Leave a comment

Cause the sweetest kiss i ever got is the one i’ve never tasted

Ystäväiseni, ethän kulje tämä dokumentin ohi.

Osa teistä näki elokuvan Searching for Sugar Man kenties jo elokuvateattereissa, osa eilen televisiossa. Joku kenties katsoi tai katsoo myöhemmin Areenasta. Minun pitää ainakin pyöräyttää dokkari vielä uudestaan, sillä noin 40 minuutin jälkeen en enää nähnyt kyyneliltäni yhtään mitään.

Tarina on kaikinpuolin itsessään hieno, mutta minulla kolahti tässä toinenkin, ajankohtainen asia. Toivon, että ne kylmänviileet paskapäät, jotka ovat viimeiset pari vuotta koventaneet koko yhteiskuntamme asenteita rökittämällä ja alaspainamalla vähempiosaisia ymmärtäisivät viimeistään nyt. Että. Ei osaansa aina voi valita. Niin paljon on kiinni tuurista, silmänräpäyksestä, joka muuttaa kaiken, tai sitten ei. Lahjakkuuskaan ei aina riitä, ei intohimo, ei kova työkunto ja moraali. Ilman tarinan satumaista loppua te näette vain heikompaa ainesta, joka ihan syystä on jäänyt minimiliksalle lakaisemaan sontaa. Kompastelemaan detroitilaisessa lumipyryssä haparoivin askelin. Onneksi se sentään on nöyrä. Me näemme tämän elokuvan myötä suuren runoilijan, taistelijan ja taiteilijan, jonka elämä nyt vain kulki näin. Me ehkä jopa tiedämme tunteen.

Dokumentissa sanotaan: Kun on hyväksytty, on kotona – Home is acceptance. Mitäpä jos?

“Emmekö me kaikki haaveile siitä, että jonain päivänä meidät huomataan? Että koko maailma näkee lahjakkuutemme. Valtaosa meistä kuolee pääsemättä lähellekään sellaista taianomaista kokemusta.” 
– Rian Malan, toimittaja, elokuvassa Searching for Sugar Man

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.