Valitse sivu
Dune du Pilat ja Hotel La Coorniche

Dune du Pilat ja Hotel La Coorniche

Aivan meidän pienen Biscarrossemme vieressä sijaitsi hämmästyttävä nähtävyys, Dune du Pilat eli Euroopan korkeimmat dyynit. Parkkonen tietysti villiintyi moisesta ja tamppasi kameroineen hiekkaa niin auringonnousun kuin -laskunkin aikaan useampana päivänä. Minä en kerta kaikkiaan viitsinyt, minulle riitti, että sain katsoa vaikuttavaa, jotenkin utopistista hiekkakasaa Hôtel La Co(o)rnichen terassilta, jääkylmä, sitruunaviipaleella koristeltu Perrier edessäni hikoillen.

(Hotellin nimi todellakin kirjoitetaan noin, pahoittelen kikkailua.)

Vanhan baskityylisen metsästysmajan ympärille on kehittynyt vuonna 2010 uusien omistajien ja Philippe Starckin suunnittelema hotelli ja ravintola, jonne tullaan varta vasten kauempaakin: kutsutaanhan tätä maailman kauneimmaksi paikaksi. Se oli minunkin ensimmäinen ajatukseni terassilla varjon alle istahtaessamme, voiko jotain näin kaunista ollakaan. Vanhat männyt ovat sulkeneet hotellialueen syleilyynsä, toinen kylki nojaa vaikuttaviin dyyneihin ja edessä avautuu Arcachoninlahti, jonka kimaltelevaa pintaa halkoo vain muutama purjevene siellä täällä. On aivan hiljaista. Voisi kuvitella jonkun 1930-luvun aristokraatin astelevan puurimoitettua polkua korkein polvin, pyyhe olallaan, kohti uutta, silloin trendikästä harrastusta, meriuintia…

Nyt TIETYSTI haluaisin yöpyäkin hotellissa, pelkkä iltapäiväjuoman mittainen viivähtämisemme ei riittänyt mihinkään. Lähtiessämme pitkitimme vielä vierailua haahuilemalla ravintolasalissa, hotellin pienessä designputiikissa ja ravintolan omalla kasvimaalla. Mehiläiset keinuivat laventelin latvoissa, aurinko houkutteli kaikesta kukkivasta ihania tuoksuja. Jo viime vuosisadan alussa uskottiin kaikella tällä olevan parantavia vaikutuksia: valolla, meren sinkoamilla ioneilla, havupuiden eteerisillä öljyillä. Meillä ei ole mitään syytä epäillä asiaa, olomme on erinomainen kun vihdoin putkahdamme hotellin porteista takaisin parkkipaikalle, pieneen puiden alle piilottamaamme autonkotteroon ja oikeaan elämään.

“The most impressive place, the most beautiful, the most poetic, the most surreal, the strongest forces of nature; it is one of the most beautiful places in the world.” – Philippe Starck

Kurkkaa myös La Co(o)rnichen sisarhotelliin, Ha(a)itzaan!

Atlantin aalloissa

Atlantin aalloissa

Tänä kesänä ajauduimme jälleen uusille vesille, kun löysimme itsemme Atlantin rannalta, pienestä surffikylästä nimeltä Biscarrosse Plage. Olimme vääntäneet kesälomakohteesta hyvän aikaa: mistä löytyisi paikka, jossa ei olisi liian kuuma heinäkuussa, jossa saisi olla meren rannalla maksamatta siitä kuitenkaan sesonkiaikaan maltaita, ja minne vierailevat tähdet eli tyttäret pääsisivät edes jotakuinkin helpohkosti matkustamaan omien aikataulujensa ja lomiensa mukaan perässä? Minä olisin halunnut karata taas kuukaudeksi, poika (joka EI vielä saa jäädä yksin kotiin omasta mielestään varteenotettavasta 14 vuoden iästään huolimatta…) ei missään nimessä kuulemma enää kestäisi meitä kahta viikkoa kauempaa ilman pelikonettaan ja kavereitaan. Jo kolmannen kerran reissuhistoriassamme löysimme lopulta paikan ja majoituksen helsinkiläisen, Ranskan matkoihin erikoistuneen matkatoimisto Pamplemoussen kautta.

Biscarrosse Plage kuulosti hauskalta, ja sopivasti tuntemattomalta. Etukäteisselailukaan ei tuottanut suurensuuria tuloksia. Vieressä sijaitsevasta Arcachonista olin sentään haaveillut vuosia, eikä toinen unelmakohteeni Biarritz olisi sekään kauhean kaukana. Arcachonin läheisyys ja Bordeaux’n suorat ja kohtuuhintaiset lennot ratkaisivat lopulta paikkavalinnan. Me lähtisimme Akvitaniaan, Biskajanlahden rannalle!

