All posts filed under: Matkat

Ruokakurssilla Meksikossa

Jatkamme vuodentakaisen Meksikon-matkan parissa. Yksi matkan kohokohtia oli puolen päivän ruokakurssi, johon sisältyi ensin käynti kauppahallissa ja torilla kokkimme kanssa ja sen jälkeen kiihkeää ruoanlaittoa vastaostetuista, tuoreista raaka-aineista. Miten mainio tapa tutustua uuteen maahan, sen kieleen, kulttuuriin ja tapoihin, suosittelen lämpimästi! Olen jo unohtanut suurimman osan valtavasta määrästä ruokalajeja, jotka valmistimme, ja jotka nautimme oluen kera pitkän pöydän ääressä ulkona pihalla kurssin päätteeksi. Eniten teimme erilaisia salsoja ja kastikkeita, jotka erosivat toisistaan lähinnä käyttämämme chililajikkeen verran, ja sen mukaan lisättiinkö tehosekoittimeen yksi toukka savustettuna vai au naturel! Teimme myös ainakin kesäkurpitsankukka-tortilloja ja jälkiruoaksi suklaajäätelöä talon omasta suklaasta, joka oli pakattu niin kauniisiin kiekkoihin, että haalimme suklaata myös tuliaisiksi. Opettajamme oli napakkaa sorttia, kurssilla ei rupateltu, kädet työnnettiin heti kyynärpäitä myöten raaka-aineisiin ja ryhdyttiin hommiin. Huomasin, että hän oli ensialkuun epäileväinen nähdessään nuorisolaumamme, mutta lopulta juuri he saivat armollisimman nyökkäyksen ja kauneimmat kehut erittäin vähäsanaiselta ja vaativalta chefiltä. Minäkin olin ihan reipas, mutta myönnän välillä pysähtyneeni katsomaan kaunista keittiötä, upeita saviastiapinoja, seinillä riippuvia taideteoksia ja kokin hipihiljaista mutta supertehokasta henkilökuntaa, joka siivosi keittiötä, toimitti vadeittain esivalmisteltuja vihanneksia …

Joulu Oaxacassa

Tuntuu, että pystyn vihdoin palaamaan näppäimistöni avulla Meksikoon. Eihän siihen mennyt kuin vuosi, sulatteluun. Sille, joka vastikään on seuraamme liittynyt: vietimme viime vuodenvaihteen Meksikossa, yhteensä kolme viikkoa. Matkan varsinainen syy oli Parkkosen valokuvanäyttely pääkaupungissa Mexico Cityssä, sen jälkeen matkasimme Oaxacaan jouluksi  ja pieneen San Agustin Etlan kylään uudeksi vuodeksi. Matkakertomuksen edelliset osat löydät kootusti täältä. Silmäilin itsekin jutut uudestaan läpi ja sain taas kiinni siitä hämmennyksestä ja jonkunlaisesta alakulosta, jonka matka minussa aiheutti. Siksiköhän matkapäiväkirjan loppuunsaattaminenkin on kestänyt? Olkoot, nyt tunnen tarvetta pistää reissun pakettiin, muistoksi itselleni, ja jälkeläisille, ellei muuta. Huomaan, että on enää vaikeaa muista asioiden järjestystä, nimiä ja osoitteita, teknisiä yksityiskohtia. Mutta tunnelmia muistan, tuokiokuvia sieltä täältä. Kuten ajomatkan vuorten yli Oaxacan osavaltion pääkaupunkiin Oaxaca de Juareziin. Olimme valvoneet koko edellisen yön huonovointisten tyttärien kanssa ja minä olin kurkkukivussa. Olimme aika hiljaista porukkaa, sympaattinen kuskimme Leo ei saanut meistä juttu- eikä lounasseuraa kuuden tunnin ajomatkalle. (Olimme vuokranneet auton ja kuskin siirtymiseen, sillä meille oli toitotettu, että itsekseen ei maantielle kannata lähteä. Pysäyttipä auton maantierosvo tai poliisi, huonosti kävisi.) Vuorten ylitys oli kaunista …

