All posts filed under: Uusi

Kysy Chydeltä!

Yhteistyössä: Chyde.fi Vaikka Pariisissa olinkin taas ihan varma, että vielä jonain päivänä asun Ranskassa, kotiin palattuani olenkin ollut ihan hullun Hanko-huuman vallassa. Valehtelematta, en edelleenkään voi käsittää, että ihminen saa NOIN VAIN asua tämmöisessä paikassa! Minussa elää kaksi puolta, se turuilla ja toreilla kieppuva ihmismagneetti ja toisaalta kotona ja hiljaisilla rannoilla yksin viihtyvä pohdiskelija. Olen ehkä maailman onnekkain tyttö, kun saan toteuttaa molempia minuuksiani. Tarvitsen kumpaakin. Ihan yksin en tietenkään ole Hangossakaan. Toissapäivänä paasasin monta tuntia ystävättäreni kanssa naisen elämästä, ja eilen Ludowican kanssa kuolemasta. Pienessä kaupungissa syntyy helpommin rajoja rikkovia ystävyyksiä, sillä aseman, ammatin, iän, taustan tai lähes minkään jaottelun mukaan ei hirveästi voi alkaa valikoida ihmisiä, mikäli mielii olla seuroissa. Se on hyvin terveellistä. Olen sanonut tämän ennenkin, mutta sanon taas: kaikki ihmeellisimmät kohtaamiseni ovat kaikesta reissaamisesta huolimatta tapahtuneet Hangossa. Yksi näistä kohtaamisista on Chyde. Muistan edelleen missä tapasimme ensimmäisen kerran, kaupungintalon galleriassa! Kerroin heti kättelemisen (eipäs, Chydehän pussaa aina poskille!) jälkeen, että olen viettänyt lapsuuteni Chydeniuksentiellä Helsingin Eirassa, mikä minusta oli riittävä todiste uudesta, elinikäisestä ystävyydestä. Chyden oikea nimi on Jan-Erik Chydenius, mutta …

À table!

Ah Pariisi, ja Pariisin ravintolat! Kulinaristien tähdillä koristeluja kehtoja, jokaisen kuviteltavissa olevan maailmankolkan keittiöitä ja trendikkäitä, instagram-kelpoisia annoksia huikeissa miljöissä. Niistä kaikista saatte lukea joistakin muista blogeista. Me rakastumme ravintoloihin, joissa on klassinen ruokalista (mielellään liitutaululla), maistuvaa kotiruokaa, mehevä tunnelma ja paljon vanhoja ihmisiä asiakkaina. Pariisissa voi myös syödä kammottavan huonosti, ellei heittäydy rohkeasti vaistojensa ja aistiensa varaan tai ryhdy juttusille paikallisten kanssa. Parhaat vinkit saat taksikuskeilta (onko joku menossa Versaillesiin, sinnekin löytyy nyt suositus!), museoiden henkilökunnalta, apteekkien tädeiltä, kaupan kassoilta. On vain reippaasti avattava suunsa ja kysyttävä. Huomasin pariisilaisissa aivan mainion piirteen, jonka aion ottaa itsekin repertuaariini: aina kun kysyimme ravintola- tai baarisuosituksia, pariisilainen vastasi antamalla yhden nimen. Mitä itsevarmuutta! Kysyjä haltioituu. Sen sijaan, että vinkkaaja viittoilisi epämääräisesti jonnekin kauemmaksi ja mumisisi sieltä löytyvän ravintoloita moneen makuun, hän pudottelee suustaan yhden harkitun osoitteen kuin helmen. Ei arpomista, sen kuin vain poimii ja luottaa! Kun saavuimme nyssyköinemme ensimmäisen kerran hotellille suoraan lentokentältä ja nälkäkuoleman partaalla, vastaanoton tyttö kuunteli hetken sähläämistämme ruokasuunnitelmien kanssa ja sanoi sitten napakasti: Te menette nyt Le Brandeviniin. Ja me menimme. Ja …

