All posts filed under: Matkat

3 + 1 nostoa ja hyvästit Meksikolle

On aika pistää Meksiko pakettiin. Eihän siihen mennytkään kuin reilu vuosi. Näin lopuksi teemme lyhyen listauksen muutamista matkan kohokohdista, jotka eivät päätyneet omiksi postauksikseen.  Hierve el Agua Kivettynyt “vesiputous” noin tunnin ajomatkan päässä Oaxacan pääkaupunki Oaxacasta ja mineraalipitoista terveysvettä sisältävät luonnonaltaat, joissa saa uida henkeäsalpaavissa maisemissa. Taller Jacobo y Maria Angeles San Martin Tilcajeten kylässä sijaitseva taidekeskus, jossa tehdään värikkäitä, puisia, käsinmaalattuja zapoteekkien tonas ja nahuales-kulttuureista ammentavia alebrijes -henkieläinhahmoja. Taidekeskus tarjoaa paikallisille nuorille koulutusta ja työtä sekä vahvistaa paikallisten uskoa omaan taiteeseen ja käsityöperinteeseen. Minun syntymäaikojen mukaan määräytyvät voimaeläimeni ovat pöllö ja kotka. Lue myös: Elokuvalipulla Meksikoon – COCO Kaikki meksikolaisten torien urheat naiset Torit, hallit, ruokakojut ja kävelevät hedelmä- tai leipäkauppiaat, kaikki kunnia ehtymättömälle uurastuksellenne tänään kansainvälisenä naistenpäivänä ja jokaisena muunakin vuoden päivänä! Meksikossa vaikeinta oli todistaa valtavia yhteiskunnallisia eroja (jopa puolet asukkaista elää köyhyydessä), ympäristöongelmia ja vähemmistöjen, usein alkuperäiskansojen, heikkoa asemaa. Lisäksi Meksikoa riivaavat hurjat rikosluvut, huumekaupan mukanaan tuomat ongelmat ja väkivaltaisuudet. Ja jos eivät ihmiset rökitä toisiaan, hirmumyrskyt ja tulivuoret pitävät huolen, ettei elämä ole koskaan tasaista. Matkailijoina meillä oli onni kohdata …

Diegolla

Odysseiamme jatkuu. Aikaa on kulunut jo yli vuosi, mutta yhä vieläkin vaellan Meksikossa. En kuvittelekaan, että nämä kirjoitukset jaksaisivat enää kiinnostaa teitä, kunhan verryttelen bloginkirjoitustaitojani (olen ollut taas pitkään poissa!) ja tallennan jälkipolville matkaa muistiin. Kyytiin saa silti tulla, bienvenidos! Palattuamme Oaxacasta vietimme vielä kaksi (vai kolmeko?) yötä Mexico Cityssä ennen paluumatkaa. Kun ajattelen sen aikaisia meitä, muistan tai kuvittelen meidät punaisen pölyn peitossa, kaikesta kiertämisestä jo jotenkin hidastuneina, kotiinlähdön ajatus takaraivossa ryskyttäen. Majoitumme pieneen majataloon (kaksi viimeistä kuvaa), jonka nimen olen jo unohtanut. Se sijaitsi Coyoacanin kaupunginosassa, jossa oli kivat, kylämäiset vibat ja paljon iltaelämää keskusaukiolla. Huoneemme olivat tilavat ja kauniit ja kuten kaikissa majapaikoissamme, öisin jääkylmät. Olimme säästäneet mm. Diego Riveran ateljeetalon näille viimeisille päiville. Mitä muuta teimme, en saata muistaa. Edelleen jaksan hokea itselleni ja muille, kuinka PALJON jäi kokematta, mutta ehdimmehän jotain sentään. Kaikki aikaisemmat Meksiko-jutut löydät tämän linkin takaa. Sanon Diego Riveran talon, vaikka oikeastaan alleviivaten mainitaan, että Fridakin asui ja työskenteli täällä. Sitäpaitsi taloja on oikeastaan kaksi, ne yhdistyvät toisiinsa kapealla, kattojen tasalla kulkevalla sillalla taaten aikanaan taiteilijapuolisoille omaa …

