Valitse sivu

15 vuotta sitten, osa 14 ja LOPPU


15 vuotta sitten ostimme talon Hangosta. Kirjoittelin sähköposteja (myöhemmin myös kirjeitä ja tekstiviestejä) ystäväni K:n kanssa, ensin kysyäkseni apua talokaupoissa, mutta keskustelu laajeni nopeasti koskemaan koko sen hetkistä (hektistä) elämäämme.  Viestinvaihdon alkaessa olin 32-vuotias, lapset olivat kuuden, viiden ja 3 kk.

Tekstejä on editoitu ja lyhennetty, ja esillä on vain minun osuuteni.
Kutsun ystävääni Jajaksi, lempinimi tuli Rebecca Wellsin kirjasta Jumalaiset Jaja-siskot.
Laajemman pohjustuksen tälle vuoden kestävälle juttusarjalle löydät täältä.

***

LOKAKUU 2005
 
Mites hurisee? Hangossa paistaa aurinko pilvettömältä taivaalta ja on KUUMA! Oli taas vaikea viikonloppu Parkkosen kanssa. Me ei millään meinata löytää yhteistä elämänrytmiä tässä osittaisessa etäsuhteessa. Jotenkin ollaan kuin flipperinkuulat, sinkoillaan ja törmäillään. 
 
***

Mä en käsitä mikä meillä mättää. Kun Parkkonen on poissa, kaipaan sitä hirveästi ja lepertelemmekin puhelimessa ja viestein. Olen täällä yksikseni kaunis, ahkera ja iloinen. Kun Parkkonen palaa, ärtymykseni kasvaa jo ovenavauksella. Tapa, jolla se laskee kaikki kamansa eteisen lattialle ja levittäytyy siitä muihin huoneisiin ja kaikille tasoille. Tapa, jolla se kysyy onko mitään ruokaa. Ja kun se painuu suoraan tietokoneelle, minun alkuviikon pirteyteni muuttuu painaviksi jaloiksi ja itkuiseksi ääneksi.

Mua ärsyttää, että se on täällä kuin vieras, ei edes välitä oppia meidän arjen sujumisen kannalta niin tärkeitä rutiineja. Kun se tulee, kaikki vastuu jää edelleen kuitenkin minulle. Se uudestaan ja uudestaan ihmettelee milloin koulu alkaa, milloin tytöillä on voimistelua, milloin poju syö. Minä en jaksaisi aina olla sanomassa, että vaippa pitäisi vaihtaa, maitoa tehdä valmiiksi tai että te myöhästytte jos ette nyt lähde. Kun se vie Helmin kouluun niin reppu ja jumppakamat jäävät eteiseen. Kun se vie Elsan eskariin, niin lapsi lähtee sinne ilman huivia ja käsineitä. Poikaa se raahaa mukanaan ilman kenkiä, ilman tuttia, ilman hattua.

Ehkä minä olen vain kateellinen. Se osaa ottaa tilansa. Minä en. Kateellinen.

***

Luin lehdestä Leif Segerstramista ja haluaisin ehkä vähän bohemisoitua.
 
***

Ulkona on niin mielettömän kaunista. Loikin eilen illalla lasten kanssa kirjastoon ja kohkasin siellä henkilökunnalle kuinka kaunis ilta oli ja kuinka Hangon vesitornin oranssi pinta näytti laskevan auringon valossa ihan paksulta villalta. Minua pidetään ihan kahjona täällä. Ärsytti, kun ei ollut ketään jakamassa sitä. Ne kalliotkin, auringonpunaisina, tyynen meren nuoltavina.

Parkkonen tulee tänään. Minä koitan muuttaa itseni vähän yhteensopivammaksi.
 
***
 
En millään meinaa jaksaa laihduttaa, tunnen olevani niin hyvännäköinen näinkin!

***

Parkkonen sanoi muuten mulle aikoinaan yhden riidan tuoksinassa, että mä siivoan liian vähän ja rakastan liikaa. Nyt olen pari vuotta siivonnut hullun lailla ja muokannut itsestäni oikean järjestyksenpitäjämonsterin, mutta siinä sivussa alkanut myös rakastaa vähemmän.

Ei tämäkään järjestely tunnu toimivan.
 