33 kysymystä – mies vastaa

1. Mitä ajattelit minusta ensitreffeillämme? (Parkkonen alkaa horista jostain tapaamisesta JP:n luona, joka EI OLLUT meidän ensitreffit. Sitten se alkaa muistella sitä kertaa, kun kävimme kauppatorilla ostamassa kalaa ja menimme hänen luokseen Pohjoisrantaan sitä kokkaamaan. Minulla oli valkoinen paita, ja satoi. Mutta sekään ei ollut kyllä ensitreffimme. Meillä ei ehkä ole ollut ensitreffejä? Noh, kysyn mitä hän ajatteli minusta ensialkuun ylipäätänsä? “Ihana tyyppi”, vastaa Parkkonen.) 2. Nauranko vitseille, mitä en oikeasti tajua? Et. Jos sä et ymmärrä, sä sanot että EN YMMÄRRÄ, EI NAURATA YHTÄÄN. 3. Pidänkö halailusta? Pidät todella paljon. (En pidä.) 4. Halusinko pienet vai isot häät? Halusit pienet häät. 5. Olenko koskaan rikkonut lakia? Varmasti. 6. Millainen on voileipäni? Surrealistinen. 7. Millaista musiikkia kuuntelen? Tunnelmasta riippuen. Tunnelmallista. Tunnelman mukaan. Kelaa nyt! En kuuntele ikinä mitään musiikkia! Aaaaaaa! Niinpä! Sä kuuntelet Politikkaradiota. Se on sun musiikkia! Älä sitten sano että tunnelmallista!! Hermo menee. 8. Mitä pelkään? Tietysti hämähäkkejä. 9. Kestänkö stressiä? Kestät oikeastaan hemmetin hyvin. Mutta sä et tykkää stressistä. 10. Oudoin tapani? Noukit suolapähkinäkulhosta vain ne kokonaiset pähkinät. Se luonnehtii sua oikeastaan …

Villa du Square, Paris 16

Marraskuu on marraskuu Pariisissakin. Sadepisarat purottelevat pienten lihakauppojen, juustokauppojen ja leipomoiden oviaukkojen päälle viritettyjen markiisien yli ja pomppivat alas pingottuneiden sateenvarjojen pinnalta. Jalkakäytäviä täplittävät kuolleet lehdet. Pariisin 16. kaupunginosa on kuin lapsuuteni Eira, tai Töölö. Tunnelma on rauhallisuudessaan kylämäinen. Näin sateella näillä kaduilla tuoksuu rahan lisäksi vain märältä villalta, kun varakas väki kiiruhtaa huolellisesti puettujen remmikenkä-lastensa kanssa ostoksille halliin tai välipalalle kahvilan terassin lämpölamppujen alle. Herkkukaupatkin ovat kuin taidenäyttelyitä; mansikat suloisissa vasuissa, ulos asti tulvivaa paahdettujen kastanjoiden tuoksua, sotilaallisissa riveissä parhaita viinietikoita. Bistrojen ikkunoissa on pitsiverhot. Hinnoissa on pieni Passy-lisä, nurisee Pigallella asuva ystävämme. Matkailijoita täällä ei juurikaan näy. Paitsi me, meidän majatalomme sijaitsee juuri täällä. Villa du Square on kivitalo hiljaisen Rue Raffetin varrella. Takapihalla on kaunis, nyt syksyn väreissä loistava yksityinen puutarha erilaisine istuinryhmineen ja vieressä Corbusierin piirtämä Maison La Roche. Isäntämme monsieur Gicqueau ja hänen kolme kaunista tytärtään pyörittävät vain viiden huoneen majoitusliikettään ja asuvat itse talossa myös. Näemme kerrosten välisestä ikkunasta heidän salonkiinsa, joka on täynnä taidetta, ja heidän keittiönsä (mahtava vihreä seinä!) on aamiaishuoneen yhteydessä. Joka aamu kymmenen minuuttia ennen …

Lilibeth

Sillä aikaa kun me nielemme kilometrikaupalla neonvalojen värjäämää, sateen kastelemaa asfalttia Pariisissa, lapsenvahtina toiminut äitini löytää televisiostamme Netflixin. Mutsi: Olen Netflixin lumoissa. Minä: Kiva. Osaat siis käyttää? Mutsi: Tottakai, en ole mikään tyhmä. Eikä aikaakaan, kun ei-tyhmä äitini löytää Netflixistä myös kuningatar Elisabeth II:sta kertovan The Crown-sarjan. Peto on irti. Lapsi lähtee yökylään ystävälleen ja jättää hoitajansa pimeään olohuoneeseen television kalpeaan valokiilaan. Kyselen hieman huolestuneena perhechatissä äidiltäni parin päivän kuluttua, että muistaako hän, onko sitä sellaista pitkäksi venähtänyttä, pörrötukkaista poikaa enää loppuviikosta näkynyt kotosalla kun mitään ei kuulu. Mummo myös hälyyttää Hangossa käymässä olevat tyttäret ruoanlaittoon, koska ei itse Englannin hovista ehdi. Siinä tiimellyksessä meidän saapumispäivämmekin vallan unohtuu ja onnistumme yllättämään tuon kahden tuotantokauden ja parinkymmenen jakson urakkaa tahkoavan rojalistin ennenaikaisella laskeutumisellamme. Saamme pitää hänet sitten yhden lisäpäivän luonamme ja kuulla yksityiskohtaisesti jokaisen Englannin hovin historiallisen käänteen, viis Pariisin kuulumisista. Äitini istuu nykyään tikkusuorassa kuten Lilibeth (hän kutsuu kuningatar Elisabethia perheen kesken Lilibethiksi, mitä minä en saa tehdä, koska en ole katsonut sarjaa), ojentaa käpälänsä yläkautta käteltäväksi tai suudeltavaksi kuin mikäkin minkki ja taittelee sitten …