Fondation Louis Vuitton – aavelaiva Pariisin laidalla

Ensimmäinen aamu Pariisissa. Hyrrään onnesta, availen ja suljeskelen huoneemme ovea puutarhaan, selailen kirjoja, levittelen karttoja kaikille vapaille pinnoille ja saan kuin saankin Parkkosen lopulta hereille heti kuuden jälkeen. Pariisi! Tuolla ulkona on Pariisi! Etukäteen ostetut lippumme Fondation Louis Vuittoniin oikeuttavat sisäänpääsyyn vasta kello 11. Nautimme hitaasti aamiaista vanhemman ranskalaispariskunnan kanssa yhteisessä pöydässä. Emme malta olla maistamatta tuoreiden croissanttien lisäksi rapeakuorista patonkia, voista kiiltäviä suklaapullia ja mantelimassalla täytettyjä rusinakierteitä, kaikki uuninlämpöisiä. Pöydällä on iso lasipurkillinen aprikoosihilloa. Tajuamme ehtivämme vielä huoletta johonkin toiseenkin museoon ennen Vuittonia ja hotellinisännän suosituksesta kohteeksemme valikoituu Musée Marmottan Monet, jonne on vain parinkymmenen minuutin kävelymatka pitkin keltaisten lehtien pilkuttamia katuja. Musée Marmottan Monet on aikoinaan ollut erään herttuan metsästysmaja, silloin kun Bois de Boulognen kulmat olivat vielä maaseutua, kaukana vasta kehittyvän Pariisin keskustasta. Myöhemmin kivilinna siirtyi Marmottan-nimisen taiteenharrastajasuvun omistukseen ja pitää nykyään sisällään yllättäen mm. maailman suurimman Claude Monet -kokoelman! Monet’n ja muut nimekkäät katsastettuamme hyppäämme Uberiin ja suuntamme varsinaiseen kohteeseen. Juttelen kuskin kanssa, nuori toisen polven maahanmuuttajakundi kyselee mitä aiomme tehdä Pariisissa. Kun vastaan, että aiomme osallistua Paris Photo -tapahtumaan ja …

À table!

Ah Pariisi, ja Pariisin ravintolat! Kulinaristien tähdillä koristeluja kehtoja, jokaisen kuviteltavissa olevan maailmankolkan keittiöitä ja trendikkäitä, instagram-kelpoisia annoksia huikeissa miljöissä. Niistä kaikista saatte lukea joistakin muista blogeista. Me rakastumme ravintoloihin, joissa on klassinen ruokalista (mielellään liitutaululla), maistuvaa kotiruokaa, mehevä tunnelma ja paljon vanhoja ihmisiä asiakkaina. Pariisissa voi myös syödä kammottavan huonosti, ellei heittäydy rohkeasti vaistojensa ja aistiensa varaan tai ryhdy juttusille paikallisten kanssa. Parhaat vinkit saat taksikuskeilta (onko joku menossa Versaillesiin, sinnekin löytyy nyt suositus!), museoiden henkilökunnalta, apteekkien tädeiltä, kaupan kassoilta. On vain reippaasti avattava suunsa ja kysyttävä. Huomasin pariisilaisissa aivan mainion piirteen, jonka aion ottaa itsekin repertuaariini: aina kun kysyimme ravintola- tai baarisuosituksia, pariisilainen vastasi antamalla yhden nimen. Mitä itsevarmuutta! Kysyjä haltioituu. Sen sijaan, että vinkkaaja viittoilisi epämääräisesti jonnekin kauemmaksi ja mumisisi sieltä löytyvän ravintoloita moneen makuun, hän pudottelee suustaan yhden harkitun osoitteen kuin helmen. Ei arpomista, sen kuin vain poimii ja luottaa! Kun saavuimme nyssyköinemme ensimmäisen kerran hotellille suoraan lentokentältä ja nälkäkuoleman partaalla, vastaanoton tyttö kuunteli hetken sähläämistämme ruokasuunnitelmien kanssa ja sanoi sitten napakasti: Te menette nyt Le Brandeviniin. Ja me menimme. Ja …