***
 
Olet niin oikeassa K. Kun nyt kaikki piispat ja tähtitieteilijät ovat päästäneet kirjeenvaihtonsa irti, niin miksemme mekin? Varsinkin kun niin harva piispa pystyy vielä nykyäänkään kirjoittamaan nimenomaan ÄITIYDESTÄ (eläköön tasa-arvo. No, ehkä jo meidän tyttäremme?) Mulla ainakin on paljon kerrottavaa. Meinasin sanoa “painavaa sanottavaa”, mutta usein sen on höyhenenkevyttä. 

Kiitos Jaja sinulle näistä viesteistä. Jokainen asia, jonka koen, muuttuu todeksi vasta kun olen sen sinulle näppäillyt. Tässä puhuu ehkä itselleen yhtä paljon kuin sinulle. Saa päänsä järjestykseen, ja kun on pakko muokata hulluna pyörivät ajatukset sanoiksi, selkenee moni juttu kuin itsekseen.

Ajattelen, että olen liian vähän puhunut lapsistani, liian vähän siitä ilosta, jota he tuovat. Siitä, kuinka ylpeä heistä olen. En voi ikinä kyllä sanoiksi pukeakaan sitä rakkauden määrää, mutta senhän jokainen äiti tietää.

***

JOULUKUU 2005

Ote sähköpostista nimeltämainitsemattomaan kustantamoon joulukuussa 2005.

Arvoisa vastaanottaja,

Toivottavasti teillä on aikaa ja avointa mieltä, käsissänne on kahden suomalaisen naisen sielut. Olemme vuoden verran kirjoittaneet toisillemme arjestamme selvitäksemme siitä hengissä. Jossain matkan varrella ymmärsimme, että näiden samojen asioiden kanssa kamppailee tuhansittain kanssasisaria. Alkoi syntyä haave kirjasta, jossa kaikki on totta.

***

MAALISKUU 2006

Sähköpostia nimeltämainitsemattomasta kustantamosta maaliskuussa 2006

Arvoisat K ja Anna Piiroinen,

Olemme nyt mielenkiinnolla perehtyneet meille lähettämäänne käsikirjoitukseen. Sähköpostikirjeenvaihtoon perustuvassa käsikirjoituksessanne on hauskoja välähdyksiä ja teräviä huomiota arjesta. Tapahtumat ovat tunnistettavia ja niihin on helppo samaistua. Formaatissa kuitenkin piilee vaara, että se jää väsyttävästi junnaamaan paikoilleen ja alkaa syödä itseään. Vääjäämättä myös osa kirjeenvaihdon sisällöstä tuntuu avautuvan vain sisäpiiriläisille.

Yleiskustantamona keskitymme julkaisemaan proosaa ja lyriikkaa. Herääkin kysymys, löytäisikö tämäntyyppinen sähköinen kirjeenvaihto yleisönsä paremmin esimerkiksi blogina kuin painettuna tekstinä.

Vaikka oman arjen jakaminen on nyt kovasti pinnalla, kaipaisi käsikirjoituksenne tuoreempaa kirjallista ilmaisua ja otetta sekä uusia näkökulmia. Tässä toteutuksessaan arjen ja ilmiöiden pohtiminen ei valitettavasti kasva julkaistavan teoksen mittoihin.
 
***
 
LOPPU
 
***
 
Hurraa-huudot K:lle, joka aikoinaan tallensi kaiken kirjeenvaihtomme, sähköposteista tekstiviesteihin. Mikä aikamatka tämä on ollutkaan, ja mikä muisto itselleni ja perheelle. Olen ikuisesti kiitollinen Jajaseni. Te lukijat olette menettäneet hirveästi, kun saitte vain minun osuuteni. K oli ja on se paljon parempi kirjoittaja.
 