Ensivaikutelma Biscarrosse-parasta ei ollut kovin imarteleva. Satoi, oli viileää. Pieni kaupunki oli harmaa ja rumahko, meidän majapaikkamme kolkon motellimainen ja puolestaan juuri päättyneen helleaallon jäljiltä läkähdyttävän kuuma. Ei ilmastointia. Olimme varanneet huoneiston meren puolelta, ja meren puolella se olikin, tosin edessä kohosivat valtavat dyynit ja näköalamme oli parkkipaikalle. Merestä ei näkynyt vilaustakaan. Olimme heränneet (jos nukkuneetkaan) aamulennolle neljän maissa, olimme väsyneitä ja turhautuneita. Lähdimme kauppaan täyttääksemme jääkaapin, söimme nyreän lounaan asuntomme kulmilla ja touhusimme mitä touhusimme asettuaksemme aloillemme. Nukahdimme kahdestaan päiväunille kapealle sohvalle käsittämättömälle sykkyrälle kuin lyhdyt. Vasta tuntien, tuntien kuluttua saapumisesta, illansuussa, nousimme vihdoin mäkeä ylös dyynien päälle.

Sydän meinasi tempautua ulos rinnasta. Niin kaunista rantaa en ollut eläessäni nähnyt! Silmänkantamattomiin villiä hiekkarantaa, Atlantin vihreitä vaahtopäitä, harmaantuneita risuaitoja, pitkiä portaita. Me hihkuimme, huohotimme ja puristimme toisiamme käsistä, laskeuduimme portaita alas ja riisuimme kengät.

Aikamme käveltyämme nousimme takaisin rinteen päälle, jossa sijaitsi hauskan näköinen ravintola, La Siesta. Puupöydät olivat kaikki taivasalla, osa katoksen, osa parin purjeen suojassa. Hipsimme varpaat hiekassa ja käärityin farkunlahkein istumaan ja tilasimme erilaisia tapaksia, grillattuja sardiineja, roseeviiniä. Kaikki oli hyvin, paremmin kuin hyvin. Siestasta tulikin sitten kantapaikkamme, jossa kävimme niin usein, että pääsimme henkilökunnan kanssa poskisuudelmatasolle tuttuuden asteikolla, joka onkin ainoa tavoitteeni kaikilla Ranskan matkoillani.

Ensimmäisen päivän sateenripsinnän ja harmaan viileyden jälkeen aurinko alkoi paistaa. Aamut olivat usein (onneksi!) sumuisia ja keskipäivän ja illan paahtava kuumuus roikkui vasta aavistuksena pilvien reunassa. Kävelimme joka aamu kahdestaan dyynit ylös ja alas, rantaa pitkin kauas sotilasalueen rajalle saakka ja taas ylös kaupungin pieneen keskustaan aamukahville. (Poika nukkui kämpillä, tyttäret liittyivät seuraan vasta toisella viikolla.) Joimme ensimmäiset aamukahvit yhdessä paikassa, jossa oli paras kahvi, ja sitten toiset kahvit leipomossa, jossa oli parhaat patongit paksulla, suolaisella voikerroksella, suklaapullat ja voisarvet. Aamurituaalimme kesti tuntikausia. Saatoimme lähteä kahdeksalta ja palailla asunnolle vain pukeutuaksemme nopeasti lounaalle. Ihanaa elämää!

Retkeilimme lähiseuduilla lopulta paljon vähemmän kuin olin ajatellut ja se oli taivaallista. Kerrankin me vain velloimme täydellisessä, periranskalaisessa lomatunnelmassa. Biscarrosse Plage on hauska surffiyhteisö, jossa kaikkea olemista ja tekemistä leimaa leppoisa rentous. Samalla se on kuitenkin ehdottomasti aktiivisten ihmisten kylä. Perhe (joista siis kaikki minua lukuunottamatta kuuluvat aktiivisten heimoon) nautti valtavasti surffikursseista, dyynikiipeilystä, järisyttävän vaikeista puukiipeilyradoista ja uimisesta. Uin minäkin toki, ja pelasin jopa minigolfia.

En ole muuten eläessäni ollut missään niin väärin pukeutunut kuin Biscassa (näin paikalliset kutsuvat kyläänsä). Olin kuin mikäkin Saban kuningatar mustissa, hulmuavissa mekoissani ja kultakoruissani, ja luikinkin nolona ensitöikseni ostamaan valmiiksi kuluneen oloisen, löysän trikoomekon, jossa hiippailin loppuloman. Nauratti. Hienot kolttuni saivat keinahdella pimeässä vaatekomerossa koskemattomina, en tarvinnut kuin uimapuvun, trikooriekaleeni ja varvastossut.