Vuosi sitten vuosi vaihtui San Agustin Etlassa

Vuosi sitten Meksikossa. Siirryimme Oaxacan kaupungista vuodenvaihteenviettoon noin 40 minuutin ajomatkan päähän, pieneen vuoristokylään nimeltä San Agustin Etla. Emme yhtään tienneet mitä odottaa, kun taksi poukkoili pölyisiä hiekkateitä syvälle maaseudulle, keskelle ei mitään. Majapaikkamme Casa Maria osoittautui hyvin kauniiksi, mutta hyvin yksinkertaiseksi. Yöt ja sitä myöten riisutun luostarimaiset huoneet olivat jääkylmiä. Olimme ainoat asiakkaat, ja kun hotellia pyörittävät kaksi hiljaista naista iltapäivällä lähtivät omille teilleen, olimme koko rakennuksessa yksin. Nettiyhteys toimi vain silloin tällöin, ja vain tietyissä paikoissa (aula, katto). Päivisin pelasimme korttia kattoterassilla, jonka aurinko lämmitti suloisesti, mutta jota asuttivat valtavat, helikopterinkokoiset kovakuoriaiset. Aamiainen oli askeettinen, leipää sai vain silloin jos leipämummo sattui saapumaan kadunkulmaan korinsa kanssa. Jos ei, naiset vain kohauttivat olkapäitään ja sanoivat anteeksipyytelevästi no hay pan. Joimme laihaa kahvia hiljaisina. Kyläkauppa oli pimeä kioski kellarissa kadunvarrella, sieltä haalimme huoneisiimme perunalastuja ja aikoja sitten umpeutuneilla päivämäärillä merkittyjä keksejä, sillä ravintoloita ei juuri ollut, ja nekin vähät olivat auki vain silloin tällöin. Myönnän, silloin manasin yhteyshenkilöämme, joka paikkaa oli ehdottanut: mitä hän oikein oli ajatellut? San Agustin Etla on noussut arvoon arvaamattomaan, kun …

Ruokakurssilla Meksikossa

Jatkamme vuodentakaisen Meksikon-matkan parissa. Yksi matkan kohokohtia oli puolen päivän ruokakurssi, johon sisältyi ensin käynti kauppahallissa ja torilla kokkimme kanssa ja sen jälkeen kiihkeää ruoanlaittoa vastaostetuista, tuoreista raaka-aineista. Miten mainio tapa tutustua uuteen maahan, sen kieleen, kulttuuriin ja tapoihin, suosittelen lämpimästi! Olen jo unohtanut suurimman osan valtavasta määrästä ruokalajeja, jotka valmistimme, ja jotka nautimme oluen kera pitkän pöydän ääressä ulkona pihalla kurssin päätteeksi. Eniten teimme erilaisia salsoja ja kastikkeita, jotka erosivat toisistaan lähinnä käyttämämme chililajikkeen verran, ja sen mukaan lisättiinkö tehosekoittimeen yksi toukka savustettuna vai au naturel! Teimme myös ainakin kesäkurpitsankukka-tortilloja ja jälkiruoaksi suklaajäätelöä talon omasta suklaasta, joka oli pakattu niin kauniisiin kiekkoihin, että haalimme suklaata myös tuliaisiksi. Opettajamme oli napakkaa sorttia, kurssilla ei rupateltu, kädet työnnettiin heti kyynärpäitä myöten raaka-aineisiin ja ryhdyttiin hommiin. Huomasin, että hän oli ensialkuun epäileväinen nähdessään nuorisolaumamme, mutta lopulta juuri he saivat armollisimman nyökkäyksen ja kauneimmat kehut erittäin vähäsanaiselta ja vaativalta chefiltä. Minäkin olin ihan reipas, mutta myönnän välillä pysähtyneeni katsomaan kaunista keittiötä, upeita saviastiapinoja, seinillä riippuvia taideteoksia ja kokin hipihiljaista mutta supertehokasta henkilökuntaa, joka siivosi keittiötä, toimitti vadeittain esivalmisteltuja vihanneksia …