Ja Parkkonen: halusin jakaa nämä vaikeatkin ajat ja tein sen luvallasi, sillä ruutujen toisella puolella on niitä nuorempia pariskuntia, jotka taistelevat pikkulapsiarjen väsymyksessä ja pohtivat omaa parisuhdettaan. Haluan, että he tietävät, että jos vain jaksaa jatkaa, tulee toisenlaisiakin aikoja, ihan ensirakkauteen verrattavia humauksia ikivanhassa suhteessakin. Me olemme puskeneet kaiken tämän läpi ja yhä edelleen rakastamme. Onneksi. En olisi kenenkään kanssa mieluummin kuin sinun. Sitä paitsi vaikka lapset ovat nyt kaikki muuttaneet pois kotoa (poika vasta pihataloon, mutta kuitenkin), meillä on vähän yllättäen taas käsissämme eräs uusi tiilirotisko, joka kaipaa huomiotamme. Juuri kun elämä oli vähän helpottamassa.
 
Tämä teksti on myös Anna palaa Anna-blogin (ent. Kirjatoukka ja Herra Kamera) haikea loppu. Blogi olisi täyttänyt nyt tammikuussa 2021 kymmenen vuotta, mutta päättyy nyt tähän. Kirjoitan vastaisuudessa Stella Harasekin perustamaan Notes on a Life-blogiin vakinaistettuna kirjoittajana, mistä olen tosi onnellinen ja ylpeä. Ja Stellalle kiitollinen! Huomaatteko, elämässäni on aina ollut naisia, jotka ovat kannustaneet minua kirjoittamaan. Siitä tulikin mieleeni, että myös Iina oli alkuvaiheessa tärkeä eteenpäinpotkija, terveiset sinnekin, jos luet tätä. 
 
Aion roikottaa tätä blogia edelleen vielä olemassa, ehkä vuoden verran, sillä palaan itsekin omiin, vanhoihin kirjotuksiini silloin tällöin. Tai haen reseptejä. Saan edelleen säännöllisesti viestejä ihmisiltä, jotka ovat löytäneet blogini vasta nyt ja lukeneet sen kokonaan läpi. Melkoista, nostan hattua! Huseeraan myös ahkerasti instagramissa, pidän sen kanavan mahdollistamasta hetkessäelämisestä. Toivottavasti tapaamme sielläkin.
 
Kymmenen vuotta. Tietyllä tapaa yhdet elämäni tärkeimmät, oleellisimmat vuodet. Yli 2 500 postausta, tuhansia tunteja, ja tunteita. Ja te kaikki, rakkaat, tärkeät, tuntemattomat. Kiitos näistä vuosista. 

Kuva (kuten niin monet sadat kuvat tässä blogissa vuosien varrella): Tomi Parkkonen, syksy 2020.
15 vuotta sitten, osa 1

15 vuotta sitten, osa 1

15 vuotta sitten ostimme talon Hangosta. Kirjoittelin sähköposteja (myöhemmin myös kirjeitä ja tekstiviestejä) ystäväni K:n kanssa, ensin kysyäkseni apua talokaupoissa, mutta keskustelu laajeni nopeasti koskemaan koko sen hetkistä (hektistä) elämäämme.  Viestinvaihdon alkaessa olin 32-vuotias, lapset olivat kuuden, viiden ja 3 kk.

Tekstejä on editoitu ja lyhennetty, ja esillä on vain minun osuuteni.
Kutsun ystävääni Jajaksi, lempinimi tuli Rebecca Wellsin kirjasta Jumalaiset Jaja-siskot.
Laajemman pohjustuksen tälle vuoden kestävälle juttusarjalle löydät täältä.

***

JOULUKUU 2004

Jaja! Mä HALUAN sen talon!
Pitäisi jutella pankin kanssa. Miten me ymmärretään kuinka paljon meillä on rahkeita ottaa lainaa, kun en tiedä menenkö koskaan enää töihin ja minne? Kunnostamiseen menee kyllä rahaa, mutta ei voi mitään, se on mun koti. AUTA!

P.S. Hyvää itsenäisyyspäivää!

***

Parkkonen on nyt pankissa, kirjoitti pienelle muistilapulle sun ohjeet. Eikö me olla liikuttavia? Sunnuntaina taas Hankoon ja MEIDÄN taloon mittanauhojen  ja rakennusmestarin kanssa.

***

Jaja, onnea! Synttärit on ihania. Olkoot samppanjaenkelit sulle suosiollisia nyt ja iänkaiken, aamen.

Mitä mieltä olet jos myisimme tämän itse? Minähän olen aika hyvä suustani, kun sille päälle satun.

