Valitse sivu
Uuden ajan Odysseus – Patrick Leigh Fermorin talossa

Uuden ajan Odysseus – Patrick Leigh Fermorin talossa

Ystävät rakkaat. Nyt vien teidän taloon, johon sieluni olisi voinut saman tien asettua asumaan, jäädä lepattamaan tyhjiin huoneisiin, huokaukseksi rapistuviin ikkunanpieliin.

Olin ajatellut säästää tämän jutun Kreikka-sarjan viimeiseksi, mutten malta.

Patrick Leigh Fermor oli englantilainen sotasankari, kirjailija ja älykäs hurmuri, joka käveli läpi Euroopan, rakastui Kreikkaan, taisteli keikkalaisten rinnalla natseja vastaan Kreetalla ja kirjoitti mukaansatempaavia matkakirjoja ennenkuin matkakirjallisuutta vielä oli olemassakaan. Hän asettui lopulta reissuiltaan Kardamiliin, yksinäiseen Kalamitsin poukamaan, suunnitteli ja rakennutti vaimonsa kanssa kivisen talon ja asui siellä kuolemaansa saakka, vuoteen 2011. (Hän tosin kuoli toisessa kotimaassaan Englannissa, 96-vuotiaana, polteltuaan noin 100 tupakkaa päivässä…)

Hänen kirjojaan ei ole tietääkseni suomennettu, eikä hän ollut minullekaan tuttu, ennen kuin viime syksynä ryhdyin suunnittelemaan omaa kuukauttani Kreikassa ja lopulta päädyin lokakuuksi Kalamataan. Oikeastaan ensimmäinen kosketukseni häneen ei ollut itse asiassa kirjallisten ansioiden vuoksi ollenkaan, vaan elokuvallisten.

Julie Delpyn ja Ethan Hawken elokuvatrilogian kolmas osa Before Midnight, eli Rakkautta ennen keskiyötä on osittain kuvattu talolla. Muistan ihastelleeni kuvauspaikkaa jo ensimmäisellä katsomisella, ja tietysti varsinkin sitten kun tiesin laskeutuvani melkein kulmille. (Kardamilistä on Kalamataan vain noin 30 km matka.) Kirjoitinkin silloin toiveestani päästä talolle, mutta lopulta päädyin vain silittämään kivimuuria ja suurta puuporttia, joka pysyi sitkeästi kiinni… Mutta nyt! Nyt onnisti. Sain vihdoin sähköpostiin vastauksen ja vierailupäiväksi sovittiin yksi kesälomamme viimeisiä hetkiä.

Välttääkseni tämän kirjoituksen venymistä kilometrien pituiseksi, pyydän teitä tutustumaan Patrick Leigh Fermorin ihmeelliseen elämään itseksenne. Hänestä on kirjoitettu ja sanottu paljon. “A cross between Indiana Jones, James Bond and Graham Greene”, kuvaili BBC:n toimittaja muinoin Leigh Fermoria, se teille koukuksi.

Sillä minä haluaisin vain puhua (ja kirjoittaa) hänen talostaan. Enkä sitten kuitenkaan, sillä sanat eivät tahdo riittää. Talo ei ole nimittäin tavallaan kummoinenkaan, ja silti maailman kaunein. Tyyni, rauhallinen, tasapainoinen. Jokaisella pihan pyöreällä kivellä on merkitys, mutta mikään ei ole liian laitettua. Talo on nyt esineistä riisuttu, vain makuuhuoneessa on sänky resuisine päiväpeittoineen, ja olohuoneessa pahviin paketoituna suuri marmoripöytä, jonka ympärillä aikoinaan eri alojen taiteilijat kohtasivat. Vanhoista valokuvista näemme miltä talossa näytti silloin kun se oli elossa. Kirjoja, kirjoja joka puolella, kuulemma 5 000 nidettä!