Joulu Oaxacassa

Tuntuu, että pystyn vihdoin palaamaan näppäimistöni avulla Meksikoon. Eihän siihen mennyt kuin vuosi, sulatteluun. Sille, joka vastikään on seuraamme liittynyt: vietimme viime vuodenvaihteen Meksikossa, yhteensä kolme viikkoa. Matkan varsinainen syy oli Parkkosen valokuvanäyttely pääkaupungissa Mexico Cityssä, sen jälkeen matkasimme Oaxacaan jouluksi  ja pieneen San Agustin Etlan kylään uudeksi vuodeksi. Matkakertomuksen edelliset osat löydät kootusti täältä. Silmäilin itsekin jutut uudestaan läpi ja sain taas kiinni siitä hämmennyksestä ja jonkunlaisesta alakulosta, jonka matka minussa aiheutti. Siksiköhän matkapäiväkirjan loppuunsaattaminenkin on kestänyt? Olkoot, nyt tunnen tarvetta pistää reissun pakettiin, muistoksi itselleni, ja jälkeläisille, ellei muuta. Huomaan, että on enää vaikeaa muista asioiden järjestystä, nimiä ja osoitteita, teknisiä yksityiskohtia. Mutta tunnelmia muistan, tuokiokuvia sieltä täältä. Kuten ajomatkan vuorten yli Oaxacan osavaltion pääkaupunkiin Oaxaca de Juareziin. Olimme valvoneet koko edellisen yön huonovointisten tyttärien kanssa ja minä olin kurkkukivussa. Olimme aika hiljaista porukkaa, sympaattinen kuskimme Leo ei saanut meistä juttu- eikä lounasseuraa kuuden tunnin ajomatkalle. (Olimme vuokranneet auton ja kuskin siirtymiseen, sillä meille oli toitotettu, että itsekseen ei maantielle kannata lähteä. Pysäyttipä auton maantierosvo tai poliisi, huonosti kävisi.) Vuorten ylitys oli kaunista …

Fondation Louis Vuitton – aavelaiva Pariisin laidalla

Ensimmäinen aamu Pariisissa. Hyrrään onnesta, availen ja suljeskelen huoneemme ovea puutarhaan, selailen kirjoja, levittelen karttoja kaikille vapaille pinnoille ja saan kuin saankin Parkkosen lopulta hereille heti kuuden jälkeen. Pariisi! Tuolla ulkona on Pariisi! Etukäteen ostetut lippumme Fondation Louis Vuittoniin oikeuttavat sisäänpääsyyn vasta kello 11. Nautimme hitaasti aamiaista vanhemman ranskalaispariskunnan kanssa yhteisessä pöydässä. Emme malta olla maistamatta tuoreiden croissanttien lisäksi rapeakuorista patonkia, voista kiiltäviä suklaapullia ja mantelimassalla täytettyjä rusinakierteitä, kaikki uuninlämpöisiä. Pöydällä on iso lasipurkillinen aprikoosihilloa. Tajuamme ehtivämme vielä huoletta johonkin toiseenkin museoon ennen Vuittonia ja hotellinisännän suosituksesta kohteeksemme valikoituu Musée Marmottan Monet, jonne on vain parinkymmenen minuutin kävelymatka pitkin keltaisten lehtien pilkuttamia katuja. Musée Marmottan Monet on aikoinaan ollut erään herttuan metsästysmaja, silloin kun Bois de Boulognen kulmat olivat vielä maaseutua, kaukana vasta kehittyvän Pariisin keskustasta. Myöhemmin kivilinna siirtyi Marmottan-nimisen taiteenharrastajasuvun omistukseen ja pitää nykyään sisällään yllättäen mm. maailman suurimman Claude Monet -kokoelman! Monet’n ja muut nimekkäät katsastettuamme hyppäämme Uberiin ja suuntamme varsinaiseen kohteeseen. Juttelen kuskin kanssa, nuori toisen polven maahanmuuttajakundi kyselee mitä aiomme tehdä Pariisissa. Kun vastaan, että aiomme osallistua Paris Photo -tapahtumaan ja …

À table!

