comments 13

Eksyksissä kristallipalatsissa

Ihan ensimmäiseksi: älä lue tätä postausta, jos et vielä ole lukenut Anna-Kaari Hakkaraisen Kristallipalatsia ja jos aikomuksenasi on se lukea. Palaa vasta lukemisen jälkeen. (Ja lue nopeasti, haluan keskustella tästä!)

Toistan: älä lue tätä postausta, jos et vielä ole lukenut Anna-Kaari Hakkaraisen Kristallipalatsia ja jos aikomuksenasi on se lukea.

* * *

Luin Anna-Kaari Hakkaraisen “älykkään high life -romaanin” Kristallipalatsi kaksi kertaa. Aloitin uudestaan alusta saman tien kun olin kääntänyt takakannen kiinni. Niin on kuulemma tehnyt moni muukin lukija.

Mutta olenko minä taas se ainoa tollo, joka ei ymmärtänyt?

Kuka se tutkija oikein oli?
Henriikka? (Ei taivu.)
Oliko koko Paulia olemassa?
Oliko puutarhalapsuuttakaan? Ja jos oli, niin kenen kahden?
Kuka siis rakasti ja ketä ja millä lailla?
Oliko lummelampi sisällä vai ulkona, oliko lampia useampia, en näe? Ketkä kaikki hukkuivat?
Muutenkin, ne lumpeenlehdet, vertauskuva jollekin? Kantaa, ei kanna?
Mikä se Vane-juttu oli? (Vane…)
Beau?
Kirja, jonka kansilehteen oli piirretty sydän?
Kultasateen myrkyllinen kukinto?
Oliver’s People -lasit, sekä Vanella että tekstissä vilahtavalla koodarilla, pitääkö nyt hoksata jotain?
Oliko tässä jotain mystisiä aikatasoja, joita en tajuuuuuuuuuu?
Tapahtumat Atlantin rannalla?
Me riitelimme, sinusta. Siis tiesikö Dora?

Ja niin edelleen.

Langat eivät solmiinnu yhteen, jäljelle jää melkein hätääntynyt turhautuminen. Auttakaa!

Toinen juttu.

Taitavalle romaanille olisi pieni hienovaraistaminen tehnyt hyvää, se olisi tuonut happea kerrontaan. Vastakohdat olisivat herkullisempia, jos ne eivät olisi niin räikeitä.

Koen aavistuksen helpoksi ratkaisuksi luetella blogimaailman kliseitä merkki merkiltä, ne kun ovat blogeja seuraavien tai instagramissa viihtyvien silmien alla päivästä toiseen. Kyllä me ne tunnistaisimme ilman toistuvaa alleviivaamistakin. Jos elämäntapaa olisi maltettu kuvailla nostamatta jokaista nopeasti muodistamenevää yksittäistä tuotetta nimeltä valokeilaan (tai kauniin lasikuvun alle, kuten blogeissa on tapana?), kantaisiko kirja ajallisesti pidempään?

Vaikka lankesinkin paikoin hykertelemään, tunsin hykertelystäni pahaa mieltä: tässä on jotain väärin.

Olisin hyvinkin voinut kirjoittaa kriittisesti muotiblogien maailmasta ennen tätä kirjaa. Olen kadehtinut välillä muiden bloggareiden täydellistä elämää ja varsinkin helpolta näyttävää menestystä. Olen leikkinyt ajatuksella, että pitäisikö ottaa ja rakastua johonkin urheilijaan, tai tehdä vauva, ehkä jopa kaksoset. Sisustella vähän. Olen yrittänyt asukuvia, mutta näytän niissä vaivautuneelta ja kömpelöltä. Reseptini eivät ole reseptejä. Elämässäni on aika vähän mitään hohdokasta esiteltävää eikä varallisuuteni, ahkeruuteni tai mielikuvitukseni riitä koukuttavaan postaustahtiin. Ainakaan ei kannata kirjoittaa kirjoista, ne ovat omassa blogissani vähiten lukijoita kiinnostava aihe.

Kun näin kärjistykset sanoiksi purettuna edessäni, tunsin kuitenkin epämääräistä ahdistusta: miksi nainen, toimittaja (lifestyletoimittaja) ja kirjailija simplifioi, latistaa ja tekee vähän naurettavaksi monille nuorille naisille syntyneen uuden ajan työn ja tulonlähteen? Pinnalliselta vaikuttavan puuhastelun takana on työtä ja tutkimusta, vainua ja silmää; mikä toimii, mikä ei. Tekee yhtäkkiä mieli puolustaa sitä blogimaailmaa, josta olen kokenut itseni niin ulkopuoliseksi.