Biscarrosse Plage ei ole mikään kulinaristinen taivas. Ravintolat noudattavat samaa rentoa linjaa kuin muukin elämä. Näiltä seuduilta tulevat kuitenkin Ranskan kuuluisimmat osterit, joten niitä siis, joka aterialla. Parhaat söimme Arcachonissa pienessä kojussa, joka oli kasvanut osterifarmin kylkeen.  Kylän laidalta löysimme ikivanhan palomiesten ja metsätyömiesten kievarin, jossa söimme pari kertaa hämmästyttävän neljän ruokalajin lounaan muutamalla eurolla. Joka ikinen päivä aamukävelyllämme päätimme ostaa jäähileitä pursuavasta, iloisten, laulavien miesten kalakaupasta kassikaupalla kokattavaa, mutta sitä emme koskaan ehtineet tehdä.

Loma-asuntomme johtaja Sophie oli superkaunis surffikuningatar, aina kukkia hiuksissaan. Hän on asunut koko ikänsä Biscassa ja ohjasi meitä lempeästi löytämään kaupunkinsa parhaat puolet. Oikea aarre ihmiseksi. Surffikoulu La Vigie löytyi huoneistohotellin alakerrasta ja sielläkin väki oli ystävällistä ja reipasta. Kaikki oli Biscassa jotenkin äärettömän helppoa: kaupunki – tai kylä – on niin kompakti, että joka paikkaan pääsi kävellen. Keskusta on pikkuruinen, mutta siellä oli joka ilta hurmaavaa karnevaalitunnelmaa. Aivan valtavasti ihmisiä! Kuin vappu, mutta hilpeämpi! Pieniä vauvoja myöten kaikki olivat kaduilla ja aukiolla puolille öin! Rakastimme iltahulinaa, emme jättäneet sitä milloinkaan väliin. Pieniä neonvärein valaistuja kojuja täynnä hattaroita, jäätelöä, churroja ja kreppejä. Kaakeleilla päällystetty loisteputkien alla kihisevä viinikoju. Erilaisia esiintyjiä. Kaikki liikenevät kolikkomme nieleviä vilkkuvia pelejä ja sirkushuveja. Se oli huumaavaa.

Nuorisomme rakasti Biscaa. Juuri kuljettavuuden ja pienen kaupungin turvallisuuden tähden he saivat kulkea paljon keskenään, käydä syömässä aamiaispannukakkuja, iloitella iltaisin. Päivät kuluivat rannalla, jossa poistuimme merestä vain vaeltaaksemme suolaisina ja raukeina rantabaariin ahmimaan tonnikalapatonkeja ja ranskanperunoita. Ja lopulta illalla kämpille ja suihkuun. Niin, helppoa, vaivatonta, rentoa.

Biarritziin emme koskaan päässeet, mutta vajaan puolen tunnin matkan päässä Arcachonissa kävimme muutaman kerran. Minä tietysti rakastuin Arcachoniin heti. Pieni kaupunki on tyylikäs ja kaunis, siinä on jotain sellaista tähtipölyä. Sain heilutella hienohelmojani oikein sydämeni kyllyydestä rantabulevardilla, siemailla kuplivaa suurien aurinkolasien takana ja kuvitella itseni toinen toistansa sievempien, kukkaköynnöksiä tulvivien huviloiden omistajaksi. Minä ilman muuta valitsisin Arcachonin ensi kerralla, mutta toisaalta liikutun nytkin kun muistan kuinka valtavasti lapset nauttivat Biscan meiningeistä. (Sitä paitsi Bisca on puolet edullisempi kuin pittoreskit naapurikaupunkinsa.)

Kas, olen vienyt varmastikin jo sopivasti aikaanne ja laitteidenne akkua. Säästelkäämme teille seuraavaan kertaan kuvia ja tunnelmia Euroopan korkeimmilta dyyneiltä ja sen laitamilla sijaitsevasta hotellista, jonka lisään listaani “paikkoja, joissa vietän 50-vuotisjuhlavuottani vuonna 2022”. Huomaatteko, en enää kerääkään paikkoja, joihin haluan tulla haudatuksi. Elävänä on sentään paljon hauskempaa matkustaa!

La Poule au Pot

La Poule au Pot

Palasimme Pariisiin huhtikuun alussa. Jo marraskuisella visiitillämme oli selvää, että takaisin on päästävä ja pian. Ensinnäkin oli nähtävä hotellimme (kutsun sitä jo Pariisin-kodiksi) puutarha keväällä ja toisekseen… no, Pariisi on Pariisi. Ehtymätön inspiraation lähde kahdelle kauneuden etsijälle.