Kreikkalaiseen tapaan vierailu talolla oli järjestetty kiireettömäksi. Meidän lisäksemme tutustumassa oli kaksi pientä seuruetta. Opas ei oikestaan ollut opas ollenkaan, hän vain avasi portit ja antoi meidän olla. Kiertelimme kahdestaan, rikoimme hitusen sisätilojen kuvauskieltoa, vanuimme puutarhassa merelle tähyillen. Koitin istua jokaiselle kivipenkille, koska rakastan kivipenkkejä. Kiipesimme vierastalon katolle.

Talo on huonohkossa kunnossa, vaikka sen kunnostustöiden pitäisi olla käynnissä. Jonain päivänä, suunnitelmien mukaan, talo avaa ovensa taiteilijaresidenssinä, ja minä alan vaikka maalata tauluja, jotta pääsen sinne edes yhdeksi yöksi! Ymmärrättehän, minun on pakko päästä taloon joskus yöksi, se nyt on selvää.

Kuvatulvan uhallakin rakennan tästä artikkelista teille valmiin matkapaketin. Kävi nimittäin niin, että talon tunnelman jälkimainingeissa meidän oli mahdotonta jättää Paddyn merenlahtea ihan vielä. Olimme nähneet muutaman mutkan takana piilossa olevan hotellin tienvarsikyltin ajaessamme talolle, ja nyt kurvasimme renkaat vinkuen majoituspaikan pihaan tiedustelemaan varaustilannetta. Ja mikä huone meitä odottikaan!

Jo koettu kauneus ja nyt askeettinen mutta kaikessa kivisyydessään pysähtyneen majesteettinen huone näkymineen pakahdutti kyyneliin saakka. Olin pullollani onnentunnetta. Sain yhdeksi yöksi parvekkeen kivipenkkeineen, näkymän vihreälle lahdelle, yksinkertaisen keittiön, yksityisen uimarannan. Sain tosin myös yöllä katonrajassa vilistävät sisiliskot, mutta sekin tuntui kuuluvan elämykseen, samoin kuin hontelo hotellinomistajan poika, joka yritti luudalla niitä häätää, mutta jonka oli myönnettävä, että ne pääsevät pimeän tullen parvekkeen oven alta joka tapauksessa sisään.

Teki suorastaan kipeää repäistä itsensä lounaalle, mutta onneksi menimme.

Olimme saaneet aikaisemmin Kalamatan cooleimmasta kuppilasta (kyllä, kerron pian!) paperilapulle kirjoitetun osoitteen, jolle nyt tuli käyttöä. Lapussa luki Elies, Kardamili Beach ja “eat the moussaka”. Ravintola oli rannan tuntumassa, oliivipuiden alla. Värikkäät pöydät ja tuolit sekä ystävällinen palvelu loivat heti tervetulleen tunnelman. Tilasimme jääkylmää viiniä, alkupaloja ja sitä moussakaa, söimme pari tuntia, suutelehdimme, tilasimme lisää viiniä. Lounaan jälkeen pelasimme päämme selvittääksemme ravintolan yhteydessä olevan pienen huoneistohotellin varjoisalla patiolla pingistä. Parkkonen kun rakastaa pingistä yhtä paljon kuin minä kivipenkkejä. Jokaisella on omansa.

(Vasta myöhemmin luin Lelan tavernasta, jonka omistaja Lela työskenteli monta kymmentä vuotta Leigh Fermorin palveluksessa ennen kuin avasi oman ravintolan ja pienen hotellin. Ensi kertaan!)

Hotellilla uinutun lyhyen siestan jälkeen lähdimme ajamaan Kalamataan hakemaan hiukan vastahakoista poikaa, joka vietti siellä päivää pienten leiskuvasilmäisten kreikattarien kanssa, sekä yökamppeita.  Matka on kilometreissä lyhyt, mutta vuoristoteineen vie oman aikansa. Sitä ajelisi silti edes takaisin oikein mielikseen vaikka päivät pääksytysten, niin henkeäsalpaavat ovat näkymät. Taas itketti vähän, kaikki, kauneus.

Päästyämme hotellille hyppäsimme uimapukuihimme, kipitimme sukellusmaskit käsikynkässä sata rappusta alas omalle rannalle ja annoimme auringolle luvan laskea lahdelmaamme.

Onneksi meillä oli vielä seuraava aamu. Ja toivottavasti monta uutta matkaa.

