Valitse sivu
Irvikissan ystäväkirja

Irvikissan ystäväkirja

Tajuttuani tässä syksyn mittaan, etten olekaan enää parikymppinen, ryhdyin tarkastelemaan sillä silmällä muun muassa some-virtaani. Miksi sitten seuraan vastakuoriutuneita mimmejä ja vertaan itseäni (joinakin päivinä parkuen) heihin, kun oikeasti haluaisin kuollakseni nähdä, että yli neljäkymppisiäkin ihmisiä on olemassa ja heillä on jopa ihan hauskaa kurttuisine kasvoineen.

Aloin aktiivisesti hakea itselleni inspiroivia naisia seurattavaksi. (Melkein kuin Mia Kankimäki kirjassaan Naisia joita ajattelen öisin, joka oli muuten huumaavan kannustava. Lähden tutkimusmatkalle äärimmäisiin olosuhteisiin hetkenä minä hyvänsä!!!)

Viittasinkin tähän uuteen harrastukseeni (ei tutkimusmatkat, vaan inspiroivat naiset) Sisäänpäin-postauksessa, ja seurattavistani kyseltiin. Muuten: käyn säännöllisesti lukemassa tuon postauksen kommentit, ne ovat minun huumeeni <3

Olen myös koittanut rohkeammin laittaa omia kuviani instaan. Jos minä haluan nähdä muutakin kuin siloposkisia lapsosia, niin eikö minunkin sillä logiikalla pitäisi luottaa siihen, että oma irvikissan naamani olisi jollekin muulle piristävä poikkeus kuvien virrassa? Koitan muistuttaa itseäni, että aina kun vaadin jotakin muilta, mietin myös olenko itse valmis samaan.

Mutta montaa kuvaa minusta ei kerta kaikkiaan ole, koska kärsin syvästä kamerakammosta, kuten olen varmaan joskus kertonutkin. En ymmärrä mikä siinä on: pidän itseäni ihan mukiinmenevänä, en vihaa peilikuvaani, saan joskus aseteltua leukaluuni sopivaan selfie-kulmaan… mutta yleisesti ottaen valokuvista katsoo takaisin joku minulle ihan vieras slaavilainen möykky. Masentavaa.

Mua aina vähän ahdistaa jo etukäteen listata tällä tavalla ihmisiä, koska väkisinkin otos on vain hetken voimassa, lista elää ja muuttuu, unohdan kuitenkin jonkun oleellisen, tai olen vasta löytämäisilläni. Mutta milloin sitten jos ei nyt?

Instagram-käyttäytymisestäni: seuraan ihan fiiliksen mukaan ihmisiä, lakkaan seuraamasta, seuraan ehkä taas uudestaan. Älköön kukaan tästä mieltänsä pahoittako, olen kausiluontoinen ihminen. (Lakkaisin esimerkiksi seuraamasta itse itseäni jos se olisi mahdollista, sillä mikään ei mielestäni ole tylsempää kuin luontokuvat stooreissa, ja muutahan en näytä saavan aikaiseksi.) Seuraan myös asioita, jotka sillä hetkellä ovat elämässäni mielen päällä, josta syystä juuri nyt seurattavien listaani selaileva huomaa pariisilaisten ravintoloiden olevan vahvasti edustettuna. Ensi viikolla on varmaan taas jo ihan toisin.

Ihailen tietysti monia muitakin naisia kuin pian listaamiani, mutta nyt onkin kyse insta-seurattavista, joista saan voimaa, iloa ja inspiraatiota. Olen maininnut monia ihannenaisiani ennenkin, mutta esimerkiksi Isabel Marantin ig on lähestulkoon pelkkä vaatemerkin ulkoäpäin päivittyvä promotili, sääli. Haluaisin vain katsella HÄNTÄ jokapäiväisissä puuhissaan.

Vasta kun pääsin listani loppuun, tajusin etten edes tiedä minkä ikäisiä kaikki naiseni ovat. Mutta annettakoon anteeksi jos joukkoon on lipsahtanut nuorisoa, näemme silti heissä valoisan tulevaisuuden!

Valerie Tribes
Tribes on pariisilainen toimittaja, jonka kohta parivuotias Le Chiffon-podcast käy hyvästä ranskankielen ylläpidosta. Viimeisin jakso esimerkiksi oli mainio, mm. Mercillä työskennellyt, nykään omaa Bonton-merkkiä luotsaava Vanessa Bonnefoux kertoili kivasti vaatefilosofiastaan.
Valerie on instassa ihanan kipakka, vetää herneet nenään ärsyttäville seuraajilleen (en minä), ja on jotenkin rennon luontevasti läsnä. Vilahduksia pariisilaiselämästä siinä sivussa.

Uberta Zambeletti
AIVAN HUIKEA MUIKKU! Milanolaisen concept storen Wait and See’n omistaja laulaa lähes päivittäin autossansa radion päälle ja suoraan ig-stooreihin. Pukeutuu erinomaisen kummallisesti, heiluu välillä ihan tukka pystyssä ja välillä oikein laittautuneena, tulen hänestä aina hyvälle tuulelle.