Saimme tälläkin kertaa ystäviä mukaan, mutta ensimmäisen ja viimeisen päivän vietimme kahdestaan kaupunkia koluten. Vaikka elämänkumppaneina olemmekin vielä välillä hyvinkin keskeneräisiä, niin matkakumppaneina olemme hioutuneet yhteen ilmiömäisesti. Tahtimme ja toiveemme ovat jotakuinkin samat, jaamme mieltymyksen päiväuniin ja mieluummin aikaisiin aamuihin kuin myöhäisiin iltoihin. Jaksamme loputtomasti museoita, jotka kuitenkin kierrämme rivakasti.

(Tajusin juuri tässä yhtenä päivänä, että olen ollut jo suuremman osan elämästäni Parkkosen kanssa kuin ilman Parkkosta. Uskomatonta.)

Asiaan. Matkan viimeisen lounaan osuimme nauttimaan pieneen ravintolaan nimeltä La Poule au Pot. Tuo klassinen bistro oli päätynyt nuppineulaksi Pariisin karttoihini kun sen oli suosikikseen maininnut mm. jumalainen Caroline de Maigret. Jos se kelpaa Carolinelle, se kelpaa myös minulle. Mikäli olisin muistanut, että kyseessä oli tämän vuoden tammikuusta lähtien Michelin-tähtiravintola, en ehkä olisi vaivautunut syöksymään tukka sotkussa sisään ilman pöytävarausta: toiveikkaiden herkkusuiden jono on nimittäin näin jälkeenpäin ymmärrettynä yleenä parin kuukauden mittainen. Mutta niin vain me nojailimme ovelasti sinkkitiskiin ennen lounasserviisin alkua, rupattelimme mukavia hauskan henkilökunnan kanssa  ja lopulta ensimmäisen reaktion jälkeen (hyvin ranskalainen suun suipistus ja ponnekas pään ravistelu kieltävän vastauksen merkiksi) me ahtauduimme ikkunasyvennykseen pieneen, pyöreään pöytään. Paras pöytä minusta! Nautiskelu saattoi alkaa.

La Poule au Pot on vanha hallien alueen syöttölä, joka oli alkuaikoinaan – muistaakseni yli sata vuotta sitten (huomio, en siis ole elänyt sata vuotta sitten, vaikka välillä siltä tuntuukin, vaan näin muistan KUULLEENI)-  tunnettu kanapadastaan, mistä nimikin juontaa juurensa, sekä joustavista, aina aamuviiteen ulottuvista aukioloajoistaan. Joskus viisikymmentäluvulla ravintola sai kai nykyisen sisustuksensa ruusutapetteineen. Sen jälkeen se veti vuosikymmeniä puoleensa turvaruokaa kaipaavia pintaliitäjiä, jotka rakastivat Potin kodikasta tunnelmaa kaikenmaailman discoilun lomassa. Nykyisen suosion takana on huippukokki Jean-Francois Piège, joka onneksi on säilyttänyt vuosien saatossa hioutuneen melko pinkin miljöön ja ronskin ruoan ja valinnut taustamusiikiksi oman 70-luvun nuoruutensa ranskalaista poppia ja iskelmää.

(Olen aistivinani, että Pariisissa on edelleen tai taas vallalla erittäin lämmin suhtautuminen isoäitien tekemään ruokaan, tai sitten se vain on sellaisten meidän suosimien rupuisten bistrojen ja brasserioiden linja, nyt ja aina ja iänkaikkisesti. Pidän siitä joka tapauksessa kovasti.)

Emme antaneet illansuussa häämöttävän paluulennon häiritä, päätimme ottaa ilon irti onnenpotkustamme. Pitkän kaavan mukaan! Minä otin alkuun kauden salaatin, ja jos sallitte sanoa, salaatista ravintolan tason voi jo aika hyvin mitata. Mikä lajikkeiden yksinkertainen nerokkuus, mikä lehtien rapeus ja raikkaus, mikä etikan huumaava oikeasuhteisuus! Parkkonen valitsi listalta luuydintä. Sammakonreisiäkin olisi ollut. Täällä ei tähtipöly ainakaan tarkoita pieniä, hienostuneita annoksia. Päinvastoin. Molemmat alkuruoat jo itsessään olisivat riittäneet aterioiksi.