Villa du Square, Paris 16

Marraskuu on marraskuu Pariisissakin. Sadepisarat purottelevat pienten lihakauppojen, juustokauppojen ja leipomoiden oviaukkojen päälle viritettyjen markiisien yli ja pomppivat alas pingottuneiden sateenvarjojen pinnalta. Jalkakäytäviä täplittävät kuolleet lehdet. Pariisin 16. kaupunginosa on kuin lapsuuteni Eira, tai Töölö. Tunnelma on rauhallisuudessaan kylämäinen. Näin sateella näillä kaduilla tuoksuu rahan lisäksi vain märältä villalta, kun varakas väki kiiruhtaa huolellisesti puettujen remmikenkä-lastensa kanssa ostoksille halliin tai välipalalle kahvilan terassin lämpölamppujen alle. Herkkukaupatkin ovat kuin taidenäyttelyitä; mansikat suloisissa vasuissa, ulos asti tulvivaa paahdettujen kastanjoiden tuoksua, sotilaallisissa riveissä parhaita viinietikoita. Bistrojen ikkunoissa on pitsiverhot. Hinnoissa on pieni Passy-lisä, nurisee Pigallella asuva ystävämme. Matkailijoita täällä ei juurikaan näy. Paitsi me, meidän majatalomme sijaitsee juuri täällä. Villa du Square on kivitalo hiljaisen Rue Raffetin varrella. Takapihalla on kaunis, nyt syksyn väreissä loistava yksityinen puutarha erilaisine istuinryhmineen ja vieressä Corbusierin piirtämä Maison La Roche. Isäntämme monsieur Gicqueau ja hänen kolme kaunista tytärtään pyörittävät vain viiden huoneen majoitusliikettään ja asuvat itse talossa myös. Näemme kerrosten välisestä ikkunasta heidän salonkiinsa, joka on täynnä taidetta, ja heidän keittiönsä (mahtava vihreä seinä!) on aamiaishuoneen yhteydessä. Joka aamu kymmenen minuuttia ennen …

Pyrähdys Hyèresiin

Haaveilimme koko kesän jostain reissusta, mutta mikään suunnitelma ei oikein natsannut. Niinpä pääsimme pakkaamaan laukut vasta aivan loppusuoralla, kun ystäviemme huvilasta, Villa Le Menestrelistä vapautui peruutuksen vuoksi yksi viikko elokuun lopussa. Kuin ihmeen kaupalla työtilanteet sallivat nopean irtioton, matkakassa oli säästynyt paniikkivalinnoilta ja mutsillekin sopi tulla vahtimaan jo kouluvuotensa aloittanutta nuorimmaista. Matka tuli niin, niin tarpeeseen. Loma loman jälkeen, kuten sitä kutsuin. Olimme aivan poikki. Hangon kesä oli pakahduttavan kuuma ja sietämättömän vilkas eikä vierastalon yläkerran remontin venyminen helpottanut tilannetta lainkaan. Oli jumalainen ajatus päästä matkaan kahdestaan, tuttuun paikkaan, vailla minkäänlaista pakollista ohjelmaa eikä ketään viihdytettävänä. Tai siis… kyllähän te minut tunnette. Vaikka aikaa peruutusviikon varaamisesta ja lentolippujen ostosta itse matkaan ei ollut paljoakaan, ehdin toki kriisiytyä. Vääntelin käsiäni ja vaikeroin takapihalla hikipäissäni: miten yhdistää KAIKEN näkemisen- ja kokemisentarve ja halu vain nukkua, nukkua, nukkua, ja olla, ja lukea? Parkkonen laski kesken olevan kirjan polvilleen ja nosti katseensa korituolista lukulasiensa yli ja lausui ilmoille kuolemattoman matkasuunnitelman, oikean matkasuunnitelmien matkasuunnitelman: Anna. Laahustetaan vaan hitaasti nautinnosta toiseen. Laahustetaan vaan hitaasti nautinnosta toiseen… Ja niin me teimme. Ihme …

