Valitse sivu
Tampere 24 h

Tampere 24 h

Tampere. Kaupunki, jossa ihmiset seisovat tarmokkaasti keskellä kulkureittejä, mutta jonne lähden aina yhtä mielelläni kiinnostavan ravintola- ja kulttuuritarjonnan tähden. Muutama viikko sitten lisäpontimena oli Parkkosen työmatka, jolle aikataulujen salliessa hyppäsin mukaan.

Yhteen vuorokauteen mahtuu paljon. Kirjauduimme sisään Tampereen vanhimpaan hotelliin, sen korean aamiaissalin tähden. (Osa aamiaisastiastosta on alkuperäistä, rakennusvuonna 1929 Ranskasta rahdattua perua. Tämmöiset yksityiskohdat viehättävät minua.)

Nautimme lounaan kauniin vanhan kauppahallin päädystä löytyvässä ravintolassa, joka on tunnettu varsinkin bouillabaissestaan, ja sitähän mekin taas, tupla-aiolilla. (Minusta se ei ollut rouillea, sahramilla, paprikalla tai cayennepippurilla maustettua versiota, mutta korjatkaa, jos olen väärässä.) Kylmää, keltaisen topaasin väristä Sancerrea kyytipojaksi, vapauden tuntua, kuten aina, kun meillä on hetki aikaa vain toisillemme kaukana kotoa.

Sulattelimme lounasta Tampereen taidemuseossa, jossa on tammikuun alkupäiviin saakka esillä japanilaisen sarjakuvan näyttely Osamu Tezuka – Mangan jumala. Osamu Tezuka oli melko aikaansaava, mikä hiukan lannisti meitä lorvailijoita. Piristyimme tajutessamme, että kaikilla museon henkilökuntaan kuuluvilla oli musta baskeri päässään juuri Tezukan kunniaksi. Kuinka hauskaa! Rakastan luovien ihmisten työvälineiden, työpöytien ja työhuoneiden katselemista, sellaisenkin vilauksen näyttely suo.

Siitäkin huolimatta, että Parkkonen tosiaankin hoiti kuvauskeikan jossain välissä, varasimme aikaa myös päiväunille. Minä en tosin varsinaisesti nukkunut, vaan selailin ystävällisten tamperelaisten lähettämiä ravintolavinkkejä. Ravintola nimeltä Kajo sai instagramissa äänivyöryn, mutta oli jo täynnä, joten päätimme änkeä aperitiiveille Kajon kylkipaikkaan, samojen omistajien vasta avattuun viinibaariin ja varata illallispöydän toisaalta.

Hotellin ulkopuolella velloi ihmismeri kun lähdimme askeltamaan illalliselle. Oli jonkunlainen valofestivaali, mutta me kuljimme vastavirtaan lokakuun viiman purressa poskipäitä. Viinibaari osoittautui mainioksi paikaksi. Annoimme henkilökunnalle vapaat kädet juomiemme suhteen, koska miksei vähän haastaisi itseään, jos pääsee asiantunteviin käsiin. Parkkonen joi jotain, jossa oli lanttumehua ja minä maistelin lohenpunaista rosee-alkuviiniä. Kailotin tiskin taakse ne pari sanaa kreikkaa, jotka osaan, kun kerran puikoissa oli kreikkalaissyntyinen mies, yksi omistajista. Viinibaarissa tuoksui syvästi sienirisotto ja liitutaululla oli pari muutakin pikkuannosta. Ellei olisi ollut epäkohteliasta viime hetkellä peruuttaa pöytävarausta, olisin jäänyt sinne.

Jatkoimme kuitenkin matkaa. Tampere oli jo juhlatuulella, kivijalkojen kapakoissa tanssittiin buutsit vilkkuen jukeboksien neonvihreässä valossa, tupakkaringit tukkivat jalkakäytävät. Kävelimme ensin ravintolamme ohi, mutta hoksasimme sitten nousta pari porrasta katutasosta ylöspäin.