Onneksi me olemme vallan hyviä syömään! Ruoka oli taivaallisen hyvää, viini keinahteli lasissa täynnä lupauksia. Tarjoilu oli henkeäsalpaavan huomaavaista, silti rentoa ja ystävällistä. Nostitte katsettanne, madame, kysyi salia emännöivä ihana rouva ja sain sillä siunaamalla sekunnilla mitä sitten ikinä olinkaan pyytämässä. (Vettä, toivottavasti.) Jälkiruoka oli kuin olisi haukannut unelmaa, sitten kun ylipäätänsä raaski särkeä lumouksen jälkiruokahaarukallaan.

Jos siis olet vaeltamassa noin kahden kuukauden kuluttua Pariisin, valitse ihmeessä La Poule au Pot yhdeksi pyhiinvaelluskohteeksesi. Hinnat hiukan hirvittävät, myönnän, mutta elämys on sen väärti. Lähdet ravintolasta kuin lämpimästä sylistä, rasvaisia suupieliä nuoleskellen, ehkä haikeaa sävelmää kultasi korvaan hyräillen. Voi Pariisi!

Kylässä Le Corbusierilla

Kylässä Le Corbusierilla

Arkkitehti Le Corbusierin kohteita on Pariisissa useampikin. Kuten yksi ensimmäisistä ja ihailluimmista töistä Maison La Roche, jossa vierailimme eräänä marraskuisen matkamme sateisena aamuna. Se kun löytyi kätevästi aivan hotellimme takapihalta! Maison La Rochen vieressä sijaitsee niin ikään itsensä mestarin piirtämä Villa Jeanneret, nykyinen Fondation Le Corbusierin toimisto, kirjasto ja arkisto. (Pierre Jeanneret oli Le Corbusierin serkku ja työtoveri.)

Tämä kuvissa näkyvä asunto taas oli Le Corbusierin koti vuosina 1934-1965, hänen kuolemaansa saakka. Ateljeekoti oli juuri vastikään Pariisin vierailumme alla avautunut uudelleen yleisölle parin vuoden perusteellisen restauroinnin jälkeen. Koko Molitoriksi nimetty kerrostalo on Le Corbusierin suunnittelema, hän varasi heri alkuun kaksi ylintä kerrosta asuin- ja työskentelytiloikseen. Tämäkin kohde löytyi vain parin bussipysäkin päästä hotellistamme, Bois de Boulognen laidalta.

En voinut olla ajattelematta, että Le Corbusier ei ehkä koskaan joutunut kokkausvuoroon, sillä sellaisia kopperoita keittiöt hänen piirtämissään asunnoissa olivat. (Eikä joutunutkaan, tarkistin, hänellä oli taloudenhoitaja.) Le Corbusier rakasti Välimeren valoa, ja tavoitteli sitä suunnittelemissaan kohteissa erilaisilla ikkuna- ja lasiratkaisuilla. Oman kodin makuuhuoneessa sänky oli sijoitettu korkeiden jalkojen päälle, jotta loikoilija saattoi nähdä maiseman myös makuultaan. Erilaiset parvekkeet ja kattoterassit kuuluvat Le Corbusierin tunnettuun käsialaan. Moni ratkaisu on ällistyttävän moderni ja jopa edelleen jollakin tavalla aikaansa edellä

“Space and light and order, those are the things that men need just as much as they need bread or a place to sleep.” – Le Corbusier

Le Corbusierin asunnon vieressä sijaitsee muuten Paris Saint Germain -jalkapallojoukkueen kotistadion, Pard des Princes, nähtävyys sekin!

Lue lisää (arkkitehtuurista): Seuraavalla Pariisin matkalla haluaisin nähdä tämän!

Fondation Louis Vuitton – aavelaiva Pariisin laidalla

Fondation Louis Vuitton – aavelaiva Pariisin laidalla

Ensimmäinen aamu Pariisissa. Hyrrään onnesta, availen ja suljeskelen huoneemme ovea puutarhaan, selailen kirjoja, levittelen karttoja kaikille vapaille pinnoille ja saan kuin saankin Parkkosen lopulta hereille heti kuuden jälkeen. Pariisi! Tuolla ulkona on Pariisi!

Etukäteen ostetut lippumme Fondation Louis Vuittoniin oikeuttavat sisäänpääsyyn vasta kello 11. Nautimme hitaasti aamiaista vanhemman ranskalaispariskunnan kanssa yhteisessä pöydässä. Emme malta olla maistamatta tuoreiden croissanttien lisäksi rapeakuorista patonkia, voista kiiltäviä suklaapullia ja mantelimassalla täytettyjä rusinakierteitä, kaikki uuninlämpöisiä. Pöydällä on iso lasipurkillinen aprikoosihilloa. Tajuamme ehtivämme vielä huoletta johonkin toiseenkin museoon ennen Vuittonia ja hotellinisännän suosituksesta kohteeksemme valikoituu Musée Marmottan Monet, jonne on vain parinkymmenen minuutin kävelymatka pitkin keltaisten lehtien pilkuttamia katuja.