Jéröme & Jean Louis

Huhtikuun Ranskan matkan viimeisenä iltana jätimme lapset paistamaan pizzoja keskenään ja lähdimme illalliselle parinkymmenen kilometrin päähän Mouginsista, Tanneroniin. Siellä sijaitsee Villa Le Menestrelin puutarhurin ja hänen kokki-puolisonsa kaunis koti, Villa Florentine. Jérôme oli toki kertonut puutarhatöiden lomassa heidän talostaan ja kaikista remppahommista ja maisemointitöistä, joita he olivat tehneet en-käsitä-millä-ajalla, näiden muutamien vuosien aikana kun mekin olemme tunteneet.  En silti osannut kuvitellakaan mihin astuisimme, kun auto kaarsi porteista pihalle. Tanneron ei ihan hevillä ole tuttu nimi, pieni seutukunta kun kätkeytyy Esterelin vuorenrinteille, sivuun rannikon humusta, ja olla posottaa ihan omassa rauhassaan, vailla kummempia nähtävyyksiä väkeä vetämässä. Lähin isompi (ja nimekkäämpi) kaupunki taitaa olla Grasse. Oikeastaan ainoa asia, josta Tanneron on tuttu, on hämmästyttävän laajat mimosapuuesiintymät, jotka mimosankukka-aikaan (joulukuu-maaliskuu, keleistä vähän riipuuen) värjäävät koko maiseman käsittämättömän kullankeltaiseksi. Sitä ajellaan ihmettelemään kauempaakin. La Route de Mimosa kulkee kylän halki tietysti myös. Luonto, se on täällä se juttu. Luonto ja rauha. Vuorenrinteillä humisevat oliivipuut ja havupuut, aluetta halkoo kirkasvetinen joki ja uimaan voi pulahtaa myös Saint Cassienin järveen, jos ei jaksa ajella Välimerelle. Jossain on vesiputouskin! Me emme ehtineet …

Tästä innostuin tänään #5

Mulla on hyvin vahva mä haluun kausi meneillään. Onko tauti tuttu? Haluaisin kaikkea, ja paljon. Osasyy lienee pian valmistuvassa vierastalon yläkerrassa. Samaan aikaan kun kohkaan sen sisustamisesta, tunnen pientä mustasukkaisuutta oman tiilirotiskoni puolesta, joka sekin kaipaisi kohennusta. Selaan maanisesti Pinterestiä ja huomaan, että olen pian ihan sekaisin siitä, mistä itse pidän versus mistä minun juuri nyt halutaan pitävän. Sisustuskuumeen lisäksi minut on vallannut aivan uusi kuume. Autokuume. En ole aikaisemmin ollut erityisen kiinnostunut autoista. Kaikki käy, siis kunhan menopeli on musta ja ranskalainen. Mutta nyt jokainen solu ruumiissani kiljuu Citroën Méharin nimeä. Miten täydellinen auto Hangon kesään se olisikaan! (Tietoja, joita ilman et voi elää: kun olin pieni, meidän perheellämme oli aina kuplavolkkari. Tappelimme kuplan takapenkillä veljeni kanssa niin villisti ja luovasti, että meidän väliimme piti aina laittaa jotain muuriksi. Kuten esimerkiksi valtava pehmonalle, jonka nimi oli Makkonen, KOPin pääjohtajan mukaan.) Mutta pitkiä matkoja Méharilla ei ajeta. Sanotaan nyt esimerkiksi Calais, se on jo kyllä ihan liian kaukana. Jos remonttihommista jää mitään käteen, haaveilemme kesämatkasta (haaveilemme AINA jostain matkasta), kenties road tripistä. Jos ajaisi auton …

