Valitse sivu


Tämä ensimmäinen aamu ja aamiainen oli varmastikin yksi matkan onnellisimpia hetkiä. Laskeuduimme 15.12. kello viiden aikaan pääkaupunkiin Méxicoon ja suhasimme taksilla viehättävään Condesan kaupunginosaan. Heitimme tavarat kämpille ja astuimme suoraan ulos ja ujoon aurinkoon, täynnä ihmeellistä riemua ja seikkailuntuntua. Pieni kahvila oli ihan meidän ensimmäistä majapaikkaamme, ihanaa airbnb-taloa vastapäätä. Pää oli kaikesta adrenaliinista kirkas, menomatkan uuvuttava pituus ei vielä painanut. MIKÄÄN ei vielä painanut.

Mutta tuota hetkeä lukuuonottamatta minusta tuntuu, etten koko matkan aikana ollut ihan oma itseni kai kertaakaan.

Ensin iski aikaerorasitus. Valvoin 3-4 yötä, mutten saanut nukuttua päivisinkään. Kuinka olisinkaan voinut, koko miljoonakaupunki rautalangalla lukittujen ikkunoiden alla sykkien ja reissuveri suonissa tirskuten? Olin väsymyksestä jo ihan itkuinen, ja kun aikaerot viimein tasaantuivat, iski haperoon kehooni flunssa. Raahauduin kurkkukivusta sinisenä viikon verran ohjelmasta toiseen, ja yöunilla oli taas uusi syy keskeytyä vähän väliä. Vaivoista valittaminen on uuvuttuavinta kuultavaa mitä tiedän, joten kuittaan vain että loppumatkaa sitten värittivätkin tukalat pms-olot ja tahtia hidastavat vatsavaivat.

Myös Parkkonen sai flunssan, ja tyttäret vatsataudin. Yhden iltapäivän vietimme huvipuiston ensiapuhuoneessa. Ainoa joka selvisi koko reissusta koskemattomana, oli hän, joka nuohosi kaikki kadunkulmat, söi jokaisesta hämäräperäisestä kärrystä mitä mieli teki ja unohti aina sekä pestä kädet että nappailla maitohappobakteerit.

Me teimme ruokailuiden osalta sen päätöksen, että emme rupea varomaan mitään. Tulee jos on tullakseen. Joku vatsahässäkkä siis. Siihen nähden selvisimme vähällä! Me nimittäin söimme vaikka mitä ja vaikka missä; valtavan komean kukon kanssa maalattiamajassa, bensa-asemilla, toreilla ja halleissa, loisteputkien alla pienissä kojuissa, kissanruokakuppien kanssa samoilta pöydiltä.

Meksikolaisissa taloissa ei ole lämmitystä. Jokainen majapaikkamme oli lämpöisistä, alati aurinkoisista päivistä huolimatta öisin kylmä kuin jääkarhun takapuoli. (Onko tämä sanonta muuten peräisin Sieppari ruispellossa-kirjasta? Käytän sitä usein.) Illalla ei voinut jäädä oikein hengailemaan sohvaryhmille, vaan oli sukellettava lennossa peiton alle, tai siis peittovuorten alle pysyäkseen mahdollisimman vähässä huurteessa. Suihkussa käyminen vaati hirmuista luonteenlujuutta. Kylmyyden tähden, mutta myös siksi, että suihkut olivat pääosin sellaisia kattoon ruuvattuja suuttimia, joista singahti eri suuntiin viitisen ohutta vesinauhaa, joita vain parhaalla tahdolla saattoi kutsua lämpimiksi.

(Me tosin yövyimme edullisesti, tottakai Meksikosta löytyisi luksustakin, jos lompakko siihen taipuu.)

Miksi marisen heti alkuun näin ponnekkaasti? Siksi, että saatte varmasti suut silmät täyteen hehkutusta tulevissa postauksissa, ja teille saattaa tulla sellainen pieni, vihreä olo, että aina noilla on vaan kaikki niin ihanaa, niin ihanaa. Kuten olikin. Tavallaan. Muistakaamme myös, että otantamme on lopulta ajallisesti ja maantieteellisesti hyvin pieni, ja me olimme kuitenkin lomalla. Minkäänlaisia kaiken kattavina meksikolaisen arjen tai yhteiskunnan kuvauksina seuraavia matkamuisteluita ei siis kannata ottaa.

Matkalla oli monta, monta kertaa jolloin sanoin ääneenkin haluavani jo kotiin. Olin väsynyt, likainen ja minua kiukutti, kun en saanut hyvää viiniä mistään. Tunsin luita ja ytimiä myöten mikä rivierojen marmorijalkakäytävillä viihtyvä, termostaateista, pussilakanoista ja toimivista internet-yhteyksistä riippuvainen, hengissä selviytymisestä vieraantunut hyvinvoiva lellipentu minusta onkaan vuosien saatossa kuoriutunut. Aina ei naurattanut.