Ensivaikutelma oli suorastaan roomalainen. Ruoankäryä, rosoista seinää, vilkasta puheensorinaa. Mahtavaa! Mutta toisin kuin Roomassa, henkilökuntaa oli auttamattomasti liian vähän. Rukoilimme vesikannua, ruokalistaa, mahdollisuutta tilata, viiniämme… Kului melkein tunti eikä meillä ollut vielä mitään edessämme. Istumme aivan avokeittiön vieressä ja tuijotimme jaettavia pikkuannoksiamme, jotka nuokkuivat vartin tiskinkulmalla, kun kukaan ei ehtinyt kantaa niitä meille pöytään.

Kävelimme takaisin hotellille. Teki vähän mieli heittäytyä ihanasti hälisevän yön selkään, mutta uni painoi jo silmäluomia. Hotellissa sai ikkunan auki, mikä on jumalaista, nukahdimme Tampereen ääniin ja kaupungin tuoksuun. Melkein kuin olisi itse ollut radalla.

Seuraava päivä oli varattu hitaalle heräämiselle, lehtien lukemiselle ja taiteelle. Sara Hildénin taidemuseo on Tampere-vierailuidemme listalla aina, oli esillä oleva näyttely mikä hyvänsä. Betonirakennus on niin hieno. Nyt puhutaan museon siirtymisestä keskustaan, mikäköhän tämän pikku-Louisianan kohtalo sitten on?

(Viittaan siis Kööpenhaminan lähellä sijaitsevaan Louisianan taidemuseoon, ikisuosikkiini, joka kai toimikin jonkinlaisena esikuvana Hildén-museolle ja sen veistospihalle.)

Vaikka olimme vasta vaappuneet hotellin aamiaisvatien äärestä, maitovaahtoa vielä suupielistämme pyyhkien, emme halunneet missään nimessä jättää väliin yhtä lukijalta tullutta vinkkiä. Pyynikintorilla sijaitsisi kuulemma kahvila, josta saattaisin pitää.

Kahvila löytyikin juuri sen suuren ja kauniin talon kivijalasta, jossa äitini (mutsi, lukijoideni suurin suosikki blogin sivuhenkilöistä, Luoja tietää miksi) asui hetkellisesti opiskellessaan nuorena ja nättinä Tampereella. Minua ei tietenkään ollut vielä olemassakaan, ja isäni äitini tapasi Helsingin Bottalla, mutta koin silti olevani vähän juurilla.

Kahvila oli täydellinen. Jo heti sisääntulossa mainostettiin Le Mondea luettavaksi. Me murustelimme puoliksi yhden voisarven kahviemme kanssa, mutta ostimme mukaan herkkuhyllystä säilöttyjä persikoita, artisokkaa, paahdettuja paprikoita. Tämmöiseen paikkaan olisi ihanaa pujahtaa suojaan talvelta myös illalla, pienelle iltapalalle ja viinille.

Meidän aikamme Tampereella alkoi kuitenkin käydä vähiin. Vuokrakärryt muuttuisivat kohta kurpitsaksi. (Testasimme hybridiautoa, mielenkiintoista.) Kotimatkalla jumitimme vielä kuvanveistäjä Emil Wickströmin taiteilijakodissa Visavuoressa, jossa jokaisen kynnelle kykenevän kannattaisi vierailla juuri syksyllä. Kauriit nyökyttelivät tienposkessa, koko maailma loisti ruskan väreissä. Olimme pitkään ainoat vieraat. Saimme kiertää rauhassa työskentelytilat, asuinrakennuksen ja pihapiirin. Kurkistaa ajan pilkuttamiin peileihin. Minäkin haluaisin erämaa-ateljeen, kuitenkin mieluiten juurikin korkeintaan puolen tunnin ajomatkan päässä kaupunkielämästä kahviloineen ja elokuvateattereineen.

Jos haluat, voit lukea vanhan kirjoitukseni Visavuoresta täältä.