Caroline de Maigret
Carolinen olen maininnut ennenkin, rakastan hänen rokkaava asennettaan ja rentoa olemustaan. Näissä ranskattarissa on sellaista (varmaankin paikoin hyvin tiukasti kuratoitua) huolettomuutta, jota tunnun kaipaavan itseenikin. Toisaalta hän ei ihan hirveästi inspiroi, sillä olemme hiukan liian kaukana toisistamme, ranskalainen huippumalli ja minä. Eikä hän sitä paitsi ole edes vanhempi. Jostain syystä en kuitenkaan ole heivannut häntä, tykkään.
Tässä yhteydessä mainitsen myös taas sen iänikuisen Mimi Thorissonin, joka ei inspiroi, vaan saa mut itkuraivon valtaan, koska en ole kuten hän.

Harmaapäät:
Nämä edelläkävijä naiset (inhoan sanoja daami, tai rouva, puhumattakaan emännästä, ellei tarkoiteta maatalon emäntää, jolloin palvon) tunnetaan somemaailmassa harmaista hiuksistaan. Heidän ja muutaman upean näköisen ystävättären ansiosta minäkin olen pikkuhiljaa luopumassa jatkuvasta raidoittamisesta.

Sofie Fontanel, toimittaja, Pariisi. Ihanan kahjo.

Vicki Archer, lifestyle-kirjoittaja, Australiasta kotoisin, asuu Lontoossa ja Etelä-Ranskassa.

Sarah Harris, toimittaja, Britti-Vogue. Hän tosin ei ole vielä neljääkymmentäkään, mutta pääsee harmaineen nyt tähän inspiroivaan joukkoon tällä kertaa.

Ruotsittaret:
Ruotsalaisissa siskoissa minulla on ollut eniten ehkä liikehdintää. Olen seurannut varmaan sataa, mutta syystä tai toisesta sitten napauttanut unfollow’ta. Usein tyyli on liian päheetä ja blondattua makuuni, ei tarttumapintaa. Enkä ole hirveän kiinnostunut lapsiperhearjesta, se korostuu ruotsalaisilla muita enemmän? Mistä seuraa hauska välihuomio: tajusin vasta ihan vähän aikaa sitten, että Lou Doillonilla on 16-vuotias poika, kun hän aiheesta sivumennen instassa mainitsi. Lienee siis muutakin elämää.

Jenny Fredriksson, Ruotsin Ellen muotitoimittaja. Koska hän ei ole aivan langanlaiha, saatan joskus kuvitella pukeutuvani kuin hän.

Hanna Mw, stailisti, Styleby, Ruotsi. Hänen ikänsä ei ole mulle vielä valjennut, varmaan tietenkin jotain 2o, mutta hänessä on kypsää tyylikkyyttä, jota mielelläni seuraan.

Efva Attlingia ja Eva Dahlgrenia voisin kuvitella seuraavani mielelläni, mutta heidän tilinsä eivät ole jotenkin kovin kiinnostavia. Anteeksi että sanon näin.

Suomi-lovet:
Jonna Kivilahti, sisustustoimittaja, stailisti, suunnittelija, ystävä.
Jonnalla on mahtava tyyli ja hän haistaa ilmiöt ällistyttävän ajoissa. Voisin pyytää häntä ostamaan melkein suoraan kaikkia vaatehankintojaan aina kaksin kappalein, minulle toiset, niin minun ei tarvitsisi käydä shoppailemassa enää koskaan! Jonna myös jakaa auliisti hyviä vinkkejä ja löytöjä, se on kiva piirre ihmisessä, ettei pihtaile. Onneksi Jonnalla on niin paljon kalliimpi maku kuin minulla, etten vallan haahuile hänen kaksoiskappaleenaan.

Marica Rosengård, valokuvaaja.
Ihanan aktiivinen instassa, hauska, kaunis, lahjakas, taitava. Marikan tilillä vilahtaa usein myös hänen muotitoimittaja- stailistikollegansa Liisa Kokko, jonka EHDOTTOMASTI toivoisin avaavan oman ig-tilin, niin makea pukeutuja hän on!

Saila-Mari Kohtala, päätoimittaja, Gloria.
Kiiltäväpintaisen Gloria-lehden puikoissa on ihanan inhimillisen oloinen nainen, joka laittaa itseään likoon instagramissakin eikä turhia kainostele. Häntä lienee kiittäminen siitä, että Gloriassa on nykyään monenvärisiä malleja, pisteet siitä!

Milestyle Editorialin Mila Pentti ja Leena Waggoner ovat valjastaneet stailistinkykynsä ja meikki- ja hiustaiteilijan osaamisensa ja kokemuksensa omalle sivustollensa, jossa malleina yleensä aikuisia naisia, hienoa! Ja he ovat hyvän näköisiä itsekin.