Lisää minusta

Innostuin nyt valtavasti kun tajusin, että voin täytellä tämmöisiä haasteita päivät pitkät, sen sijaan että vaivaisin päätäni jollain sisällöllä, joka pitäisi itse keksiä. Muistin tämän 33 kysymyksen haasteen, joka myös on kiertänyt blogeissa. Tosin aloin katua jo alkumetreillä ja halusin lanseerata ihan uuden, kiehtovamman kysymyspatteriston. Mutta siihenkin tarvittaisiin sitä luovuutta, joten se siitä sitten. Avioliittoja Yksi, meneillään. Joulukuussa olemme olleet kimpassa 25 vuotta, helmikuussa vietämme 19. hääpäivää. Me ollaan silleen sinnikkäitä. Kihloissa Kerran vain kihloissakin. Olen kertonut hupaisasta kihlaussählingistämme ainakin täällä. Lapsia Kolme. Kaksi tytärtä ja yksi poika. Käsittämättömiä onnistumisia muuten niin ailahtelevaisessa elämässäni. Lemmikkejä Ei ole. En tällä hetkellä voisi kuvitellakaan sitoutuvani lemmikin hoitoon, kun olen juuri siinä vaiheessa, että lapset ovat itsenäistyneet tai itsenäistymässä. Haluan olla vapaa kulkemaan, en halua hoitaa ketään enkä mitään, meistä tulee Parkkosen kanssa hippejä kun nuorinkin muuttaa kotoa. Leikkauksia Voi, oli se pelottava rintaleikkaus. En ole hirveän hyvä missään sairausasioissa, lääkäriinkin menen vasta pää kainalossa. Pitäisi tilata muuten hammaslääkäriaika, mutta kun on kerran porattu kieleen niin että siihen täytyi ommella tikkejä, niin sekään ei ole tehtävä helpoimmasta päästä. Tatuointeja …

PMS-päiväkirjat

PMS, päivä 1 Inhottavan nihkeä olo, väsyttää ja posket lehahtavat yhtäkkiä kuumanpunaisiksi omia aikojaan. Joko taas mennään? Aina kun saan päähäni avata puhelimestani Clue-sovelluksen ja tarkistaa sen kalenterin, tiedän jo valmiiksi että ensimmäisistä oireista kuukautisten alkamiseen on tasan viikko aikaa. Toimin kuin kello. PMS, päivä 2 Hiukset heittäytyvät poikkiteloin. Joskus ne ovat ihan liukkaat, kuin lasia, ja joskus ihmeellisen pörröiset ja karheat. Minun hiukseni ne eivät ainakaan ole. Myös iho alkaa elää omaa elämäänsä. Punoituksen lisäksi se on samaan aikaan kuiva ja kiiltävä. Meikki takertuu silmäkulmien juonteisiin samaan aikaan kun ripsiväri syöksyy alaluomille. Näytän seonneelta kabuki-teatterin hahmolta ja siltä minusta myös tuntuu. PMS, päivä 3 Itkettää. Vatsaan sattuu, krampit ravistelevat kroppaa ja saavat taittumaan välillä kaksin kerroin. Alaselkä on tulessa. Ainoa mikä voisi parantaa oloani on halaus, mutta en voi laskea ketään lähelleni, sillä rinnat ovat tuskallisen pinkeät ja arat. Sitä paitsi Parkkonen kiertää minut muutenkin kaukaa, olen niin myrkyllinen. Näinä päivinä ei kannata esimerkiksi pelata mitään yhdessä. Tapan jokaisen, joka voittaa minut. Päätän, että menen gynekologille kun olen taas tolpillani, tälle on tultava loppu. PMS, …