Sitten vihdoin posotimme kotia kohti, monella tapaa kylläisinä, ja kotiin päästyämme tuntui kuin olisimme olleet pitkälläkin matkalla.

Koska yllätykseksi itsellenikin huomasin vastikään julistavani laajoille joukoille, että teen vuonna 2020 mahdollisuuksien mukaan kaikki matkani maata pitkin (ja meriä, koska Suomi), on myös kotimaanmatkailu alkanut kiinnostaa uudella tavalla. Kerro meille suosikkikohteesi Suomessa, erityisesti haluamme syödä oikein hyvin ja kulttuuri kiinnostaa?

(Yllätykseksi itselleni siksi, että olen mukavuudenhaluinen, huono siirtymisissä enkä mielellään käy julkisissa käymälöissä, eritoten en missään nimessä junan vessoissa. Tästä tulee jännittävää!)

Kunnes koittaa marraskuu

Kunnes koittaa marraskuu

Jotenkin marraskuusta on tässä vuosien varrella tullut yksi lempikuukausistani. Sen jälkeen kun aloin avautua jouluangstistani, olemme yhdessä keksineet keinoja sen selättämiseksi. Tänä vuonna matkustamme koko perhe Ranskaan, ei tiedättekö angstista tietoakaan!

Jouluangstin helpottaessa marraskuukaan ei tunnu enää vain mustalta käytävältä kohti joulua, vaan näyttäytyy mahtavana kuukautena, joka on hyhmäisyydestään huolimatta yllättäen täynnä lempiasioitani. Kuten nyt vaikka elokuvia, viiniä ja pizzaa.

Seuraakin kutsu: järjestän torstaina 21.11.2019  jo viidennen kerran Beaujolais Nouveau -illan hankolaisessa Ravintola Makasiinissa. Olen ihan onnessani! Marraskuu, torstai, Hanko – sano mikä muka voisi olla kiehtovampaa! No ehkä lempipäiväni tiistai, mutta kun uuden sadon viiniä juhlitaan riehakkaasti ympäri maailmaa AINA marraskuun kolmantena torstaina noin kymmenen miljoonan pullon voimin, luulen, etten saa Ranskan valtiota vaihtamaan päivää.

Luvassa on rentoa yhdessäoloa vanhassa makasiinimiljöössä mustana vellovan meren saartamana. Kaikki hienostelu ja ryppyotsaisuus on riisuttu pois, jäljelle jää vain ilo uudesta viinisadosta, hyvää ruokaa ja kivoja kohtaamisia. Beaujolais’n alueella kypsyvistä gamay-rypäleistä valmistettu kevyt ja notkea vin de primeur nautitaan kolmen ruokalajin bistromenun kyytipoikana pitkissä pöydissä, niin että yksin osallistuvankin on helppoa solahtaa joukkoon. Kauempaa tulevia suosittelen jäämään viikonlopuksi, marrasmyrskyt ovat komeaa katsottavaa täällä niemennokassa.

Yleensä olemme aloittaneet illan ranskalaisella elokuvalla, mutta tänä vuonna elokuva jää pois elokuvateatterin ollessa suljettuna. Sen sijaan me avaamme ovemme, tarjoamme alkumaljat ja esittelemme ranskalaista sarjakuvaa kotonamme. Poikkea siis meillä kello 18 maissa, josta jatkamme matkaa Makasiiniin klo 18:45.

Tai tule suoraan Ravintola Makasiiniin klo 19.

Kaikki varaukset (ja pöytävaraus on pakollinen!) suoraan Ravintola Makasiiniin puhelimitse:
019 248 4060
040 505 2720

Beaujolais Nouveau-ilta 21.11.2019 klo 19, Ravintola Makasiini, Hanko.
Kolmen ruokalajin ja puolikkaan viinipullon paketti maksaa 50 euroa/ henkilö.

Vain noin 50 ensiksi ilmoittautunutta mahtuu mukaan.