Usvaa

Yhtenä päivänä me ajelimme henki kurkussa kapeaa ja kiemuraista tietä ylös Sainte-Agnèsiin, näköalojen tähden. Se päivä oli juuri suuren sumun päivä. Seisoimme näköalatasanteella emmekä nähneet mitään, ja sekin oli jo niin kaunista, että sydäntä puristi. En tiedä minkälainen tungos kylässä on sesonkiaikaan tai kauniilla keleillä, mutta nyt siellä ei ollut lisäksemme juuri ketään. Kylän asukkaita tietysti, ja valkoinen, kuuro kissa, joka oli astunut vihreään maalipurkkiin. Sen lisäksi, että se oli maalintahrima, se oli myös hyvin hellyydenkipeä. Kaksi hevosta, toinen kiiltävä ja komea ja toinen notkoselkäinen, hamusivat lempeästi hekotellen kukkia suuhunsa tien varressa. Ikivanhan kivikirkon kellot kolahtelivat tasatunnin merkiksi, juuri muuta ei kuulunut. Ostimme pienestä ravintolasta jäätelöä. Lounaslistalla olisi ollut kania ja villisikaa ja sivupöydällä oli pyöreissä piirakkavuoissa kirsikkapiirasta. Harmittaa vieläkin ettemme jääneet Le Saint Yvesiin. Söimme myöhemmin kelvottoman lounaan mentonilaisessa ravintolassa ja vannoimme palaavamme jonain päivänä tuohon satumaiseen vuoristokylään ajan kanssa. Siis mene Sainte-Agnèsiin, jos suinkin pääset ja varaa aikaa myös lounaalle. Jos olet kovakin kävelijä, voi vaeltaa koko matkan jalan, tai nousta kylään bussilla ja laskeutua sitten jalkaisin Mentoniin vilvoittelemaan varpaitasi Välimeressä.

Kylässä kesässä

Kävimme kyläilemässä kesässä, Ranskan Rivieralla. Ensimmäisenä iltana kun sukelsimme Cannesin sivukaduille sen ymmärsin; olin kaivannut lämpöä niin että luihin sattui. Tuntui ihanalta hiippailla pienillä kujilla hartiat rentoina, leuka pystyssä, takitta. Appelsiinipuut kukkivat ja tuoksuivat melkein julkeasti. Välillä ajattelen, että on jotenkin noloa sanoa rakastavansa Cannesia. Pitäisi rakastaa vain pieniä, karttaan merkitsemättä jätettyjä salaisia paikkoja. Joka kerta ajattelen, että ehkä se olikin vain roseeviini, lomatunnelma tai aurinko. Mutta ei, taas rakastin, myös niinä harmaina aamuina ennen kahdeksaa, kun istuimme torilla maitokahvin äärellä nakertamassa patonkia lasten nukkuessa vielä villalla. Kahvilan katoksen alta katselin toria reunustavia taloja ja niiden värikkäitä ikkunaluukkuja. Kuvittelin vinoja, epäkäytännöllisiä ja pieniä asuntoja, joita luukkujen taakse kätkeytyisi ja sydämeni läpätti. Näin itseni astumassa rappukäytävän ovesta ulos, kori käsivarrella, elämässä ilman paluulentoja. Kun saavuimme, auton lämpömittari tykitti muutaman päivän yli kolmenkymmenen asteen lukemia. Etelä-Ranskassakin oli ollut viileä ja sateinen talvi, kertoivat, ja ensimmäisten kuumien päivien jälkeen tulee aina sankka sumu. Niin nytkin. Hellepäivien uima-allaselämän jälkeen retkeilimme taas kiihkeästi kun emme olleet sulaa. Musée Fernand Léger oli ihana. En taaskaan ehtinyt Mentonin kauppahalliin. Château de la …