Stella Harasek, kirjoittaja, valokuvaaja, bloggari. Stella-parkakin on aivan liian nuori vielä, mutta hyvä puoli on se, että väkisin hänkin vanhenee. Ja se tulee olemaan kaunista katseltavaa. Koska sain tuijotella häntä yhteisellä Pariisin matkallamme paljon ja läheltä, voin kertoa, että aivan riivatun upea on hän. Kun katselen Stellaa, päätän aina luopua meikkaamisesta kokonaan. Sitten katson peiliin, ja meikkaan hädissäni vähän lisää 😀

Legenda: Patti Smith. Voi Patti, tärkeintä on sitten kuitenkin luovuus. Kiitos että muistutat siitä!

En taaskaan saa tätä polveilevaa juttuani millään loppumaan, kun kerran aloitin. Oletteko katsoneet Yleltä tai Areenasta Paris etc.? SIINÄ VASTA NAISIA! Sarja on aika roisi ja hurjakin, mutta nautin niin suuresti näistä epätäydellisistä, haparoivista, palavista, intohimoisista, inhottavista, tuntevista olennoista. He oksentavat, pissaavat, mokaavat, sekoilevat ja sekstaavat niin että heikompaa hirvittää. Mutta sellaisthahan elämä on, sotkuista.

Kävin myös katsomassa elokuvan Nothing like a Dame, joka oli tavallaan hyvä ja hauska, mutta jota vaivasi semmoinen vähän ärsyttävä vanhoja naisia ylettömän kunnioittavasti silkkihansikkain kohteleminen, silloinkin kun he eivät haluaisi tulla siten kohdeltavaksi. Englantilaiset, aateloidut näyttelijät Eileen Atkins, Judi Dench, Joan Plowright ja Maggie Smith olisivat selvästi olleet valmiita irrottelemaan enemmänkin. Ruutia heistä kyllä löytyisi. Niin, kunpa sitä saisi olla ihan vain ihminen, kaikkinensa, loppuun saakka.

Kuva: Paris Vogue, joulunumero 2018. Kannessa Jane Birkin tyttäriensä Lou Doillonin ja Charlotte Gainsbourgin kanssa, ihailen heitä kaikkia. 

Kysy Chydeltä!

Kysy Chydeltä!

Yhteistyössä: Chyde.fi

Vaikka Pariisissa olinkin taas ihan varma, että vielä jonain päivänä asun Ranskassa, kotiin palattuani olenkin ollut ihan hullun Hanko-huuman vallassa. Valehtelematta, en edelleenkään voi käsittää, että ihminen saa NOIN VAIN asua tämmöisessä paikassa! Minussa elää kaksi puolta, se turuilla ja toreilla kieppuva ihmismagneetti ja toisaalta kotona ja hiljaisilla rannoilla yksin viihtyvä pohdiskelija. Olen ehkä maailman onnekkain tyttö, kun saan toteuttaa molempia minuuksiani. Tarvitsen kumpaakin.

Ihan yksin en tietenkään ole Hangossakaan. Toissapäivänä paasasin monta tuntia ystävättäreni kanssa naisen elämästä, ja eilen Ludowican kanssa kuolemasta. Pienessä kaupungissa syntyy helpommin rajoja rikkovia ystävyyksiä, sillä aseman, ammatin, iän, taustan tai lähes minkään jaottelun mukaan ei hirveästi voi alkaa valikoida ihmisiä, mikäli mielii olla seuroissa. Se on hyvin terveellistä.
Olen sanonut tämän ennenkin, mutta sanon taas: kaikki ihmeellisimmät kohtaamiseni ovat kaikesta reissaamisesta huolimatta tapahtuneet Hangossa.

Yksi näistä kohtaamisista on Chyde. Muistan edelleen missä tapasimme ensimmäisen kerran, kaupungintalon galleriassa! Kerroin heti kättelemisen (eipäs, Chydehän pussaa aina poskille!) jälkeen, että olen viettänyt lapsuuteni Chydeniuksentiellä Helsingin Eirassa, mikä minusta oli riittävä todiste uudesta, elinikäisestä ystävyydestä.

Chyden oikea nimi on Jan-Erik Chydenius, mutta luulenpa, että harva tietää tai muistaa sitä. Chyden sen sijaan tuntevat kaikki. Kun kysytään (ja usein kysytään) tietääkö kukaan miten ja mistä Hangosta voisi hankkia (vapaa-ajan) asunnon, vastaus on aina “kysy Chydeltä”. Voisin luetella hänen kaikenlaisia ansioitaan, mutta eikö tämä sentään ole jotain: hänet valittiin kesällä vuoden unikeoksi ja heitettiin yöpaita päällä Casinon suihkulähteeseen! Chyde on tosi aikaansaava, mutta sen lisäksi hän on superkiltti. Chyde kuuntelee päätään pyöritellen kun me Parkkosen kanssa kahtena epäkäytännöllisyyden huipentumana vatvomme jotain arkielämämme asianhaaraa, ja sitten hän istuttaa meidät alas ja auttaa ja neuvoo. Vierastalon yläkertaakaan emme olisi ikinä saaneet kasaan ilman Chydeä. Meille hän on osoittautunut valkoisella Vespalla kiitäväksi enkeliksi.