EDIT 8.11.2019
Huomio! Tilaisuus on loppuunmyyty, mutta jonoon voi ilmoittautua peruutusten varalta. Kaikki tiedustelut ja varaukset suoraan Ravintola Makasiiniin.

Oletko löytänyt uusimmat vieraskirjoitukseni Notes on a Life -blogista?

Your Local Pizza
Tammisaaren kujilta saa Suomen parasta pizzaa.

Viimeisimmät, taas
Vastasin kysymyshaasteeseen, vain huomatakseni, että olin vastannut siihen jo vuosi sitten.

Elokuvia ja syysmyrskyjä
Eli tervetuloa Hangon Elokuvajuhlille.

Kuvat ovat vanhemmasta blogijutusta, kuten leimoista näkyy. Älkää hämääntykö. 

Diegolla

Diegolla


Odysseiamme jatkuu. Aikaa on kulunut jo yli vuosi, mutta yhä vieläkin vaellan Meksikossa. En kuvittelekaan, että nämä kirjoitukset jaksaisivat enää kiinnostaa teitä, kunhan verryttelen bloginkirjoitustaitojani (olen ollut taas pitkään poissa!) ja tallennan jälkipolville matkaa muistiin. Kyytiin saa silti tulla, bienvenidos!

Palattuamme Oaxacasta vietimme vielä kaksi (vai kolmeko?) yötä Mexico Cityssä ennen paluumatkaa. Kun ajattelen sen aikaisia meitä, muistan tai kuvittelen meidät punaisen pölyn peitossa, kaikesta kiertämisestä jo jotenkin hidastuneina, kotiinlähdön ajatus takaraivossa ryskyttäen. Majoitumme pieneen majataloon (kaksi viimeistä kuvaa), jonka nimen olen jo unohtanut. Se sijaitsi Coyoacanin kaupunginosassa, jossa oli kivat, kylämäiset vibat ja paljon iltaelämää keskusaukiolla. Huoneemme olivat tilavat ja kauniit ja kuten kaikissa majapaikoissamme, öisin jääkylmät.

Olimme säästäneet mm. Diego Riveran ateljeetalon näille viimeisille päiville. Mitä muuta teimme, en saata muistaa. Edelleen jaksan hokea itselleni ja muille, kuinka PALJON jäi kokematta, mutta ehdimmehän jotain sentään. Kaikki aikaisemmat Meksiko-jutut löydät tämän linkin takaa.

Sanon Diego Riveran talon, vaikka oikeastaan alleviivaten mainitaan, että Fridakin asui ja työskenteli täällä. Sitäpaitsi taloja on oikeastaan kaksi, ne yhdistyvät toisiinsa kapealla, kattojen tasalla kulkevalla sillalla taaten aikanaan taiteilijapuolisoille omaa rauhaa ja omaa tilaa.

Talossa vieraillessa herää kuitenkin epäilys. Miten ihmeessä Frida täällä olisi asunut? Kapeissa, spiraalimaisesti kiertävissä portaissa kulkeminen on haastavaa tervejalkaisellekin. Huoneet pikkuruisia koppeja, kuin sellejä. Diego Rivera, suuri sammakko tai norsu, kuten Frida häntä kuvaili, mahtuiko hän toden totta tänne olemaan ja elämään? Diegon ateljee on toki iso ja valoisa. Ja täynnä tavaraa. Joka tapauksessa vaikka Frida maalasikin täällä mm. tunnetun teoksensa Lo que el aguea me dio (Mitä vesi minulle antoi), hän muutti takaisin Casa Azuliin muutaman vuoden kuluttua ja kuoli siellä, missä oli rakastanut elää. (Näin proosallisia asioita mietiskelin suurten taiteilijoiden pyhätössä, olen sillä lailla käytännön ihminen.)