Musée Marmottan Monet on aikoinaan ollut erään herttuan metsästysmaja, silloin kun Bois de Boulognen kulmat olivat vielä maaseutua, kaukana vasta kehittyvän Pariisin keskustasta. Myöhemmin kivilinna siirtyi Marmottan-nimisen taiteenharrastajasuvun omistukseen ja pitää nykyään sisällään yllättäen mm. maailman suurimman Claude Monet -kokoelman!

Monet’n ja muut nimekkäät katsastettuamme hyppäämme Uberiin ja suuntamme varsinaiseen kohteeseen. Juttelen kuskin kanssa, nuori toisen polven maahanmuuttajakundi kyselee mitä aiomme tehdä Pariisissa. Kun vastaan, että aiomme osallistua Paris Photo -tapahtumaan ja lähinnä kierrellä museoissa, hän tuskailee: mitä ihmettä te teette museoissa, eikö se ole kuolettavan tylsää, mä lyyhistyisin maahan jos mun pitäisi mennä museoon! Mistä te puhutte siellä?

Vastaan, että me olemme suomalaisia, me emme puhu yhtään mistään yhtään mitään, mutta useimmat juttelevat kokemastaan ja näkemästään ja siitä, minkälaisia tunteita taide herättää. Hän ei myöskään välitä jalkapallosta (pöyristyn) eikä musiikista, eikä tietenkään teatterista, mutta elokuvista hän pitää. Amerikkalaisista action-pätkistä. Sitten hän kuitenkin haluaa keskustella Banksyn ilmapallotyttö-teoksen tuhoamistempusta, eikä matkamme meinaa millään riittää niin mielenkiintoiselle keskustelulle!

Vuonna 2014 avattu, Frank Gehryn suunnittelema Fondation Louis Vuitton kohoaa kuin purjelaiva (Lentävä hollantilainen!) edessämme kun astumme lopulta taksista ulos. Myöhemmin luen, että purjeita Gehrykin on ajatellut, suunnitellessaan. Purjeita, Grand Palais’n lasikattoa, talvipuutarhojen kupoleita.

Sisällä päätämme jättää Egon Schielen väliin ja keskittyä itse rakennukseen sekä Jean-Michel Basquiatin näyttelyyn, ja se osoittautuu – etukäteen hankittujen lippujen lisäksi – hyväksi taktiikaksi. Rakennuksessa riittää sisäistämistä ensikertalaiselle ja Basquiatin näyttely on valtava.

Tapaamme matkakumppanimme Stellan ja Mikon fondationin katolla, missä me natustelemme suklaavohveleita ja katselemme rakennuksen siipien välistä pilkahtelevaa maisemaa. Tahallaanko Gehry on piilottanut Eiffelin liepeiden taakse, niin että se pilkahtaa vain yhdestä laskoksesta? Keskity tähän, tuntuu rakennus sanovan.

Basquiat on hengästyttävän vaikuttava, työt ovat voimakkaampia, kauniimpia, rajumpia kuin ikinä kuvissa. Tuntuu tosi hienolta nähdä tämmöinen kokonaisuus, eräänlainen kasvutarina, päiväkirja tai todistus. Luulenpa, että minun pitää vielä palata Basquiatiin, jos sallitte.

Ajattelen aamun taksikuskiamme, tästä hänkin pitäisi, vannon! Ajattelen poikaani, haluaisin hänet heti vierelleni kulkemaan. Tiedän mitä tapahtuisi, kynä alkaisi taas kiitää paperilla. Ajattelen myös sitä, että onhan sentään ihmeellistä, että me rakennamme kunnianhimoisia, suuria, kalliita, kaikille avoinna olevia rakennuksia taiteelle, kaiken tämän tehokkuusajattelun keskellä. Fondation Louis Vuittonin takana on LVMH:n toimitusjohtaja, miljardööri ja taidekeräilijä Bernard Arnault, jolle museo on unelmien täyttymys.

Fondation Louis Vuittonin museokauppa taidekirjakokoelmineen lohkaisee vielä oman siivunsa ajastamme, vasta korvissa asti vinkuva nälkä ajaa meidät ulos rakennuksesta. Täällä saisi vaivatta kulumaan kokonaisen päivän, ja niin pariisilaiset usein tekevätkin. Sitä paitsi museon lähettyville levittäytyvä, vuonna 1860 avattu huvipuisto Jardin d’Acclimation olisi näkemisen arvoinen sekin, eritoten lapsiperheille. Joulunaikaan siellä voisi luistella. Miten kaunista se kaikki mahtaakaan olla!