Viimeisimmät

Stella heitti haasteen, johon vastaan mielelläni, sillä sitkeän kirjoituskammon kourissa ei ole mitään helpottavampaa, kun tarttua valmiisiin kysymyksiin. Oletin, että nämä olisivat olleet helppoja, mutta vastaaminen tuntuikin vaikealta. Kuuluu varmaan taudinkuvaan. Kuvitin tämän kysymys-vastauspostauksen Villa Noaillesin vierailun sadolla, kävimme siellä elokuisen Hyéresin retken yhteydessä. 1920 ja 1930-lukujen taitteessa suunniteltu ja rakennettu villa on aika sokkeloinen, tuoksuu sumulta eikä ihan avautunut minulle, mutta tarina sen takana on lumoava. Olisin todella hyvä rikas, ajattelen usein. Monessa ihmisessä varallisuus menee aivan hukkaan, joka on sääli, sillä minä osaisin pistää rahaa sileäksi todella hohdokkaasti. Näkisin, että minä ja Parkkonen hyvin todennäköisesti olisimme vauraina esimerkiksi kuten Charles ja Marie-Laure De Noailles. Pariskunta De Noailles rakennutti avantgardistisen huvilansa hyéresiläisten ihmeteltäväksi ja tunnettujen taiteilijoiden kohtauspaikaksi ja temmellyskentäksi: osa taideteoksista on tehty varta vasten taloon, paikan päällä. Nykyään villa on avoinna vierailijoille ja siellä järjestetään tapahtumia kuten huhtikuinen muodin ja valokuvataiteen festivaali, jossa suomalaiset nuoret suunnittelijat ovat olleet hienosti esillä. No mutta. Asiaan. Viimeisin viesti: Mutsilta tietysti, kuvan kera. “Tein joulusiivouksen. Punainen lampunvarjostin Hangon lamppukaupasta. Eino Grön koputtelee kaapin ovea.” Eino Grön on mutsin …

Yksi tähti

Tämäpä ongelmallinen elokuva. Seuraava papatukseni sisältää juonipaljastuksia, joten älä lue eteenpäin, mikäli haluat nähdä elokuvan neitseellisessä tilassa. Neitseellinen tila voi tosin olla vaikea saavuttaa. Tarina menestyvästä artistista, joka syöksyy urallaan alamäkeen samalla kun uusi, raikas rakas nousee tähteyteen saa tässä jo neljännen elokuvaversionsa. Ja jos totta puhutaan, tämä tarina on kerrottu lukemattomia, lukemattomia kertoja, niin lukemattomia, etten jaksa enää ymmärtää miksi helvetissä taas. Elokuva ei kerro TIPPAAKAAN naisen kasvutarinaa vaikka niinkin väitetään. Oikeasti. A Star is Born on nimittäin jälleen kerran taas vain ja ainostaan äijämäinen tarina alkoholistimiehen äijämäisestä elämästä ja vähän kuolemastakin. On monimutkaista isäsuhdetta, on veljesriitaa, on sitten kuitenkin se hurjan iso sydän siellä karskin kuoren alla, tykkää koirista, pelmuaa lehtikasassa ja diipadaapa. Puhuuko Bradley Cooper aina noin, mölisemällä? Kaikki elokuvan miehet, paitsi tietysti homot ja drag queenit, puhuvat matalalta möristen kauheita kliseitä. Aivan järkyttävän ärsyttävää ja jotenkin tunkkaista ja vanhanaikaista. Pahin kiliseekimppu on Cooperin veljeä esittävä viiksivallu. Lady Gagalle taas ei ole annettu ainoitakaan järkeviä reploja, pelkkää täytemutinaa huohotettuna koko ajan puoliavoimina riippuvien (upeiden) huulien lomasta. (Yhtä asiaa mä myös ihmettelen. Miksi …

Astu sisään

Pidempään seuranneet sen jo tietävätkin, meidän ja talomme kohtaamiseen liittyy ihmeellinen tarina. Osuimme kerran vuosia, vuosia sitten Hankoon ja ajauduimme hiljaisessa elokuun yössä Bulevardin merenpuoleisen päädyn varrella sijaitsevalle sisäpihalle. Pysähdyimme kummallisen, melkein kolmionmallisen kivitalon eteen, joka hohti kulunutta valkoista valoa ja vaikutti kuin jostain muualta maailmasta paikalleen pudonneelta. Me olimme vannoutuneita helsinkiläisiä molemmat, eikä meillä ollut Hankoon mitään siteitä, mutta se oli kai kaari-ikkuna, tai pieni koristeellinen parveke, tai rauta-aitaan kietoutunut pajupuu, joka sai minut parahtamaan Parkkoselle: Jos sä rakastat mua, sä ostat mulle tän talon! No, mitään taloja ei siinä ruvettu iltasaduksi ostelemaan, eikä se olisi ollut myynnissäkään. Tarkistin sen myöhemmin. Mutta Hanko jäi sydämiimme, aloimme käydä usein, kurkistelimme taloakin vielä monta kertaa portin lomasta. Kadulle siitä näkyy vain se laivan keulaa muistuttava kulma. Pitkästä tarinasta lyhyt: kerran se talo sitten oli myytävien asuntojen sivustolla, vaapuin viimeisilläni raskaana sitä katsomaan ensimmäistä kertaa sisältä ja pienen pankissa nyyhkyttämisepisodin jälkeen se oli meidän. Me jätimme kaiken muuttaaksemme Hankoon kahden pikkuisen tyttären ja yhden viisikuisen pojankääryleen kanssa. Vasta myöhemmin muistin, että olimme aikoinaan, nuorina ja luottavaisina listanneet …