Emme kuitenkaan jää vellomaan faktantarkistusasioissa vaan nautimme arkkitehtuurista, väreistä, talon (talojen) rytmistä ja kaktusistutuksista. Museovahti, vanhempi nainen, ihastui poikaamme niin, ettei meinannut saada sanaa suustaan. Hän vaati meitä ottamaan puhelimellaan monta kymmentä kuvaa, jossa hän mustassa vartijanpuvussaan ja meidän vaivaantunut, silmät alaspäin lymyilevä teinimme seisovat olkapäät koskettaen virallisina ja vakavina suuren kohtaamisen kangistamina. Poika saa kuulakärkikynän, museotäti kuvansa sekä oikeuden koskettaa kauniin lapsemme hiuksia. Katsokaas, tämmöisiä asioita minä kyllä muistan.

1930-luvun alussa rakennetun talon on suunnitellut kuvataiteilija ja arkkitehti Juan O’Gorman. San Angelin huvilamaisessa kaupunginosassa Le Corbusierinkin innoittama rakennus kohotutti kulmakarvoja aikoinaan modernilla arkkitehtuurillaan. Diego Rivera asui tässä talossa kuolemaansa saakka, hän otti ja poistui kolme vuotta Fridushkansa jälkeen, marraskussa 1957.

Suosittelen lämpimästi vierailemaan myös tässä kuuluisaa Casa Azulia tuntemattomammassa kohteessa, mikäli Mexico Cityyn tiesi vie.

No tulihan se: viimeinen majatalomme oli nimeltään B&B Casa Jacinta. Kannattaa kysyä sitä parvekkeellista huonetta sisäpihan puolella. 

Kylässä Le Corbusierilla

Kylässä Le Corbusierilla

Arkkitehti Le Corbusierin kohteita on Pariisissa useampikin. Kuten yksi ensimmäisistä ja ihailluimmista töistä Maison La Roche, jossa vierailimme eräänä marraskuisen matkamme sateisena aamuna. Se kun löytyi kätevästi aivan hotellimme takapihalta! Maison La Rochen vieressä sijaitsee niin ikään itsensä mestarin piirtämä Villa Jeanneret, nykyinen Fondation Le Corbusierin toimisto, kirjasto ja arkisto. (Pierre Jeanneret oli Le Corbusierin serkku ja työtoveri.)

Tämä kuvissa näkyvä asunto taas oli Le Corbusierin koti vuosina 1934-1965, hänen kuolemaansa saakka. Ateljeekoti oli juuri vastikään Pariisin vierailumme alla avautunut uudelleen yleisölle parin vuoden perusteellisen restauroinnin jälkeen. Koko Molitoriksi nimetty kerrostalo on Le Corbusierin suunnittelema, hän varasi heri alkuun kaksi ylintä kerrosta asuin- ja työskentelytiloikseen. Tämäkin kohde löytyi vain parin bussipysäkin päästä hotellistamme, Bois de Boulognen laidalta.

En voinut olla ajattelematta, että Le Corbusier ei ehkä koskaan joutunut kokkausvuoroon, sillä sellaisia kopperoita keittiöt hänen piirtämissään asunnoissa olivat. (Eikä joutunutkaan, tarkistin, hänellä oli taloudenhoitaja.) Le Corbusier rakasti Välimeren valoa, ja tavoitteli sitä suunnittelemissaan kohteissa erilaisilla ikkuna- ja lasiratkaisuilla. Oman kodin makuuhuoneessa sänky oli sijoitettu korkeiden jalkojen päälle, jotta loikoilija saattoi nähdä maiseman myös makuultaan. Erilaiset parvekkeet ja kattoterassit kuuluvat Le Corbusierin tunnettuun käsialaan. Moni ratkaisu on ällistyttävän moderni ja jopa edelleen jollakin tavalla aikaansa edellä

“Space and light and order, those are the things that men need just as much as they need bread or a place to sleep.” – Le Corbusier

Le Corbusierin asunnon vieressä sijaitsee muuten Paris Saint Germain -jalkapallojoukkueen kotistadion, Pard des Princes, nähtävyys sekin!