À table!

À table!






















Ah Pariisi, ja Pariisin ravintolat! Kulinaristien tähdillä koristeluja kehtoja, jokaisen kuviteltavissa olevan maailmankolkan keittiöitä ja trendikkäitä, instagram-kelpoisia annoksia huikeissa miljöissä.

Niistä kaikista saatte lukea joistakin muista blogeista.

Me rakastumme ravintoloihin, joissa on klassinen ruokalista (mielellään liitutaululla), maistuvaa kotiruokaa, mehevä tunnelma ja paljon vanhoja ihmisiä asiakkaina.

Pariisissa voi myös syödä kammottavan huonosti, ellei heittäydy rohkeasti vaistojensa ja aistiensa varaan tai ryhdy juttusille paikallisten kanssa. Parhaat vinkit saat taksikuskeilta (onko joku menossa Versaillesiin, sinnekin löytyy nyt suositus!), museoiden henkilökunnalta, apteekkien tädeiltä, kaupan kassoilta. On vain reippaasti avattava suunsa ja kysyttävä.

Huomasin pariisilaisissa aivan mainion piirteen, jonka aion ottaa itsekin repertuaariini: aina kun kysyimme ravintola- tai baarisuosituksia, pariisilainen vastasi antamalla yhden nimen. Mitä itsevarmuutta! Kysyjä haltioituu. Sen sijaan, että vinkkaaja viittoilisi epämääräisesti jonnekin kauemmaksi ja mumisisi sieltä löytyvän ravintoloita moneen makuun, hän pudottelee suustaan yhden harkitun osoitteen kuin helmen. Ei arpomista, sen kuin vain poimii ja luottaa!

Kun saavuimme nyssyköinemme ensimmäisen kerran hotellille suoraan lentokentältä ja nälkäkuoleman partaalla, vastaanoton tyttö kuunteli hetken sähläämistämme ruokasuunnitelmien kanssa ja sanoi sitten napakasti: Te menette nyt Le Brandeviniin. Ja me menimme. Ja me rakastimme. Menimme sinne vielä toistekin ja veimme ystävämmekin, ja riehuimme siellä autuaina ruokalajien äärellä siihen malliin, että saimme lopuksi samppanjaa talon piikkiin.

Le Brandevin on kuin ranskalaisesta elokuvasta, täydellinen bistromiljöö. Unelias sivukatu 16. kaupunginosassa imaisee sisuksiinsa kulmakunnan herrasväkeä. Vanhoja pariskuntia, rouvasseurueita, liikemiehiä, isoisän pojanpoikansa kanssa. Charles De Gaullen poika on käynyt täällä vuosikausia, vasta ihan viime aikoina lähestyvä satavuotispäivä on hidastanut tahtia. Henkilökunta on sympaattista ja osaavaa. Kaikkiko he ovat Normandiasta, nuo iloiset veikot? Ainakin ne, joiden kanssa juttelimme. He rakastavat työtään eivätkä epäile ilmoittaa meille mitä meidän tulisi syödä, ja mitä sen kanssa juoda. Olen pökertyä onnesta. Le Brandevin sijaitsee vain parin minuutin kävelymatkan päässä ihanasta hotellistamme Villa du Squaresta.

Edelleen 16. kaupunginosassa, vähän vilkkaammalla paikalla sijaitseva Le Bois on niin hauska sekin. Olemme juuri kahlanneet Fondation Louis Vuittonissa hengästyttävän Basquiatin näyttelyn ja nyt on NÄLKÄ. Aurinko paistaa, asetumme terassille, lämpölamput jatkavat kautta yleensä vuoden ympäri. Omistajarouva on mahtava pieni otus. Hän on ihan varma, että me olemme tavanneet aikaisemmin, jos ei tässä elämässä, niin sitten edellisessä. Hän nipistelee minua poskista valtavilla sormuksilla koristelluilla käsillään ja tunnemme suurta sielunsisaruutta. Hän on erinomaisen tyytyväinen seurueemme herkuttelukykyihin ja vannottaa meitä palaamaan vielä uudestaan. Tällä reissulla se ei enää onnistunut, seuraavalla varmasti. Le Bois on muuten  ihan lähellä Passyn kauppahallia, jossa voisi liu’uttaa alas parit osterit tai merisiilin mädit ennen lounasta!