Kirjan (kirjojen) tekoon olen valmis. Hangon työllisyystilanteen tuntien minulla on kohta varsin paljon aikaakin. Rakastin ideaasi naisten hurjimmista toiveista! Mutta arvaa mitä: en saa millään päähäni mitä toivoisin. Voiko mulla olla näin hidas mielikuvitus, vai eikö pieneen päähäni nyt mahdu muuta kuin se minun taloni? Odotas nyt…

1. Haluan kirjoittaa kirjan ja antaa sen tiimoilta haastatteluja. Se varsinainen toive on siis olla haastateltavana, kirja on vain keino, hahahaha!

2. Haluan pitää hikistä pikku baaria jossain Etelä-Amerikassa. (Tiedäthän: punainen mekko, ihailevia katseita, tukahdutettua intohimoa.)

3. Haluan lumilautailla, mutta haluan vain osata sen NAPS, en halua harjoitella.

4. Haluan juhlia Gerard Dépardieun kanssa.

Mutta olisin myös hyvin onnellinen, jos saisin nukkua edes yhden yön kokonaan.

***

Jajuska,

Painin täällä imetyksen kanssa. Siinä vasta äitiyden ja naiseuden riivattu mittari näinä aikoina. Tämä nuorimmaiseni meinaa lopettaa arvokkaaseen kolmen kuukauden ikään, vaikka minä olin päättänyt imettää hampaat irvessä vähintään kuusi kuukautta. Itken ja parun ja koitan väkisin tunkea rintaa pojan suuhun. Hän ei halua imeä, eikä maitoa heru, mutta en halua luovuttaa. Kun sitten neljältä aamuyöllä annan pullomaitoa sinisenä karjuvalle lapselle ja katson kuinka hän syötyään nukahtaa syvään uneen, pulleat kädet peiton päällä, tunnenko minä rauhaa ja tyytyväisyyttä?

EN HELVETISSÄ!

Huolettomat ajat ovat takana, eivätkä kai koskaan palaa.

***

Äitiys tiivistyy minulla kahteen sanaan: huono omatunto. Tottakai myös niin sanoinkuvaamatonta rakkautta, onnea ja iloa, mutta yhtäkaikki, kaiken päällä leijuu liian usein huono omatunto. Huono olen, kun olen antanut tuttia, huono olen, kun olen antanut miehen syöttää poikaa pullosta ja käynyt itse kaupungilla. Huono olen, kun olen juonut kaksi lasia viiniä, ja ajatellut karkaavani. Huono olen, kun en leikannut vauvan kynsiä ajoissa ja nyt pienessä otsassa on haava. Huono olen, kun en pelannut Afrikan Tähteä isompien kanssa, vaan luin kirjaa. Eikä huono omatunto liity pelkästään lapsiin, vaan myös kodinhoitoon, itsensä hoitoon, parisuhteen hoitoon…

Naiseus taitaa olla pahasti hukassa, kun kuivausrummun saatuani huokaisin, että tää on parempaa kuin seksi.

Mutta jossain se naiseus vielä kytee, kun lähdin ostamaan talvisaappaita tarhasta haku -reissuille ja palasin mukanani maailman seksikkäimmät korkokengät. Niin terävät kärjet, että pari varvasta täytynee vuolla pois, mutta ai että miten hyvältä ne näyttivät Kämpin baarissa, kun kippistelin miehen kanssa ja lapset oli saatu pariksi tunniksi hoitoon!

Ja silloin muistin, miten tyttäreni osaavat tiukan paikan tullen huutaa TYTTÖVOIMAA!, miten me teemme yhdessä sushia ja lapset saavat rullata, miten pieni viisivuotias osasi iloita nimipäivälahjaksi saamastaan taskulampusta, miten pienet kädet puristavat kaulasta ja suut suukottelevat, miten vauvaa naurattaa, kun se kylpee lavuaarissa. Jotain on mennyt nappiinkin! Ja mies? Kyllä hänkin hyötyi niiden kenkien aiheuttamasta itsevarmuuden puuskasta.

***

Ensinnäkin, Luojalle kiitos viestistäsi. Jos en juuri nyt olisi saanut nauraa, olisin varmaan työntänyt pääni sähköuuniin.

