helmikuussa on aina tapahtunut myös paljon meidän elämässämme. Viime vuonna näihin aikoihin Anna palaa Anna näki päivänvalon. (Ja sitä hemmetinmoista sähläystä voi ehkä korkeintaan ironisesti kutsua lanseeraukseksi.) Blogi itsessään täytti tosin tammikuussa jo seitsemän vuotta, mutta vuosi sitten vanha nimi Kirjatoukka & Herra Kamera jäi historiaan, jos sinnekään.

Suunnitelmat olivat suuria, mutta oikeastaan mikään ei sitten kuitenkaan mennyt niin kuin piti.

Viime vuosi oli rasittava. Blogi oli usein se ihan viimeinen asia, jota jaksoin ajatella. Silti se kulki ajatuksissani koko ajan, taakkana. Kirjoitustahti hiipui, ja postausten välien pidentyessä kynnys kasvoi. Rupesin ensimmäisen kerran tosissani stressaamaan blogista. Kaikki se onnellinen energia uuden aloittamisesta pyyhkiytyi nopeasti pois ja kaiken kukkuraksi olin selvästi sanojen osalta ummessa.

Mutta miksipä me jäisimme vanhoja tökkimään tikulla silmään! Nyt loppuu marina! Tai okei, ei lopu marina mutta… MARISTAAN JOSTAIN MUUSTA?

Kukaanhan ei ole määrännyt, kuinka monta kertaa saa aloittaa uudestaan. Tai että saako vain kömpiä pystyyn ja jatkaa muina miehinä eteenpäin ilman mitään aloitusseremonioita. Ihan kuten elämässäkin. Ylös vaan, ihmisenriepu! Lähtöruutuun et pääse, joten karistele tomut farkkujen polvista, pujota vaikka mimosanoksia tukkaan ja pistä tossua toisen eteen.

Pieni check-up lienee sentään paikallaan uuden nimen, osoitteen ja alustan 1-vuotispäivän kunniaksi. Voi olla, että kirjaan näitä enemmän itselleni, mutta kas, siinähän luette samalla:

Blogin etusivu on olemassa lähinnä itsekkäistä syistä. En tiedä ilahduttaako se muita kuin minua, mutta minä tarvitsin sen. Koko maailmani jäsentyy visuaalisuuden kautta. Blogin etusivuhan jakautuu neljään osioon: uusimmat, ruoka, kulttuuri ja Ranska (joka tulee muuttumaan kategoriaksi matkat). Halusin, että hämmästyttävä monipuolisuuteni on ensimmäinen asia, joka tervehtii tulijaa.

Tosin, koska analyysien valossakin blogia luetaan lähinnä luurilla, ei jako ole palvelevin mahdollinen. Siinä tapauksessa, että haluaa seurata tyynen rauhallisesti vain blogia aikajärjestyksessä ja klassiseen postaus postauksen perään -tyyliin, kannattaa tallentaa tuo BLOG-sivu muistiin, ei siis etusivua.

En tiedä huomaako kukaan, mutta vaihtelen silloin tällöin etusivulla oikeassa laidassa olevaa sitaattia. Se on ainoita asioita, johon tunnen tällä hetkellä paloa. Harmillista kyllä, rakastun aina valitsemiini sitaatteihin, enkä malttaisi luopua niistä uuden sitaatin alta.

Etusivun sivupalkista löytyy muuten myös vanha podcastini “Elämäni kirjat”, kyllä sen voi kuunnella toisenkin kerran.

Sivun ihan ylä-ylälaidasta löytyvät siis alasivut BLOG, ABOUT & CONTACT, SHOP. Niiden alta löytyy muutama pääkategoria kuten GRAAH (lempikategoriani), KIRJAT, KULTTUURI, MATKAT, RUOKA. Yksityiskohtaisempia tägejä löytyy taas sivun alalaidasta. Haku toimii myös, se on oikeassa yläkulmassa. Hakea voi myös arkistosta vuosi- ja kuukausitasolla.

Harmittaa, etten ole saanut edistettyä kuratoitua ostospaikkaani, ihanien lempiliikkeiden Shop-sivua. Uskon siihen edelleen enkä aio heittää kirvestä kaivoon senkään suhteen, ilmeisesti asioiden nyt vain on ollut tarkoitus ottaa enemmän aikaa kun alunperin ajattelin. Shopin alla sijaitsee Annan faijan aarrearkku, sekin kolisee tyhjyyttään, sutjakan alun jälkeen.

Shopin luukkujen lomassa piileskelee myös Päivän biisi- boksi, jonka olin unohtanut itsekin! Ryhdistäydyn!

Haluaisin viilata vielä yksityiskohtia, pienet asiat ärsyttävät. Haluaisin edelleen, että minulla olisi tiimi, joka valokuvaisi, käsittelisi kuvat, asettelisi ne kauniisti juttuihin (inhoan kun ne ovat pötkössä, mutten jaksa itse paneutua asiaan), päivittäisi sivustoa muutenkin, loisi mielenkiintoisen postauskalenterin, ajastaisi, somettaisi ja paimentaisi.
Minä haluaisin vain kirjoittaa (siis jos pystyisin).
(Se tiimi voisi myös oikolukea tekstini ja tehdä jotain tälle sulku-fetissille.)

Sivuston pystyttämisessä auttanut Anders alkaa toipua vuoden takaisesta, ja sainkin buukattua häneltä pari tuntia aikaa ensi viikolle.

Kuvaongelma on edelleen yksi suurimpia inspiraatiolukkojani, tästä olemme puhuneet ennenkin. En voi vaatia rakasta, lahjakasta täystyöllistettyä Parkkostani kuvaamaan kaikkea mitä haluan, milloin haluan, tajuan kyllä sen (aina hyvinä päivinä) itsekin. En voi myöskään vaatia, että hän näkee samat asiat kuin minä, samalla silmällä kuin minä. Tuorein esimerkki tästä on Meksiko, jonka näimme jotenkin hyvin eri tavalla. Älkää silti sanoko, että opettele itse, sillä en tunne siihen intohimoa. Mitä vähemmän laitteita minun pitää hallita, sen parempi. Kiukuttelen mielummin.

Instassa sentään on pääosin omia kuviani (siis minun ottamiani, ei niinkään minusta), mielettömän jännittävää feediä voi seurata appin lisäksi sivupalkissa.

Muistatteko muistikirjahaaveet? Juttu eteni jo aika pitkälle, mutta tilausmäärien ja hinnan suhde sai lopulta minut perääntymään. Joko lavallinen muistikirjoja, jolloin ulosmyyntihinta olisi kohtuullinen tai sitten pieni mutta kallis erä. En uskaltanut tehdä kumpaakaan. Vielä.

Selasin läpi kirjoituksia blogimuuttoa edeltävältä ajalta. Nauratti vieläkin Belgian Lempin mummon elämänohje: aina se jotenkin menee.

Tottahan se on! On se jotenkin mennyt. Täällä ollaan, nenä vedenpinnan yläpuolella!

Muista seurata myös Instagramissa ja fb:ssa @annapalaaanna. Etusivulta saa tilattua myös uusimmat jutut suoraan sähköpostiin, ja Bloglovin’ on aktivoitu pienen tauon jälkeen myös.