Hotellimme isännän kantapaikka ja viimeinen illallispaikkamme sijaitsee sekin 16. kaupunginosassa, mutta kauempana, aivan Palais de Tokyon taidemuseon nurkilla. Seinen rannalla. Les Marches‘kin on taas oikein perinteinen bistrojen bistro. Vanhanaikainen, punaruutuisine pöytäliinoineen. Pöydät on sijoiteltu vieriviereen, ihastelemme naapuripöydän mummelin komeaa Baba au Rhum-leivonnaista, jota hän auliisti suositteleekin. Monet pariskunnat ja seurueet näyttävät siltä, että täällä on käyty montakymmentä vuotta, joka sunnuntai. Tilaamme läjäpäin alkuruokia ja kailotamme metelin yli. Ravintolaan on tullut myös suuri syntymäpäiväseurue ja meno on railakasta.

(Hauskaa, Palais de Tokyo on avoinna puolille öin, ehdin vielä illallisen jälkeen rynnätä museon kirjakauppaan hankkimaan itselleni mahtavat taiteilija-oraakkeli-kortit, joita en päivällä raaskinut ostaa. Niiden parissa vierähtää vielä hotellihuoneessa tovi jos toinenkin, kun olemme ennustavinamme tulevaa. Minua mm. Matisse valistaa näin: Unleash the beast within – Productivity, even in pajamas – Sketch boldly and paint with a big stick.)

Pettymyksiäkin matkalle mahtui:

Palais de Tokyo kahvilan anti oli surkeaa. Eihän tämä voi olla Ranskassa tottakaan, huokailemme ja pyörittelemme silmiämme vitriinin yksinäiselle perunasalaattikipolle ja amerikkalaisille suklaakekseille. Palais de Tokyossa on myös kaksi ravintolaa, Les Grands verres ja Monsieur Bleu, mutta ne olivat myöhäisiltapäivästä kiinni. Muista: Ranskassa noudatetaan edelleen, varsinkin perinteisissä paikossa, tiukasti lounas- ja illallisaikoja. Kello puoli kolmelta on turha mennä rukoilemaan lounasta, ja illallinenkin nautitaan ihmisten aikaan.

Aikeeni tulla ripotelluksi aikanaan kirjakauppa-viinibaari La Belle Hortensen lattialle koki kovan kolauksen. Paikka oli melkoisesti kulahtanut, kirjoja oli vain vähän ja nekin vanhoja ja räpelöityjä. Kaunis näyteikkuna oli tyhjä ja alakuloinen. Meillä oli siellä silti hauskaa, mutta uuden hautapaikan joudun joka tapauksessa etsimään, tuommoinen peli ei sentään vetele!
(Siitä ripottelemisestahan pojallani oli jo aikoinaan sanansa sanottavana.)

Vastapäätä sijaitseva, Belle Hortensen kanssa samassa omistuksessa oleva Au Petit Fer à Cheval oli ilta-aikaan turisteista turvoksissa (sekös meitä pariisilaisia harmittaa!), vähän nuhjuinen ja ruoka yhdentekevää. Ei enää kalpeaa aavistustakaan siitä upeasta, hekumallisesta vuohenjuustosalaatista! Sielläkin tosin henkilökunta oli hauskaa ja taitavaa. Minun on vaikea uskoa sitkeässä istuvaa tarinaa tympeistä pariisilaisista, kun joka puolella kohdellaan kuin kukkaa kämmenellä. Aion antaa Fer à Chevalille vielä mahdollisuuden, lounasaikaan, jo sen kauniin lattian tähden. Se kuuluu minun Pariisi-kokemuksiini erottamattomasti.

Taiteilijaravintoloista ehdin tällä matkalla korkata vain Le Selectin, ja sielläkin nautimme vain lasilliset, joten ei ravintola-arviota siltä osin.

Pariisin ravintolatarjonta on määrällisestikin tajunnanräjäyttävää, tietysti kun miljoonakaupungissa ollaan. Mm. näitä listoja selailin matkaa vielä suunniteltaessa:

Helena Petäistö, Pariisi, Versailles ja Giverny -kirja. (Helenaan voi aina luottaa.)

Mimi Thorisson, lista lempiravintoloista Condé Nastin sivuilla. (Mimi on jumalatar…)

Ann Street Studion Jamie Beckravintolasuosikkeja ja ystäviensä myös.  (Seuraatteko häntä jo instassa, huikea tyyppi ja ihanaa elämää Etelä-Ranskassa!)

Ja tähän postaukseen sopii (mahtuu!) vielä jälkkäriksi herkkukauppavinkki, tai oikeastaan kyseessä on herkkutavaratalo, kuten Mikko oikaisi. Näitä löytyy Pariisista kaksi: La Grande Épicerie, ah!

Kiitos niin hauskasta matkaseurasta ja loistavasta ruokahalusta rakkaat Stella ja Mikko!