comments 14

Ei löydä ei

Valvoin koko viime yön. Luin John Williamsin ilmiöksi nousseen Stonerin ja olin ärtynyt ja ymmälläni. Olenko ainoa, joka ei ymmärrä tätä kirjaa helmeksi?

Koska minulla on nyt ollut aikaa lukea päivin öin, olen temponut uutuuskirjojakin siihen tahtiin, etten muista milloin. Kirjastokortti laulaa kun juoksen (hiippailen) kirja-arvostelujen innoittamana korttelin kulmaa ympäri. Yleensähän luen vain Lippe Suomalaisen muistelmia. No, viime yönä, puoliksi valveessa ja puoleksi unessa, viidentoista minuutin nukahtamisten ja pidempien lukutuntien sulautuessa toisiinsa sekoitin unissani Stoneria ja toista paljon kehuttua kirjaa, Ehkä rakkaus oli totta.
Minulle nämä peräkkäin luetut menivät samaan kastiin. Kirjoihin, joita en suosittelisi.

Mitä odotin Stonerilta? Odotin kai jotain samaa kuin Kristina Carlsonin kirjasta William N. Päiväkirja. Jota rakastan. Löysin sen sijaan marttyyrimiehen haalean tarinan. Odotin kirjaa, jossa ei tapahdu mitään, sain odottaa turhaan.

Molemmissa, Stonerissa ja Sadie Jonesin kirjassa Ehkä rakkaus oli totta on lukuromaanin (mikä ikinä se onkin) poljentoa, tarinankerrontaa, ihmiskohtaloita ja käänteitä. Miehiä, jotka ovat päättäväisiä ja suoraselkäisiä, petollisia tai hulluja naisia, kilttejä naisia, varastettua rakkautta, enimmäkseen kärsimystä (joka, huom., jalostaa) ja pieniä onnenhetkiä, jotka korostavat kärsimystä. On “rakastelua ja rupattelua”.

En uskonut Ehkä rakkaus oli totta-kirjan henkilöihin. En uskonut Stoneriin. Onneksi minulla on ensi yöksi uusin Milan Kundera ja onneksi lukematta on edelleen myös Thomas Mannin Taikavuori.

Tämän takia kirjoitan harvoin kirjoista, bloginimestäni huolimatta. Tunnen itseni ilonpilaajaksi. 

14 Comments

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.