Köyhyyden, lähiörappion tai muuten vain täydellisesti nuokkuvien pionien vastakohtaelämän kuvaus toistaa myös kovin tuttua kuvastoa Crocseineen, leggingseineen, tribaalitatuointeineen ja viideltä saunaan-heittoineen.

Tutkijan, minäkertojan, älykkyydenosoitukset name droppailuineen, narkissos-myytteineen ja kirjallisine viittauksineen ovat ihan yhtälailla ärsyttävää (jos nämä asiat ärsyttävinä haluaa ottaa) itsensäpönkittämistä, brändinrakentamista ja mielikuvien luomista kuin tiettyjen kauneuden koodistojen käyttäminen imagonrakennukseen. Sorrun tähän knoppailuun joskus itsekin, niiden asukuvien puutteessa. Ainahan, kaikkialla, kaikissa ajoissa ja jopa kulutuskielteisimmillä anarkistipunkkareilla on ollut esteettinen koodistonsa, kaikki aikalaiskulttuuri on omanlaistaan identiteettiperformanssia?

Jostain syystä tätä tarinaa rakastetaan nyt toistaa, sitä että juuri bloggari elää erilaista elämää kuin miltä ulospäin näyttää tai mistä lähtökohdista hän on ponnistanut. Näittekö suomalaisen elokuvan Onnenonkija? Miksi taustan paljastaminen (oi olisipa se oikein tuhruinen!) on niin himottavaa? Miksi juuri tässä naamiot vaaditaan pudotettaviksi, kun sitä ei juuri muissa konteksteissa tehdä? Eihän toimittajakaan tuo esiin omaa lapsuuttaan, taustaansa tai elämäntilannettaan kirjoittaessaan tuotteista, joiden esittelemisestä hänelle maksetaan? Enkä jaksa uskoa, että blogeja pääsääntöisesti luetaan sillä oletuksella, että ihminen paljastaisi niissä koko minuutensa, kaikkensa. Kukaan ei kai luule, että bloggarin nimeltä Dora G nimi on oikeasti Dora G? Miksi kaikki tämä sarkasmi?

Kirjassa on myös runsauden rasitetta. Hakkarainen on loistava kirjoittaja ja taitava kertoja. Säkenöivä, älykäs, lahjakas. Asiansa hallitseva. Eri tasoilla seikkaileva aistillinen teksti vie mennessään humahduksen lailla, siinä tekee mieli asua ja se ihan tuoksuu. Mutta: luin vähän ennen Kristallipalatsia Riitta Pulkkisen uusimman Paras mahdollinen maailma, jota vaivasi samankaltainen turvotus. Liian täysi tarina, liikaa sanoja, liikaa draamaa ja paatosta, liikaa kaikkea. Usein uskottavuuden (ja näköjään ainakin yhden lukijan kohdalla ymmärryksen) kustannuksella.

Sanat, joita käytetään taitavasti ja jotka ovat sanoista kauneimpia toimivat lopulta – kasvillisuusteemassa pysyäksemme – kuin tukahduttava muratti ja jättävät ilmattoman, valottoman olon.

(Lisäksi Kristallipalatsissa mm. Sari Östmanin tutkimuksen tuominen muuten niin mystisenä etenevään tekstiin, tai sitaatit Kodin Kuvalehden artikkelista, tuntuvat päälleliimatuilta ja todistelevilta, tunnelma notkahtaa.)

Lopuksi ajattelen, että mitä jos tarkoitus onkin olla ymmärtämättä. Että juuri siinä piilee kaiken tämän ajan absurdiuden kristallinkirkkain sormellaosoitus?

Mutta olisipa se sitten turhaa, edes yrittää.

Ai niin, omat legendaariset Repettoni ovat nyt jossakin kreikkalaisessa jätemyllyssä, tai kaatopaikalla korppien nokittavana. Heitin kenkäni lähtöaamuna kadulla olevaan kolisevaan metallisäiliöön ja minua suretti. Niiden pohja hajosi lopulta käytettyäni tossuja vuosia yötä päivää, kesät talvet. Ostan todellakin joskus vielä toiset. Mustat, niin kuin Brigitte Bardot’lla.


Lue lisää: Kirjan hieno kansikuva on Sanna Kanniston käsialaa.

13 Comments

  1. Pingback: Anna-Kaari Hakkarainen: Kristallipalatsi – runsas tarinoiden puutarha | Nörttitytöt

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.