Mutta useimmat pelkoni ja ennakkoluuloni osoittautuivat toinen toisensa jälkeen vääriksi: en esimerkiksi pelännyt koskaan. Nyt kun mutsikin on nähnyt, että olemme turvallisesti kotona, voin tämän jo kertoa. Tuo ensimmäinen asuntomme oli oma pieni talonsa, omalla pienellä pihalla. Pihalle johtava keittiön ovi ei mennyt lukkoon ollenkaan, ja usein kodinhoitajamme Rebeca jätti oven luudalla kiilattuna apposen ammolleen, jota me emme aina huomanneet. Siellä meillä oli keskellä valtavaa kaupunkia ovet auki, kamerat, passit, rahat ja esimerkiksi nukkuvat lapset ihan kaiken kansan poimittavissa.

Mutta meiltä ei viety mitään, meitä ei kertaakaan yritetty huijata (ainakaan niin, että olisimme sen huomanneet!) ja kaikki maksoi juuri sen mikä oli sovittu tai sen alle. Kaikki sujui käsittämättömän sutjakkaasti ja hyvin. Kaikki ne kuskitkin, joita olin kuukausia aikaisemmin haparoivilla espanjankielisillä whatsapp-viesteillä varaillut yli valtamerien, seisoivat aina ovilla ja porteilla etuajassa, suut leveässä hymyssä. Pyykit tulivat pesuloista tiukasti viikattuina, mitättömän laskun kera, ja meistä yhdenkin pesulantädin kanssa ikuisia ystäviä. Lucha Libren lippujonossa jokainen oli valmis auttamaan meitä löytämään parhaat, kohtuuhintaiset istumapaikat ja salissa olutta myytiin luotolla, kun meillä ei ollut sopivaa seteliä.

(Kerran tuuppasimme muuten lapset omaan Uberiinsa ostoskeskusreissulla, kun itse olimme edustamassa. Laitoimme vahingossa, VAHINGOSSA, heidän palautusosoitteekseen jonkun kylän 700 km päässä asunnoltamme, ja samalla kun istuimme margaritojemme kanssa eräällä tyylikkäällä kattoterassilla meille valkeni, että lapset ovat matkalla ties minne, muttei ainakaan sinne, minne pitäisi. Mutta siitäkin selvittiin, Uber-kuski oli elekielellä saanut selvitettyä lapsille, että TUSKIN on oikea osoite kyseessä, ja minä sain sitten kuskin luurin päähän ja solkattua oikeat ajo-ohjeet… Mutta TÄTÄ ei kerrota kyllä mutsille!)

Mutta niin, tuolta kahvilasta se alkoi, Meksikon matkamme. Kerroin, että olimme ensimäistä kertaa Meksikossa, itse asiassa suoraan lentokentältä tupsahtaneita, ja että me emme vielä ymmärtäneet ruokalistan lukuisista annoksista juuri yhtään mitään. Että saa kantaa pöydän täyteen meksikolaista aamiaista, por favor. Ja hehän kantoivat, ja mehän söimme!

Mistä päästäänkin vielä yhteen yllättävään asiaan: meksikolainen ruoka ei tuota ensimmäistä riehakasta aamiaista, yhden loisteputkipaikan tacos al pastoreita ja joitakin yksittäisiä annoksia lukuuottamatta jaksanut kauhean kauaa pitää pihdeissään. Se oli vähän odottamatonta, ja vähän pettymyskin. Loppumatkasta tilasimme ihan mitä tahansa muuta, ettei meidän tarvinnut syödä enää yhtään maissilättyä vihreässä kastikkeessa. Meksikon ruokakulttuuri koostuu monista eri keittiöistä, siihen perehtyäkseen kannattaisi ennen matkaa käyttää hyvä tovi opiskeluun (myös kielenopiskeluun), jos mielisi saada kaiken irti eri ruokalajeista, erilaisin valmistustavoin. Huippuravintoloitakin tietysti löytyy, ihan maailman parhaimmiksi listattujakin, mutta niissä me emme tällä matkalla vierailleet. Oaxacassa osallistuimme sentään ruokakurssille, siitä lisää myöhemmin!

Mutta aloitetaan varsinainen matkakertomus. Kaiken kiherrykseni rivien väliin voitte sitten itse heikkoina hetkinä kuvitella vatsanväänteitä ja öisiä yskänkohtauksia, jos alkaa mennä liian täydelliseksi, ok?

Lue (katso) lisää: Guillermo de Toro, “I’m Mexican!”

En kestä. Katsokaa mikä silmänmallinen peili tuolla kahvilan seinällä roikkuu, ja se olisi ollut myynnissä. Olen etsinyt tuollaista VUODEN!!! Laitan äkkiä Yumen jengille instagram-viestiä jos he lähettäisivät sen minulle Suomeen. Sillä sen Meksikossa opin, että kaikki onnistuu, asiat ovat vain järjestelykysymyksiä!

TallennaTallenna