Todellakin, kuten ystävällesikin, myös minulla tuntuu imetyksen lopettaminen olevan käsittämättömän, ylitsepääsemättömän, mielenterveyttä uhkaavan raskasta. Itkin koko eilisen illan. Mies sanoo, että ylireagoin, mutta hän ei tiedä kuinka paljon latauksia tähän liittyy.

Olen sanonut, samoin kuin sinäkin, että jos miehet imettäisivät, niin miehet eivät imettäisi.

Työssäkäymisestä sen verran, että meidän perhe on ollut onnellisempi silloin kuin olen töissä. Minä rakastin nähdä lapset illalla ikävöityäni heitä koko päivän, eikä kukaan olettanutkaan talon olevan siisti ja illallisen kanan nylkemisestä lähtien itsetehtyä. Viikonloput tuntuivat viikonlopuilta. Nyt olen pahasti hukassa, en kestä ajatusta kotiinjäämisestä. Mikä on minun paikkani maailmassa, kuka olen ja mitä varten?

Rakastan lapsiani ja kuiskaan salaa, että on hetkiä, jolloin toivon tapaavani vielä neljännenkin. Silloin kun yösyötöllä pikkuiset sormet tarttuvat omiini.

***

Ulkona on pilkkopimeää vaikka kello on 9 aamulla. Maisema on kylmä ja lumeton. Jouluun on aikaa enää viikko. En jaksa ajatella koko joulua. Siitäkin on tietysti huono omatunto. Jouluttomat lapsiparkani.

Teen tänä vuonna tieteellistä tutkimusta aiheesta Mies ja jouluvalmistelut. Mies on aina erittäin halveksivasti ilmoittanut, ettei ymmärrä mitä uupumista jouluvalmisteluissa on, vähän lanttulaatikkoa pöytään ja se on siinä. Tämä siis sen jälkeen, kun olen ostanut veronpalautusrahoillani kaikki joululahjat, myös hänen sukulaisilleen, siivonnut ja koristellut kodin, organisoinut joulukorttikuvaukset ja korttien lähetyksen, kaivanut vaatehuoneesta joululevyt, joulukirjat ja jouluvideot, sopinut joulupäivien ohjelman kaikkien sukulaisten kanssa, miettinyt menun ja viinit, tehnyt ja hommannut jouluruoat, hankkinut kynttilät ja servetit, ostanut, pessyt ja silittänyt lasten joulujuhlavaatteet, tilannut joulupukin ja valmistanut piparit ja glögin.

Tänä vuonna, rakkaat ystävät, tänä vuonna mieheni saa järjestää joulun!

(Joulukalenterit kävin lapsille ostamassa, ajattelin siten säästää heidän tulevissa terapiakuluissaan. )

Kuva: Tältä näytti Hangon talon eteisen seinä, kun kävimme taloa ensi kerran välittäjän kanssa katsomassa.

Asiasta toiseen

Asiasta toiseen

Ja sitten oikeisiin ongelmiin. Mutsilla on nimittäin nyt jotain meneillään Zlatan Ibrahimovićin kanssa. Ja kyllä, tällä tavalla minä todellakin saan päiväni kulumaan. Siirrytään whatsappin puolelle.

Miksi Zlatan Ibrshumoeitch on mun Instagram-tilillä?
(Kirjoitusvirheet mallin omia.)

Niinku miten hän on siellä?

En mä tiedä… siellä on sen kuvia yhtäkkiä! Siis instagram kuvia!

No siis seuraatko sä sitä?

En tietääkseni? Seuraako se mua?

No miksei seuraisi?
(Laitan nauruhymiöitä, vaikka oikeasti mieleni tekisi itkeä.)

Miten sen saa pois sieltä??

Puhelin soi. Mutsi soittaa. Olen juuri keskellä erittäin tärkeää tehtävää, googlaan “pitkän lentomatkan luottotuotteita”. (Tästä tulee niiiiiiin kallis matka… haluan seerumeita, seerumeita, kuuletteko!)

Vastaan piruuttani möreällä äänellä “Zlatan”. Mutsi nauraa 20 minuuttia luurin toisessa päässä.

Puhelussa kuulen erilaisia versioita Zlatanin ilmestymisestä mutsin instagramiin. Mutsi epäilee, että koska hän on katsonut joltain nettisivulta Ruotsi-Italia matsin tuloksia ja analyysejä (since fucking when???) niin Zlatan on siitä jotenkin innostunut.