Päivän kirja: Artemis Cooper, Patrick Leigh Fermor: An Adventure.

Jane & Sir Patrick Leigh Fermorin taloon pääsee vierailemaan vaihtelevasti. Sisäänpääsyä kannattaa tiedustella taloa nykyään hallinoivasta säätiöstä, yhteystiedot ja lisätietoa talosta sekä siihen tutustumisesta löydät Benaki Museumin sivuilta.

TallennaTallenna

TallennaTallenna

Vähään tyytyväinen pullero

Vähään tyytyväinen pullero

Sillä siunaamalla sekunnilla, kun avasin Muslan saitin ja luin aloe veran olevan kasvina

“sympaattinen erakko, vähään tyytyväinen pullero”

tiesin löytäneeni kaltaistani seuraa tulevan talven pitkiin, pimeisiin päiviin.

Ryntäsin tennareiden kannat kipinöitä iskien kukkakauppaan ja läähätin kotiin kaksi aloe veraa kainalossa.

Musla on nimittäin inspiroivinta vähään aikaan.

Kirsikka Simbergin vuonna 2012 perustamaa Muslaa täydentää tiimillinen timanttisia naisia (Mia Frilander, Enni Koistinen ja Katri Mutikainen) ja nettilehden lisäksi reippaat mimmit mm. vetävät showta Radio Helsingissä. Kohta sinullakin on oma aloe.

Mies matkustaa

Mies matkustaa

Onko kellään

hän huutelee aamuisin

naamarasvaa / kynsisaksia / sukkia / parranajogeeliä?

Hän on unohtanut myös kaikki alusvaatteensa kotiin.

Kerään rantakiviltä seteleitä, joita hän viljelee kirjan välistä, takataskusta. Hän haluaa yllättää minut ja pakkaa märän uimapukuni muovipussissa repun sivutaskuun. Sieltä se löytyy parin päivän päästä levänhajuisena, aikani etsittyäni. Aurinkorasvan suihkun hän onnistuu tukkimaan ensimmäisellä levityskerralla, ja ratkaisee ongelman iskemällä puukolla pullon kylkeen reiän. Kaikki on tahmeaa.

Kun lähdemme retkelle, hän jättää kartan ja lompakon keittiön pöydälle. Vaiettuaan Ranskassa vuosikausia hän yhtäkkiä puhuu täällä sujuvaa ranskaa, kreikkalaisille.

Hän sekoittaa kotiavaimen ja pyykkihuoneen avaimen, lukitsee meidät ulos ja saa pyykinpesukoneen tilttiin. Autonavaimet ovat ikuisesti hukassa, istumme kuumassa autossa ja katsomme kuinka hän sinkoilee etupihalla.

Mutta mitä tulee kapeilla vuoristoteillä ajamiseen, hämähäkkien eliminoimiseen, ravintolalaskujen kuittaamiseen sekä hilpeään kortinpelaamiseen ja vesileikkeihin, me emme voisi olla paremmissa käsissä!

Tästä tulee ihan hyvä loma, rakas <3

 

Juhlailoa

Juhlailoa

Ylioppilasjuhlat olivat IHANAT, ihan täydelliset! Vieraita kävi ainakin seitsemisenkymmentä, ilma – kuin ihmeen kaupalla-  salli takapihalle levittäytymisen, ja ihmiset tuntuivat viihtyvät. (Heitin Paku-Villen ulos noin tunti sen jälkeen kun bileet olivat loppuneet.)

Tarjoilut olivat sankarittaren näköiset ja keräsivät kiitosta: paljon sushia ja jälkkäriksi vesimelonin näköisiä mehujäitä. Juomiksi ehtymättömästi vaaleanpunaista kuohuviiniä, jääkylmää pinkkiä Pommacia ja Pellegrinoa. Emäntä ei ollut leiponut MITÄÄN!

Yksi kekkereiden suloisimmista hetkistä oli kun kaksi sukulaistyttöä keräsi juhlakansan koolle ja lauloi yllätykseksi ylioppilaalle hänen lempparinsa, Gilmore Girls-sarjasta tutun Carole Kingin biisin Where you lead. Ukulelen säestyksellä! Ei mitään toivoakaan yhtyä kertosäkeeseen, kyyneleet vain tirskuivat juhlamekon miehustalle.