Luulen, että Chyde ei kuitenkaan olisi Chyde ilman Elinaansa. Elina on parisuhteen juuret, tai peruskallio. Elina on hiljainen ja viisas. Yhdessä he ovat huipputiimi. Heidän vetovoimastaan kertoo sekin, että kaikki heidän asunnonostaja-asiakkansa vaikuttavat viihtyvän heidän kanssaan kaupanteon jälkeenkin. Chyden seurue on aina se suurin ja äänekkäin, kuin valtava italialainen suku.

Niin, asunnot: Chyde ja Elina ovat tehneet Hankoon jo lähemmäksi sata asuntoa. Vanhoja renoveeraamalla tai uusia rakentamalla. Heistä huomaa, että homma on enemmän kuin bisnestä, vaikka toivottavasti sitäkin. Kyseessä on intohimo, he rakastavat talojansa ja niiden tarinoita.

Me kävimme yhtenä syysiltana aperitiiveilla Hangon Korkeavuorenkadulla sijaitsevassa kerrostalossa, Hangon Majakassa. Kuten kadun nimikin kertoo, ollaan korkealla, Itäsataman yllä. Hankolaiset kutsuvat vanhaa armeijan rakennusta varmaan ikuisesti Mau Mauksi, mistäköhän sekin nimi tuli? Armeija sieltä lähti jo ajat sitten, mutta nyt vastavalmistuneessa talossa on jo parikymmentä loft-asuntoa ja niissä uutta elämää. Enää yksi asunto on myymättä, ja siellä meillä oli pienet etkot.

Ollapa varoissaan! Ostaisin asunnon numero 12 saman tien alta pois. Betonipalkeissa ja mustissa ikkunanpokissa on jotain hyvin kansainvälistä, Berliiniä, tai Kööpenhaminaa. Tietäisin jo mihin asettaisin kirjapinoni, tuonne makuusopen runkorakenteiden päälle. Valtavalla parvekkeella pääsee sen sijaan saaristolaistunnelmaan, sinne näkyy meri ja siellä tuoksuvat männyt.

Chyden ja Elinan projekteissa on usein lähtöajatuksena yhteisöllisyyteen kannustaminen. Pihat on tehty yhdessä viihtymistä ajatellen ja taloissa on esimerkiksi yhteiset saunat ja fillarikellarit. Eläminen (useimmat Chyden ja Elinan asiakkaat ovat vapaa-ajan hankolaisia) on helppoa ja vaivatonta, sillä kaikki mukavuudet on otettu huomioon, kaikkea on ajateltu. Vanhan tiilirotiskon nimeltämainitsematon asukas ei voi edes ymmärtää kaikkea sitä käytännöllisyyden määrää. Hangon Majakassa jo aulatila on hengästyttävän hieno rosoisine pintoineen, postilokerikkoineen ja taideteoksineen.

Olisin halunnut kuvata asunnon vielä juuri nyt marraskuussa, stailauskalusteista tyhjänä, kun sisällä ja ulkona on samanväristä: graafista, selkeää, mustaa, valkoista ja harmaata. Niin kaunista. Toisaalta asunto kannattaa nähdä ja kokea itse, sen charmi avautuu parhaiten paikan päällä.

Chyden ja Elinan uusin projekti valmistuu parhaillaan kadun toiselle puolelle. Siihen nousee Villa Valio. Jos siis mietit kokonaan tai osittain asettumista Hankoon, mitä lämpimästi itse kullekin suosittelen, kysy Chydeltä!

Kuvat: Chyde.fi, Peter Lundqvist
Aulan suuri maalaus on Isabella Chydeniuksen.

Lue lisää: Jos mielit Hankoon vain lyhyemmäksi aikaa, vinkkaan sinulle osoitteen lomahanko.fi!

À table!

À table!






















Ah Pariisi, ja Pariisin ravintolat! Kulinaristien tähdillä koristeluja kehtoja, jokaisen kuviteltavissa olevan maailmankolkan keittiöitä ja trendikkäitä, instagram-kelpoisia annoksia huikeissa miljöissä.

Niistä kaikista saatte lukea joistakin muista blogeista.

Me rakastumme ravintoloihin, joissa on klassinen ruokalista (mielellään liitutaululla), maistuvaa kotiruokaa, mehevä tunnelma ja paljon vanhoja ihmisiä asiakkaina.