Koitan selittää, että todennäköisesti EI KUITENKAAN ja että ehdin jo tarkistaa, ja mutsi todellakin seuraa instassa (vahingossa tai tahallaan) viittä henkilöä; lapsenlapsi ykköstä, lapsenlapsi kakkosta, Parkkosta, minua ja Zlatan Ibrahimovićia. Hän sanoo ettei MISSÄÄN NIMESSÄ seuraa Zlatan Ibrahimovićia, ei seuraisi vaikka maksettais. Ei mua kiinnosta mitä semmoinen potkupalloilija puuhailee!

Hänelle on aivan selvää, että se on Zlatan, joka tässä nyt tekee itseään tykö.

Lopetamme puhelun, mutta viestittely jatkuu illemmalla.

Estin muuten sitä seuraamasta mua! Mutta en ole varma pääsinkö siitä eroon… Katso onko se pirun Zlatan poistunut instagramista? Huh mikä päivä.

(Pyörittelen silmiäni niin, että ne meinaavat lentää päälaen läpi ilmaan…)

Perhana! Pallotelkoon nyt vaan siellä Ruotsissa!!!!!

Jälkipolville tiedoksi, tämä marraskuinen keskiviikko oli se päivä, jolloin mummo Zlatanille bännit pisti.

Päivän kirja: Marisa Bruni Tedeshi, Mes chères filles, je vais vous raconter… “tyttäreni, antakaahan kun kerron teille”, jossa Carla Bruni-Sarkozyn ja Valeria Bruni Tedeschin äiti, konserttipianisti ja näyttelijä Marisa Bruni Tedeschi paljastaa yhtä lailla tunnetuille tyttärilleen elämänsä seikkailuja, rakkauksia ja muun muassa Carla Brunin biologisen isän. 

Uneton matkalla Meksikoon

Uneton matkalla Meksikoon

Meksiko tahtoo valvottaa minua edelleen.

Juuri kun olimme saaneet päätettyä suurinpiirtein mihin koitamme osua kolmen viikon matkallamme, alkoi maa Meksikossa järistä. Se järisi Oaxacan osavaltiossa, järisi Pueblassa ja järisi jälkijäristyksineen pääkaupunki Méxicossa, ja juuri ne samat nimet olivat lukeneet lopullisessa matkasuunnitelmassamme. Peruskallio tärähteli, Richterin asteikko painui punaiselle, kerrostalot ropisivat maahan ja ihmiset heittivät henkensä.

Me pysäytimme matkapuuhastelumme ja tuijotimme uutisia. Voi Meksikoa, voi ihmiskohtaloita… Onko järkeä lähteä, olemmeko vain jälleenrakennuksen tiellä, palloilemassa jaloissa kykenemättä olemaan avuksi?

Vai onko sitten kuitenkin hullua olla lähtemättä? Maailmahan sheikkaa nykyään niin monin tavoin, absoluuttista turvallisuutta tavoittelevan olisi parasta pysytellä… no, vaikkapa Hangossa, joka sekään ei suinkaan ole kaikin puolin turvallista. Meksikolaiset itse toivovat, että matkailu ei lakkaa, tuloja tarvitaan.

Lentoliput Ciudad de Méxicoon on nyt ostettu, majoituspaikat varattu. Kattaus on monipuolinen: airbnb-kämppä, pieni hotelli, taiteilijamajatalo, b&b. Suunnittelemme aikaerojen yli yhteyshenkilömme Sónian kanssa sähköpostitse siirtymiä, retkiä vesiputouksille ja ruokakursseja. Kirjoitan vihkoon kynä sauhuten museoiden ja ravintoloiden nimiä, tallennan linkkejä. Vetreytän espanjaani.

Instagramista (rakastan sosiaalisia medioita juuri tämmöisistä syistä!) tutuksi tullut Yes More Please -ruokablogin Mariana (querida amiga mia!) lähettää eräänä iltana huikean to do -listan, täydennettynä ruokalajeilla, joita meidän on maistettava ja parhailla paikoilla katsella auringonlaskua. Hän listaa jopa kirjakaupat, kuinka huomaavaista! For Anna, it’s a must! Mariana asuu Texasissa, mutta on Meksikosta kotoisin. Instagramissa voit seurata herkullista tiliä täällä.