Kiitos Anna ja Petra!

Hulluna onnesta

Hulluna onnesta

Italialaisen Paolo Virzin elokuva Hulluna onnesta  (La pazza gioia) on nyt elokuvateattereissa, kävimme katsomassa sen täällä Hangossa eilen. Melkoisen kaoottinen, aika rasittava suorastaan. Mutta silti…. Valéria Bruni Tedeschiä jaksaisin katsoa ilmeisesti loputtomiin. (Ja kuunnella kaunista italian kieltä.)

Tässä elokuvassa hän on kajahtanut Beatrice, joka karkaa suojattinsa kanssa mieleltään järkkyneiden hoivakodista. Juoni on mitä on, melkein kaikki muu näyttelijäntyö jopa vaivaannuttavan alleviivaavaa, mutta Valéria kieppuu valkokankaalla, kiehnää, kiljuu ja palpattaa menemään, hiukset sotkussa hulmuten, hikisenä, savuisena, punaisena ja silti niin sensuellina, että heikompia hirvittää. Mikä hieno ja herkullinen rooli!

Mutta huh kuinka väsynyt olinkaan elokuvan jälkeen…

Valéria Bruni Tedeschi hurmasi taannoin myös elokuvassa Linna Italiassa ja sai silloinkin ajattelemaan naisen rooleja meillä ja muualla. Ja kuten siinäkin elokuvassa, myös Hulluna onnesta-leffassa haahuilee näyttelijän oikea äiti, Marisa Bruni Tedeschi.

Päivän kirja: Marisa Bruni Tedeschi, Mes chères filles, je vais vous raconter

10 asiaa, jotka opin äidiltäni

10 asiaa, jotka opin äidiltäni

Yksi girl crusheistani Stella Harasek kirjoitti tapansa mukaan hienon ja herkän postauksen äitinsä opeista. En tiedä onko kyseessä laajemmallekin levinnyt postaushaaste, mutta minä ainakin haluan tehdä oman listani näin äitienpäivän jälkilöylyissä.

Koska ovathan nämä nyt aivan timantteja:

1. Sokeri on pahasta.
Paitsi jos se on suklaisen vaahtopalleron Pollyn muodossa, minimikerta-annos 400g.

2. Vehnä on pahasta.
Paitsi pizzassa.

3. Peruna on pahasta.
Toisten lautasilta syötyjä ranskalaisia ei lasketa.

4. Mustat vaatteet ja varsinkin alusvaatteet ovat pahasta.
Hyvin on tämäkin oppi mennyt perille…

5. Seerumit ja meikkaaminen ovat turhaa.
Sanoi eräs, joka teki tyttärentyttärensä kanssa viikonloppuna videolle meikkitutoriaalin. Oli kuulkaa seerumit ja kaikki. Valitettavasti mulla ei ole lupaa julkaista sitä.

6. Älä koskaan lainaa kenellekään kirjaa, lainaa ennemmin vaikka ruokapöydän tuoli.
Näkisittepä ihmisten ilmeen kun he haluavat lainata kirjaa, ja ojennat tuolin.

7. Matkustaminen on rasittavaa, pysy kotona.
Omena on pudonnut aika helvetin kauas puusta.

8. Kaikki hömppä on pahasta.
Kardashianit ei ole hömppää. On yhteiskuntatutkielma, tavallaan, sanoo äitini…

9. Älä koskaan mene naimisiin.
Itse on riidellyt hyvällä buugilla jo yli 45 vuotta saman miehen kanssa.
Ja sanonut, että jos minä ja Parkkonen eroamme, se on toi Parkkonen, joka jää sukuun.

10. Vika on pieni, mutta kun se on päässä.
Muilla siis. Ei meillä.

Kuva viime vuodelta, kun me olimme Cannesin elokuvajuhlilla ja mummo piti taloa ja perhettä pystyssä. Ja tilannetiedotti. Kiitos mutsi kaikesta.