Pariisissa voi myös syödä kammottavan huonosti, ellei heittäydy rohkeasti vaistojensa ja aistiensa varaan tai ryhdy juttusille paikallisten kanssa. Parhaat vinkit saat taksikuskeilta (onko joku menossa Versaillesiin, sinnekin löytyy nyt suositus!), museoiden henkilökunnalta, apteekkien tädeiltä, kaupan kassoilta. On vain reippaasti avattava suunsa ja kysyttävä.

Huomasin pariisilaisissa aivan mainion piirteen, jonka aion ottaa itsekin repertuaariini: aina kun kysyimme ravintola- tai baarisuosituksia, pariisilainen vastasi antamalla yhden nimen. Mitä itsevarmuutta! Kysyjä haltioituu. Sen sijaan, että vinkkaaja viittoilisi epämääräisesti jonnekin kauemmaksi ja mumisisi sieltä löytyvän ravintoloita moneen makuun, hän pudottelee suustaan yhden harkitun osoitteen kuin helmen. Ei arpomista, sen kuin vain poimii ja luottaa!

Kun saavuimme nyssyköinemme ensimmäisen kerran hotellille suoraan lentokentältä ja nälkäkuoleman partaalla, vastaanoton tyttö kuunteli hetken sähläämistämme ruokasuunnitelmien kanssa ja sanoi sitten napakasti: Te menette nyt Le Brandeviniin. Ja me menimme. Ja me rakastimme. Menimme sinne vielä toistekin ja veimme ystävämmekin, ja riehuimme siellä autuaina ruokalajien äärellä siihen malliin, että saimme lopuksi samppanjaa talon piikkiin.

Le Brandevin on kuin ranskalaisesta elokuvasta, täydellinen bistromiljöö. Unelias sivukatu 16. kaupunginosassa imaisee sisuksiinsa kulmakunnan herrasväkeä. Vanhoja pariskuntia, rouvasseurueita, liikemiehiä, isoisän pojanpoikansa kanssa. Charles De Gaullen poika on käynyt täällä vuosikausia, vasta ihan viime aikoina lähestyvä satavuotispäivä on hidastanut tahtia. Henkilökunta on sympaattista ja osaavaa. Kaikkiko he ovat Normandiasta, nuo iloiset veikot? Ainakin ne, joiden kanssa juttelimme. He rakastavat työtään eivätkä epäile ilmoittaa meille mitä meidän tulisi syödä, ja mitä sen kanssa juoda. Olen pökertyä onnesta. Le Brandevin sijaitsee vain parin minuutin kävelymatkan päässä ihanasta hotellistamme Villa du Squaresta.

Edelleen 16. kaupunginosassa, vähän vilkkaammalla paikalla sijaitseva Le Bois on niin hauska sekin. Olemme juuri kahlanneet Fondation Louis Vuittonissa hengästyttävän Basquiatin näyttelyn ja nyt on NÄLKÄ. Aurinko paistaa, asetumme terassille, lämpölamput jatkavat kautta yleensä vuoden ympäri. Omistajarouva on mahtava pieni otus. Hän on ihan varma, että me olemme tavanneet aikaisemmin, jos ei tässä elämässä, niin sitten edellisessä. Hän nipistelee minua poskista valtavilla sormuksilla koristelluilla käsillään ja tunnemme suurta sielunsisaruutta. Hän on erinomaisen tyytyväinen seurueemme herkuttelukykyihin ja vannottaa meitä palaamaan vielä uudestaan. Tällä reissulla se ei enää onnistunut, seuraavalla varmasti. Le Bois on muuten  ihan lähellä Passyn kauppahallia, jossa voisi liu’uttaa alas parit osterit tai merisiilin mädit ennen lounasta!

Hotellimme isännän kantapaikka ja viimeinen illallispaikkamme sijaitsee sekin 16. kaupunginosassa, mutta kauempana, aivan Palais de Tokyon taidemuseon nurkilla. Seinen rannalla. Les Marches‘kin on taas oikein perinteinen bistrojen bistro. Vanhanaikainen, punaruutuisine pöytäliinoineen. Pöydät on sijoiteltu vieriviereen, ihastelemme naapuripöydän mummelin komeaa Baba au Rhum-leivonnaista, jota hän auliisti suositteleekin. Monet pariskunnat ja seurueet näyttävät siltä, että täällä on käyty montakymmentä vuotta, joka sunnuntai. Tilaamme läjäpäin alkuruokia ja kailotamme metelin yli. Ravintolaan on tullut myös suuri syntymäpäiväseurue ja meno on railakasta.

(Hauskaa, Palais de Tokyo on avoinna puolille öin, ehdin vielä illallisen jälkeen rynnätä museon kirjakauppaan hankkimaan itselleni mahtavat taiteilija-oraakkeli-kortit, joita en päivällä raaskinut ostaa. Niiden parissa vierähtää vielä hotellihuoneessa tovi jos toinenkin, kun olemme ennustavinamme tulevaa. Minua mm. Matisse valistaa näin: Unleash the beast within – Productivity, even in pajamas – Sketch boldly and paint with a big stick.)