Sain tuttavan kautta myös yhteyden suomalaiseen naiseen, joka vierailee säännöllisesti Meksikossa. Viestittelemme messengerissä kaikesta, hän on siellä juuri nytkin, terveisiä Soilille! Facebookissa ystävät jakavat linkkejä ja vinkkejä, antavat aikaansa. En kestä miten ystävällisiä ja avuliaita ihmiset ovat.

Palaset siis loksahtelevat kohdilleen, vaikka aluksi tuntui ihan mahdottomalta hahmottaa valtavaa maata ja etäisyyksiä, joita ei tahdo pieni pää käsittää. Nyt voin sen jo myöntää, jossain kohtaa olin jo vajota epätoivoon. Mikään ei tuntunut luonnistuvan, vaikka synnynnäisenä matkanjohtajana olen tottunut pistämään luonnistumaan. Ajattelin jo, ettei meitä ole tarkoitettu tälle matkalle, että maailmankaikkeus laittaa kapuloita rattaisiin, jostain syystä. (Tosin suurin kriisini luonnollisestikin oli se, että mitä laitan päälle Parkkosen valokuvanäyttelyn avajaisiin.)

En ole jännittänyt mitään matkaa niin paljon kuin tätä.  Jo se, että pelkät lentoliput maksavat monien matkojemme koko budjetin verran, asettaa paineita. Otammeko nyt varmasti kaikesta kaiken irti? Ja sittenkin. Haluan päästä edes pikkuriikkisen kiinni arkeen, täyttää päiviä tyhjällä ajalla, tekemättä suunnitelmia. Istua torin kulmalla katsomassa mitä ostoskasseihin sujahtaa, kuinka ystävättäret tervehtivät toisiaan, mistä vanhat papat ja pienet lapset puhuvat.

Vivi-Ann Sjögren kirjoittaa kirjassaan Meksikon Päiväkirjat näin:

Ensimmäisinä päivinä minulta kysyttiin usein:
– Millaisia odotuksia sinulla oli tullessasi?
Vastasin, ettei minulla ollut mitään odotuksia.
– Mutta millainen kuva sinulla oli Meksikosta?
Ei minulla ollut mitään kuvaa. Tulin tänne saadakseni jonkinlaisen kuvan.

(…)

Olen intohimoisen kiinnostunut arkipäivästä. Päältä katsoen paikoilleen pysähtyneestä, tavanomaisesta. Turistikohteissa voi säntäillä miten tahansa, siellä on valmiutta ottaa vastaan päivittäinen rynnäkkö.

Arkipäivään ei pääse yhtä helposti kuin turistikohteisiin, sinne ei voi lunastaa pääsylippua. Se ei ole avoinna kello 9-18 eikä suljettu maanantaisin. Se on herkästi haavoittuva, ja pahimmassa tapauksessa se vetäytyy kokonaan piiloon. Se on läheistä sukua metsäneläimelle ja pystyy helposti teleytymään näkymättömäksi, jos sitä lähestyy kiertoajeluesitteet kädessä. Varsinkaan tungettelua arkipäivä ei siedä.

Mitä hiljempaa itse pysyttelet, sitä enemmän ympärilläsi tapahtuu. Silloin kuvatkin syöksyvät tajuntaasi.

Samaistun. Arjen lisäksi haluan jättää tilaa myös spontaaneille seikkailuille, semmoisille kivoille ja hyville, ei liian hiuksianostattaville.

Neuvoja kaivataan: haluan somettaa koko ajan hulluna kaikesta näkemästäni ja kokemastani, en halua katsoa mitään paljaalla silmällä. Mikä on paras (ja edes jotakuinkin kohtuuhintainen) tapa pistää luuri ympärivuorokautiseen valmiuteen? Haluaisin myös uuden puhelimen huippukameralla, eikö nyt joku sponsori voisi astua esiin, yhteisen edun vuoksi? Ei tämä ole vain minun matkani, tämä on meidän kaikkien matka Meksikoon.