Ah Pariisi, ja Pariisin ravintolat! Kulinaristien tähdillä koristeluja kehtoja, jokaisen kuviteltavissa olevan maailmankolkan keittiöitä ja trendikkäitä, instagram-kelpoisia annoksia huikeissa miljöissä. Niistä kaikista saatte lukea joistakin muista blogeista. Me rakastumme ravintoloihin, joissa on klassinen ruokalista (mielellään liitutaululla), maistuvaa kotiruokaa, mehevä tunnelma ja paljon vanhoja ihmisiä asiakkaina. Pariisissa voi myös syödä kammottavan huonosti, ellei heittäydy rohkeasti vaistojensa ja aistiensa varaan tai ryhdy juttusille paikallisten kanssa. Parhaat vinkit saat taksikuskeilta (onko joku menossa Versaillesiin, sinnekin löytyy nyt suositus!), museoiden henkilökunnalta, apteekkien tädeiltä, kaupan kassoilta. On vain reippaasti avattava suunsa ja kysyttävä. Huomasin pariisilaisissa aivan mainion piirteen, jonka aion ottaa itsekin repertuaariini: aina kun kysyimme ravintola- tai baarisuosituksia, pariisilainen vastasi antamalla yhden nimen. Mitä itsevarmuutta! Kysyjä haltioituu. Sen sijaan, että vinkkaaja viittoilisi epämääräisesti jonnekin kauemmaksi ja mumisisi sieltä löytyvän ravintoloita moneen makuun, hän pudottelee suustaan yhden harkitun osoitteen kuin helmen. Ei arpomista, sen kuin vain poimii ja luottaa! Kun saavuimme nyssyköinemme ensimmäisen kerran hotellille suoraan lentokentältä ja nälkäkuoleman partaalla, vastaanoton tyttö kuunteli hetken sähläämistämme ruokasuunnitelmien kanssa ja sanoi sitten napakasti: Te menette nyt Le Brandeviniin. Ja me menimme. Ja …

Villa du Square, Paris 16

Marraskuu on marraskuu Pariisissakin. Sadepisarat purottelevat pienten lihakauppojen, juustokauppojen ja leipomoiden oviaukkojen päälle viritettyjen markiisien yli ja pomppivat alas pingottuneiden sateenvarjojen pinnalta. Jalkakäytäviä täplittävät kuolleet lehdet. Pariisin 16. kaupunginosa on kuin lapsuuteni Eira, tai Töölö. Tunnelma on rauhallisuudessaan kylämäinen. Näin sateella näillä kaduilla tuoksuu rahan lisäksi vain märältä villalta, kun varakas väki kiiruhtaa huolellisesti puettujen remmikenkä-lastensa kanssa ostoksille halliin tai välipalalle kahvilan terassin lämpölamppujen alle. Herkkukaupatkin ovat kuin taidenäyttelyitä; mansikat suloisissa vasuissa, ulos asti tulvivaa paahdettujen kastanjoiden tuoksua, sotilaallisissa riveissä parhaita viinietikoita. Bistrojen ikkunoissa on pitsiverhot. Hinnoissa on pieni Passy-lisä, nurisee Pigallella asuva ystävämme. Matkailijoita täällä ei juurikaan näy. Paitsi me, meidän majatalomme sijaitsee juuri täällä. Villa du Square on kivitalo hiljaisen Rue Raffetin varrella. Takapihalla on kaunis, nyt syksyn väreissä loistava yksityinen puutarha erilaisine istuinryhmineen ja vieressä Corbusierin piirtämä Maison La Roche. Isäntämme monsieur Gicqueau ja hänen kolme kaunista tytärtään pyörittävät vain viiden huoneen majoitusliikettään ja asuvat itse talossa myös. Näemme kerrosten välisestä ikkunasta heidän salonkiinsa, joka on täynnä taidetta, ja heidän keittiönsä (mahtava vihreä seinä!) on aamiaishuoneen yhteydessä. Joka aamu kymmenen minuuttia ennen …