Pettymyksiäkin matkalle mahtui:

Palais de Tokyo kahvilan anti oli surkeaa. Eihän tämä voi olla Ranskassa tottakaan, huokailemme ja pyörittelemme silmiämme vitriinin yksinäiselle perunasalaattikipolle ja amerikkalaisille suklaakekseille. Palais de Tokyossa on myös kaksi ravintolaa, Les Grands verres ja Monsieur Bleu, mutta ne olivat myöhäisiltapäivästä kiinni. Muista: Ranskassa noudatetaan edelleen, varsinkin perinteisissä paikossa, tiukasti lounas- ja illallisaikoja. Kello puoli kolmelta on turha mennä rukoilemaan lounasta, ja illallinenkin nautitaan ihmisten aikaan.

Aikeeni tulla ripotelluksi aikanaan kirjakauppa-viinibaari La Belle Hortensen lattialle koki kovan kolauksen. Paikka oli melkoisesti kulahtanut, kirjoja oli vain vähän ja nekin vanhoja ja räpelöityjä. Kaunis näyteikkuna oli tyhjä ja alakuloinen. Meillä oli siellä silti hauskaa, mutta uuden hautapaikan joudun joka tapauksessa etsimään, tuommoinen peli ei sentään vetele!
(Siitä ripottelemisestahan pojallani oli jo aikoinaan sanansa sanottavana.)

Vastapäätä sijaitseva, Belle Hortensen kanssa samassa omistuksessa oleva Au Petit Fer à Cheval oli ilta-aikaan turisteista turvoksissa (sekös meitä pariisilaisia harmittaa!), vähän nuhjuinen ja ruoka yhdentekevää. Ei enää kalpeaa aavistustakaan siitä upeasta, hekumallisesta vuohenjuustosalaatista! Sielläkin tosin henkilökunta oli hauskaa ja taitavaa. Minun on vaikea uskoa sitkeässä istuvaa tarinaa tympeistä pariisilaisista, kun joka puolella kohdellaan kuin kukkaa kämmenellä. Aion antaa Fer à Chevalille vielä mahdollisuuden, lounasaikaan, jo sen kauniin lattian tähden. Se kuuluu minun Pariisi-kokemuksiini erottamattomasti.

Taiteilijaravintoloista ehdin tällä matkalla korkata vain Le Selectin, ja sielläkin nautimme vain lasilliset, joten ei ravintola-arviota siltä osin.

Pariisin ravintolatarjonta on määrällisestikin tajunnanräjäyttävää, tietysti kun miljoonakaupungissa ollaan. Mm. näitä listoja selailin matkaa vielä suunniteltaessa:

Helena Petäistö, Pariisi, Versailles ja Giverny -kirja. (Helenaan voi aina luottaa.)

Mimi Thorisson, lista lempiravintoloista Condé Nastin sivuilla. (Mimi on jumalatar…)

Ann Street Studion Jamie Beckravintolasuosikkeja ja ystäviensä myös.  (Seuraatteko häntä jo instassa, huikea tyyppi ja ihanaa elämää Etelä-Ranskassa!)

Ja tähän postaukseen sopii (mahtuu!) vielä jälkkäriksi herkkukauppavinkki, tai oikeastaan kyseessä on herkkutavaratalo, kuten Mikko oikaisi. Näitä löytyy Pariisista kaksi: La Grande Épicerie, ah!

Kiitos niin hauskasta matkaseurasta ja loistavasta ruokahalusta rakkaat Stella ja Mikko!

Ihminen on herkkä eläin

Ihminen on herkkä eläin

Olen aikaisemmin nimennyt Merete Mazzarellan Suomen Joan Didioniksi ja nyt väitän, että Rafael Donner on meidän oma Timothée Chalamet.

Kelatkaa nyt. Molemmat ovat 90-luvun lapsia, Rafael vain viitisen vuotta Timothéeta vanhempi. Taustoissakin on samaa: Rafael ponnistaa tunnetusta suomenruotsalainen kulttuurikodista ja Timothéen amerikkalaisranskalainen manhattanilaisperhe on sekin ollut värikäs kasvuympäristö. Helsingin ja New Yorkin vastapainoina nuorukaisilla toimivat toisella Tammisaari ja toisella pieni ranskalainen kylä Saint Agrève. Rafael haluaa (ehkä) elokuvaohjaajaksi, Timothée näyttelee, kuten hyvin tiedämme. Molemmat ovat hyvin etuoikeutettuja, hyvin lahjakkaita, ja hieman ahdistuneita (ainakin Rafael).

Rafael Donnerin esikoisteos, esseekokoelma Ihminen on herkkä eläin (Teos) on ihmeellisen rauhallinen ja tasapainoinen avaus, vaikka se kertookin hukassa olevasta nuoresta miehestä, joka ei voi olla varma mistään. Ei edes nimestään, paisti sitten kun lopulta on.