Lue lisää (arkkitehtuurista): Seuraavalla Pariisin matkalla haluaisin nähdä tämän!

Joko näit? ROMA

Joko näit? ROMA

Alfonso Cuarónin ROMA on huikean hieno elokuva, sellainen, joka jää leijailemaan mielen päälle pitkäksi aikaa. Kaunis, haikea, syvällinen, pakoton.

Roman katselukokemuksesta teki erityisen minulle myös se, että minä olen hetken elänyt elokuvan maisemissa. Elokuvaperheen koti on ihan kuin meidän airbnb-talomme Mexico Cityn Condesan kaupunginosassa, joka sijaitsee Colonia Roman vieressä. Kaikki näyttää tutulta: kadut, puut, ihmiset, talon keskellä kulkeva portaikko ja sen ylätasannetta kiertävät huoneet, kevytraamiset ikkunat ja ovet. Meillä oli myös taloudenhoitaja, Rebe, joka pesi pyykkimme talon katolla…

Elokuvan pääroolin näyttelee ensikertaa kameran edessä esiintyvä oaxacalainen opettaja Yalitza Aparicio, jossa on sellaista mystistä juurevaa voimaa, jota olen yrittänyt kuvata, kun olen haparoiden koittanut melkein vuoden kuroa Meksikon matkakertomusta kasaan. Häntä etsittiin kauan, ja hyvä niin. Hän on ilmiömäinen.

Cuarónin elokuva on vahvasti naisten elokuva, mutta sen keskiössä ovat silti isät. Olemattomat, katoavat isät, Cuarónin omasta lapsuudesta tuttu suru. 1970-luvulle sijoittuvan, mustavalkoisenakin häikäisevän elokuvansa Cuarón on omistanut oman lapsuudenperheensä taloudenhoitajalle Libolle.

Elokuva on katsottavissa Netflixissä.

Cuarónin on muuten eräs toinenkin kaikkien aikojen lempileffani Y Tu Mamá También.

Fondation Louis Vuitton – aavelaiva Pariisin laidalla

Fondation Louis Vuitton – aavelaiva Pariisin laidalla

Ensimmäinen aamu Pariisissa. Hyrrään onnesta, availen ja suljeskelen huoneemme ovea puutarhaan, selailen kirjoja, levittelen karttoja kaikille vapaille pinnoille ja saan kuin saankin Parkkosen lopulta hereille heti kuuden jälkeen. Pariisi! Tuolla ulkona on Pariisi!

Etukäteen ostetut lippumme Fondation Louis Vuittoniin oikeuttavat sisäänpääsyyn vasta kello 11. Nautimme hitaasti aamiaista vanhemman ranskalaispariskunnan kanssa yhteisessä pöydässä. Emme malta olla maistamatta tuoreiden croissanttien lisäksi rapeakuorista patonkia, voista kiiltäviä suklaapullia ja mantelimassalla täytettyjä rusinakierteitä, kaikki uuninlämpöisiä. Pöydällä on iso lasipurkillinen aprikoosihilloa. Tajuamme ehtivämme vielä huoletta johonkin toiseenkin museoon ennen Vuittonia ja hotellinisännän suosituksesta kohteeksemme valikoituu Musée Marmottan Monet, jonne on vain parinkymmenen minuutin kävelymatka pitkin keltaisten lehtien pilkuttamia katuja.

Musée Marmottan Monet on aikoinaan ollut erään herttuan metsästysmaja, silloin kun Bois de Boulognen kulmat olivat vielä maaseutua, kaukana vasta kehittyvän Pariisin keskustasta. Myöhemmin kivilinna siirtyi Marmottan-nimisen taiteenharrastajasuvun omistukseen ja pitää nykyään sisällään yllättäen mm. maailman suurimman Claude Monet -kokoelman!