Pyrähdys Hyèresiin

Haaveilimme koko kesän jostain reissusta, mutta mikään suunnitelma ei oikein natsannut. Niinpä pääsimme pakkaamaan laukut vasta aivan loppusuoralla, kun ystäviemme huvilasta, Villa Le Menestrelistä vapautui peruutuksen vuoksi yksi viikko elokuun lopussa. Kuin ihmeen kaupalla työtilanteet sallivat nopean irtioton, matkakassa oli säästynyt paniikkivalinnoilta ja mutsillekin sopi tulla vahtimaan jo kouluvuotensa aloittanutta nuorimmaista. Matka tuli niin, niin tarpeeseen. Loma loman jälkeen, kuten sitä kutsuin. Olimme aivan poikki. Hangon kesä oli pakahduttavan kuuma ja sietämättömän vilkas eikä vierastalon yläkerran remontin venyminen helpottanut tilannetta lainkaan. Oli jumalainen ajatus päästä matkaan kahdestaan, tuttuun paikkaan, vailla minkäänlaista pakollista ohjelmaa eikä ketään viihdytettävänä. Tai siis… kyllähän te minut tunnette. Vaikka aikaa peruutusviikon varaamisesta ja lentolippujen ostosta itse matkaan ei ollut paljoakaan, ehdin toki kriisiytyä. Vääntelin käsiäni ja vaikeroin takapihalla hikipäissäni: miten yhdistää KAIKEN näkemisen- ja kokemisentarve ja halu vain nukkua, nukkua, nukkua, ja olla, ja lukea? Parkkonen laski kesken olevan kirjan polvilleen ja nosti katseensa korituolista lukulasiensa yli ja lausui ilmoille kuolemattoman matkasuunnitelman, oikean matkasuunnitelmien matkasuunnitelman: Anna. Laahustetaan vaan hitaasti nautinnosta toiseen. Laahustetaan vaan hitaasti nautinnosta toiseen… Ja niin me teimme. Ihme …

Jéröme & Jean Louis

Huhtikuun Ranskan matkan viimeisenä iltana jätimme lapset paistamaan pizzoja keskenään ja lähdimme illalliselle parinkymmenen kilometrin päähän Mouginsista, Tanneroniin. Siellä sijaitsee Villa Le Menestrelin puutarhurin ja hänen kokki-puolisonsa kaunis koti, Villa Florentine. Jérôme oli toki kertonut puutarhatöiden lomassa heidän talostaan ja kaikista remppahommista ja maisemointitöistä, joita he olivat tehneet en-käsitä-millä-ajalla, näiden muutamien vuosien aikana kun mekin olemme tunteneet.  En silti osannut kuvitellakaan mihin astuisimme, kun auto kaarsi porteista pihalle. Tanneron ei ihan hevillä ole tuttu nimi, pieni seutukunta kun kätkeytyy Esterelin vuorenrinteille, sivuun rannikon humusta, ja olla posottaa ihan omassa rauhassaan, vailla kummempia nähtävyyksiä väkeä vetämässä. Lähin isompi (ja nimekkäämpi) kaupunki taitaa olla Grasse. Oikeastaan ainoa asia, josta Tanneron on tuttu, on hämmästyttävän laajat mimosapuuesiintymät, jotka mimosankukka-aikaan (joulukuu-maaliskuu, keleistä vähän riipuuen) värjäävät koko maiseman käsittämättömän kullankeltaiseksi. Sitä ajellaan ihmettelemään kauempaakin. La Route de Mimosa kulkee kylän halki tietysti myös. Luonto, se on täällä se juttu. Luonto ja rauha. Vuorenrinteillä humisevat oliivipuut ja havupuut, aluetta halkoo kirkasvetinen joki ja uimaan voi pulahtaa myös Saint Cassienin järveen, jos ei jaksa ajella Välimerelle. Jossain on vesiputouskin! Me emme ehtineet …