Sekä Rafael että Timothée edustavat jotain sellaista uutta miehuutta, johon on superkiinnostavaa tutustua. Mietin milloin olen jaksanut paneutua jonkun nuoren miehen ajatusmaailmaan, Rafael Donnerin kirjan kanssa tein sen tosi mielelläni. Hän ei kätke mitään, hän asettaa itsensä niin liikuttavan alttiiksi. Timothée Chalamet’n näyttelijäntyössä ja esiintymisessä rooliensa ulkopuolella on samanlaista lasinkirkasta imua. Chalamet’n lahjakkuus on niin valovoimaista, että sellaista harvoin näkee. Molemmissa on hiljaista voimaa, viisautta ja jotakin… syvää oikeudenmukaisuutta, sekä herkkyyttä, jota kummallakaan ei ole tarvetta peittää tai piilotella. Heissä on pyrkimystä hyvään.

Tunteensa padonneiden, raivossa rypevien äijänänkyröiden aika alkaa olla ohi. On Rafaelin aika ja on Timothéen aika.

Onneksi poikani saa kasvaa mieheksi nyt.

Lue lisää: Rafael Donnerin ja isä-Donnerin yhteishaastattelu Me Naiset-lehdessä vuodelta 2015.

Kotiinpaluun ihanuus ja hurjuus

Kotiinpaluun ihanuus ja hurjuus

Mä olen kilpikonna mitä tulee kotiinpaluihin. Hidas. Aikaero ravistelee koko kroppaa, häilyn vuorokausien, maanosien, jopa kielien rajamailla. Jalat koskettavat hädintuskin maata, vaikka pää on raskas kuin muulilla kuorma. Väsyttää, mutta olen lakannut nukkumasta.

Meksiko alkaa uida minuun vasta nyt. Matkalla kaikki on niin uutta, vierasta ja isoina, omituisina paloina ahmittavaa, että pureskelu, nielaisu ja sulattelu tapahtuu vasta kotona. Ja koska olen väsymyksestä sekaisin, kaikki koettu saa vähän mystisen hunnun harteilleen.

(Oikeasti en muuten ole kilpikonna, olen kotka sekä pöllö. Meksikossa ja varsinkin Oaxacassa uskotaan ihmisillä olevan omia henkieläimiä, alebrije. Kotka on synnynnäinen matkanjohtaja ja pöllö kuvastaa tietysti viisautta, minun oli helppo hyväksyä omani kun ne minulle kerrottiin.)

Unohtakaa kaikki mitä kirjoitin pitkien lentomatkonen kauneusrituaaleista. Mennessä olin ja elin kuin herranenkeli, läpikotaisin kosteutettu, salaatilla ja sitruunavedellä ravittu, mutta ulkonäköni romahti jo Helsinki-Vantaan lentokentällä. Jopa lentohousuni (kyllä, ne olivat sivuraidoitetut ja sporttiset) lurpahtivat polvipusseille heti turvatarkastuksesta selvittyäni. Olin niin turvoksissa, että jalkatilaan sullomastani satojen eurojen arvoisesta kauneuspakaasista yletyin poimimaan vain huulirasvan.

Siitä sisuuntuneena takaisin tullessa notkuin kentillä ja koneissa mustissa, tiukoissa farkuissani ja kiskoin vuorotellen punaviiniä kitusiini ja lisää kajalia alaluomeen. Elelin valkoisilla sämpylöillä, ranskanperunoilla ja suklaalla. Kumpiinkiin suuntiin matkustaminen oli aika helvettiä, mutta sentään vähän hauskempaa punaviinin kanssa!

Olen onnellinen, että teimme kuten teimme, vaikka välillä olin valmis vaihtamaan kaiken johonkin takuuvarmaan turistiresorttiin. Jos ei muuten niin toimivan, lämpöisen suihkun tähden. Mutta (tällä reissulla) me jätimme matkailijoiden täyttämät rannat väliin ja näimme kaksi hyvin erilaista kaupunkia ja yhden pienen kylän, retkeilimme, keskityimme kulttuuriin ja hengailimme meksikolaisten kanssa.

Se ei muuten onnistu ilman espanjankielentaitoa, juuri kukaan ei puhunut englantia. Siis sanaakaan. Kaivoin kolmen viikon aikana espanjan taas ulos itsestäni niin, että viimeisellä taksimatkalla lentokentälle huomasin jo taipuvani sanaleikkeihin. Mutta kun koneessa viereeni istahti ruotsalainen nainen, olinkin jo niin solmussa, että katsoin itsekin itseäni kauhuissani kuin sivusta: puolet jokaisesta lauseesta tuli suustani ulos ruotsiksi, puolet espanjaksi.