Monet’n ja muut nimekkäät katsastettuamme hyppäämme Uberiin ja suuntamme varsinaiseen kohteeseen. Juttelen kuskin kanssa, nuori toisen polven maahanmuuttajakundi kyselee mitä aiomme tehdä Pariisissa. Kun vastaan, että aiomme osallistua Paris Photo -tapahtumaan ja lähinnä kierrellä museoissa, hän tuskailee: mitä ihmettä te teette museoissa, eikö se ole kuolettavan tylsää, mä lyyhistyisin maahan jos mun pitäisi mennä museoon! Mistä te puhutte siellä?

Vastaan, että me olemme suomalaisia, me emme puhu yhtään mistään yhtään mitään, mutta useimmat juttelevat kokemastaan ja näkemästään ja siitä, minkälaisia tunteita taide herättää. Hän ei myöskään välitä jalkapallosta (pöyristyn) eikä musiikista, eikä tietenkään teatterista, mutta elokuvista hän pitää. Amerikkalaisista action-pätkistä. Sitten hän kuitenkin haluaa keskustella Banksyn ilmapallotyttö-teoksen tuhoamistempusta, eikä matkamme meinaa millään riittää niin mielenkiintoiselle keskustelulle!

Vuonna 2014 avattu, Frank Gehryn suunnittelema Fondation Louis Vuitton kohoaa kuin purjelaiva (Lentävä hollantilainen!) edessämme kun astumme lopulta taksista ulos. Myöhemmin luen, että purjeita Gehrykin on ajatellut, suunnitellessaan. Purjeita, Grand Palais’n lasikattoa, talvipuutarhojen kupoleita.

Sisällä päätämme jättää Egon Schielen väliin ja keskittyä itse rakennukseen sekä Jean-Michel Basquiatin näyttelyyn, ja se osoittautuu – etukäteen hankittujen lippujen lisäksi – hyväksi taktiikaksi. Rakennuksessa riittää sisäistämistä ensikertalaiselle ja Basquiatin näyttely on valtava.

Tapaamme matkakumppanimme Stellan ja Mikon fondationin katolla, missä me natustelemme suklaavohveleita ja katselemme rakennuksen siipien välistä pilkahtelevaa maisemaa. Tahallaanko Gehry on piilottanut Eiffelin liepeiden taakse, niin että se pilkahtaa vain yhdestä laskoksesta? Keskity tähän, tuntuu rakennus sanovan.

Basquiat on hengästyttävän vaikuttava, työt ovat voimakkaampia, kauniimpia, rajumpia kuin ikinä kuvissa. Tuntuu tosi hienolta nähdä tämmöinen kokonaisuus, eräänlainen kasvutarina, päiväkirja tai todistus. Luulenpa, että minun pitää vielä palata Basquiatiin, jos sallitte.

Ajattelen aamun taksikuskiamme, tästä hänkin pitäisi, vannon! Ajattelen poikaani, haluaisin hänet heti vierelleni kulkemaan. Tiedän mitä tapahtuisi, kynä alkaisi taas kiitää paperilla. Ajattelen myös sitä, että onhan sentään ihmeellistä, että me rakennamme kunnianhimoisia, suuria, kalliita, kaikille avoinna olevia rakennuksia taiteelle, kaiken tämän tehokkuusajattelun keskellä. Fondation Louis Vuittonin takana on LVMH:n toimitusjohtaja, miljardööri ja taidekeräilijä Bernard Arnault, jolle museo on unelmien täyttymys.

Fondation Louis Vuittonin museokauppa taidekirjakokoelmineen lohkaisee vielä oman siivunsa ajastamme, vasta korvissa asti vinkuva nälkä ajaa meidät ulos rakennuksesta. Täällä saisi vaivatta kulumaan kokonaisen päivän, ja niin pariisilaiset usein tekevätkin. Sitä paitsi museon lähettyville levittäytyvä, vuonna 1860 avattu huvipuisto Jardin d’Acclimation olisi näkemisen arvoinen sekin, eritoten lapsiperheille. Joulunaikaan siellä voisi luistella. Miten kaunista se kaikki mahtaakaan olla!