Aurinkoista kalasoppaa

Aurinkoista kalasoppaa


Eletään maaliskuun loppupuolta. Savupiippujen korkeudella riippuvalta, harmaasta painavalta taivaalta heittäytyi viattoman aamupäiväkävelijän niskaan taas yksi märkä lumimyräkkä. Onko tämä pisin talvi koskaan, vai tuntuuko se vain siltä?

Aurinkoa on etsittävä nyt vaikka väkisin, vaikka soppakulhon pohjalta. Lämmön ja valon kaipuu on ihan fyysistä. (Onhan se aurinko myös totuuden nimessä paistanut, ajatellaan nyt vaikka viime viikonloppua. Sitä tunnetta, kun säteet ensimmäisen kerran ovat lämpöisiä, ulottuvat joka paikkaan ja ihmispoloinen ajattelee, ettei se talvi nyt niin paha ollutkaan, ja antaa kaiken anteeksi tälle karulle maalle samalla kun sulaa sisältä hissukseen. Mutta ei enää takatalvikohtauksia kiitos.)

Keittelin eilen vihdoin sahramista kalakeittoa Samin ohjeella. Tai melkein Samin ohjeella, olenhan omapäinen olento. Alla on minun mutkitteleva versioni. Tein päivällä rauhassa liemen, soseutin sen, ja vasta illansuussa lisäsin kalat ja ravut. Pitkä prosessi teki hyvää, maut olivat ihan tapissa siinä kohtaa kun kuvaaja pääsi maistille.

Soupe de poisson en or eli kultainen kalakeitto

Pehmittele kattilan pohjalla oliiviöljyssä pilkottua sipulia, porkkanaa, purjoa, sellerinvartta ja valkosipulia.

Visko kasvisten joukkoon sahramia, chilijauhetta tai cayennepippuria ja mustapippuria, kaikki värjäytyy ihanan keltaiseksi! Lisää sitten pari kupillista valkoviiniä ja reilun litran verran kalalientä. Kumoa myös tölkillinen tomaattimurskaa kattilaan. Porisuttele, nuuhki.

Keittoainesten yhtyessä pilko pari eriväristä paprikaa pieniksi kuutioiksi ja muutamia kevätsipulinvarsia koristeeksi. Mutta älä yhytä niitä keittoon vielä!

Kattilajengi on nyt valmista soseutettavaksi. Tähän asti voit tehdä liemen valmiiksi hyvissä ajoin ja viimeistellä vasta myöhemmin, jos on vaikka illallishäppeninkejä tiedossa.

Lisää liemeen valkoista kalaa (tai pakastekalasekoitusta, kuten minä paremman puutteessa…) ja pari desiä kermaa, tarkista mausteet maistelemalla kun kalat ovat lämmenneet. Suolaa? Vähän lisää tulisuutta? Lopuksi kumoa joukkoon katkarapuja ja ne paprikakuutiot. Lämmitä tulikuumaksi.

Tarjoile kultainen keitto aiolin, leipäkrutonkien sekä kevätsipulisilpun kera.

Kevään korvan kirjoja

Kevään korvan kirjoja

Kevään kirjoissa on muutama, joihin käsiksi pääsemistä odotan innolla.
  • Merete Mazzarellan Elämän tarkoitus. Koska Mazzarella on Suomen Didion.
  • Joela Haahtelan Mistä maailmat alkavat. Koska rrrakastan Haahtelan kieltä.
  • Irmelin Sandman Lilius, Sjutusen år, del III. Koska meidän tarinamme risteävät, me asumme Carl-Gustaf Liliuksen vanhassa ateljeessa. Irmelinin hurmaavaan työhuoneeseen kirjoituskoneineen pääset kurkistamaan täällä.

Ja sitten on tämä Jouni Inkalan runoteos Nähty. Elämä. (Aivan sairaan hieno nimi, miten kirjailijat keksivätkin nimet kirjoilleen?)

Mutta siis katsokaa tuota Elina Warstan suunnittelemaa kantta! Ihan sama mitä sisällä on (anteeksi Jouni Inkala), sillä jos kansi on noin jumalaisen kaunis, niin minä haluan!

Miten ihmeessä mä muuten olen ikinä keksinyt esimerkiksi lapsilleni nimet???? Tätä mietin viime yönä. Tää blogihommeli alkaa kadutttaa mua aika tavalla.