Kaikessa näyttää näin jälkeenpäin olleen jotain magiaa. Miten päädyimmekään sinne tiettömien teiden päähän pieneen hiekkapölyiseen vuoristokylään viettämään uutta vuotta ja onnistuimme näkemään legendaarisen meksikolaisen valokuvaajan Graciela Iturbiden retrospektiivin? Näyttely oli niin järkyttävän hieno, että haluaisin kaikista matkan rasituksista huolimatta samoin tein rynnätä sinne takaisin ja polvistua jokaisen kuvan äärelle. (Näyttelypaikka, hämmästyttävä, hylätystä tekstiitehtaasta taidekeskukseksi hillitysti remontoitu Centro de las Artes San Agustin ansaitsee vielä oman postauksensa.)

Graciela Iturbide (s. 1942) on kuvannut paljon juurikin Oaxacan Tehuantepecissä ja Juchitanissa, jossa vaikuttaa vahvojen naisten kulttuuri. Diego Rivera ja Frida Kahlo nostivat Oaxacan alkuperäisasukkaat esille aikana, jolloin intiaanikulttuureiden arvostus oli aika lailla nollassa. (Tosin edelleenkin heidän asemansa on varsin huono. Oaxacan kadut täyttyvätkin iltaisin lanttien toivossa vuorilta laskeutuneista kangas- ja taide-esineiden myyjistä, katusoittajista ja kerjäläisistä. Intiaanien maita havitellaan yhä milloin mihinkiin tarkoitukseen ja heidän neuvottelumahdollisuutensa ovat olemattomat.)

Taiteilija Francisco Toledo kutsui 70-luvun lopussa vielä tuntemattoman valokuvaajan Iturbiden Oaxacaan, ja Iturbiden yli kymmenen vuoden aikana otetuista kuvista tuli loppujen lopuksi ikonisia ja kuvatuista tähtiä. Esimerkiksi eläviä iguaaneja päänsä päällä kauppaavasta naisesta, Zobeidasta, lähes pyhimys, Nuestra Senora de las Iguanas.

Graciela Iturbide pääsi kameroineen vierailemaan myös vuosikymmeniä suljettuna olleeseen Frida Kahlon kylpyhuoneeseen, jossa hänen yllätyksekseen oli Diego Riveran toivomuksesta edelleen Kahlon henkilökohtaista omaisuutta koskemattomana. Koskettava kuvasarja veren ja maalin tahrimista vaatteista, raskaista korseteista ja jalkaproteeseista on sekin tunnettu.

Vuodatan nyt katkeria kyyneliä niiden toreilla hyväilemieni zapoteekkimekkojen perään, joita en koskaan ostanut. Paluumatkalla pitkää lentoa vihatessani ajattelin, etten ehkä koskaan palaa Meksikoon. Taisin olla väärässä.

Minulla on teille niin paljon kerrottavaa että tärisen. (Samalla pelkään, että vaivun taas kohta johonkin “ei ketään kiinnosta”-paatokseen, ja jätän kaiken kirjoittamatta. Lyökää silloin nyrkkiä pöytään.)

Lue lisää: Graciela Iturbiden haastattelu L.A. Times -lehdessä.

Päivän kirja: Graciela Iturbide, Juchitán de las Mujeres.

Kuva: Graciela Iturbide, Mujer zapoteca, Tonalá. Oaxaca, 1974.

Tekeekö mielesi Annan kanssa

Tekeekö mielesi Annan kanssa

Kuten eilen jo kerroinkin, studiolla oli viikonloppuvieraita. He olivat tulleet Hankoon häihin, mutta jäi meille yhteistä aikaakin. Ajelimme ympäri Hankoa lempirannoillemme, sipaisimme apérot meillä ja söimme mainiosti Ravintola Makasiinissa. (Listalla on nyt bouillabaissea, allez!)

Kiipesimme Tellinan vintille katsomaan merta ja taidetta, taidetta ja merta…

Jatkot vietettiin studiolla, jossa sain lahjoista kauneimman, serenadin.

Tiedättekö biisin?

Tekeekö mielesi Annan kanssa
juosta lentokalojen perään
ja pyhänä mennä korvasieneen
ja kuukusia kerään?
Jos löydät hyvän mansikkapaikan
saako Anna täyttää mukin?
Tekeekö mielesi Annan tukka
koristaa sinisin kukin?

Hymyiletköhän itseksesi
kun kuljet pitkin teitä?
Ja juoksetko Annaa paijaamaan,
jos on silmissä kyyneleitä?
Onko sinusta onnellista
tehdä yhdessä uutteraa työtä?
Tahdotko toisinaan suukotella
Annaa pitkin yötä?

Kannatko aamulla punaisia
omppuja Annan syliin?
Mielitkö viedä kyyhkyn selässä
tyttösi maailman kyliin?

Jos vastaat, jos vastaat myöntävästi
näihin kysymyksiin,
niin silloin – kai Annaa rakastat…
ja te kaksi sovitte – yksiin.

– Kaarina Helakisa

Vieraamme kirjoittavat parisuhdeblogia nimeltä Flirttimaisteri ja trubaduuri, löydät heidät myös Instasta