joulu 1, 2019
Löysin pienen pahvilaatikollisen viestinvaihtoa ystäväni kanssa ajalta, jolloin muutimme Hankoon. Mikä aarre. Olen itkenyt ja nauranut nivaskan parissa monta iltaa. Kun nostan katseeni papereista tuntikausien uppoutumisen jälkeen, minun on vaikea muistaa missä vuodessa olen, ja etsin melkein hätääntyneenä pieniä lapsia läheltäni. Vaikka aikaa on kulunut, kaikki on edelleen tuoreessa muistissa. Luissa ja ytimissä.
Viestittelymme alkoi joulukuussa 2004 kun me Parkkosen kanssa rakastuimme tiilirotiskoomme ja aloimme tosissamme pohtia Hankoon muuttoa. Ystäväni neuvoi ensin sähköpostitse talon ostossa, viisas kun on. Siitä kaikesta on siis nyt 15 vuotta aikaa. Sen kunniaksi keksin aloittaa vuoden pituisen juhlapostaussarjan, jossa nostan aina kuukausittain otteita kirjeenvaihdostani 15 vuoden takaa luettavaksenne. Aloitan nyt joulukuussa, tammikuussa pääsette kanssani tammikuuhun 2005, helmikuussa helmikuuhun 2005 ja niin edelleen.
Se, että sähköpostit, kirjeet ja tekstiviestit noin vuoden ajalta ovat puhtaaksikirjoitettuina ja tulostettuina pahvilaatikossa kauniissa nipussa on kirjeenvaihtoystäväni ansiota. Hän aikoinaan kokosi kaiken materiaalin, lähetystavasta riippumatta, ja antoi printterin laulaa.
Minulle jäi vain sopivien kohtien poimiminen ja kevyt editointi. Esillä on minun osuuteni kirjeenvaihdosta, pieni osa. Jotkut kirjoitukset ovat liian intiimejä jaettavaksi, tai liian kipeitä, tai liian vihaisia. En myöskään halua liikaa paljastaa lasten elämästä, he saavat aikanaan kertoa omat tarinansa itse. Pihtailemaan en kuitenkaan rupea, luvassa on aika herkullista elämänmenoa!
Kutsun ystävääni viesteissä usein Jajaksi, lempinimi tuli Rebecca Wellsin kirjasta Jumalaiset Jaja-siskot. Kysyin ystävältäni tietysti luvan omien osuuksieni julkaisuun, lupa myönnettiin. Ilman häntä ei olisi näitä kirjoituksia. Kiitos Jaja (joka ei pitänyt nimensä julkaisemista oleellisena).
15 vuotta! Miten paljon siihen on mahtunut. Te, jotka olette seuranneet blogia, olette päässeet osallisiksi lähes yhdeksästä viime vuodesta. Sekin tekee vanhojen kirjeiden lukemisesta hauskaa, on vähän perspektiiviä. Kun esimerkiksi kirjoitan ystävälleni 15 vuotta sitten tammikuussa, että “olen niin kypsä Parkkoseenkin, että täytyy tarkkaan harkita rupeanko sen kanssa mitään taloja ostelemaan“, te tiedätte, että se talo ostettiin ja sitä edelleen yhdessä asutetaan. Kirjeenvaihdon alkaessa olin 32-vuotias, tyttäret kuuden ja viiden ja syyskuun lopussa syntynyt poikalapsi 3 kuukautta. Nyt kun kohta luet vanhoja viestejä tytöt ovat jo muuttaneet pois kotoa ja poikakin on – niin, tietysti – viidentoista.
Ajatuskin siitä, että enää kirjoittaisin käsin pitkiä kirjeitä on kaukainen, ihan yhtä hyvin voisin alkaa raaputtaa hieroglyfejä kiviseiniini. 15 vuotta on siinäkin mielessä hauska aikaikkuna, juuri tämä kyseinen 15 vuoden pätkä. Koko viestittelykulttuuri ja -tekniikka on muuttunut.
Uskon ja toivon, että vanhojen postieni lukeminen huvittaa tai liikuttaa muitakin. Minusta tuntuu, että jollakin tapaa tämä on tärkein postaussarjani, mutta sen näyttää aika.
Olen jo ostanut, mutta vasta aloittanut Märta Tikkasen kirjan, kirjekokoelman, Pakko yrittää kir… Kirjassa on Märtan kirjeitä ystävilleen. Kirjan nimi viitannee siihen, kuinka perheenäidin aika ja ajatuskin katkeaa kun arki puraisee kesken kirjoittamisen. Ne, joilla on ollut pieniä lapsia, tietävät turhautumisen tunteen, kun aikaa millekään omalle ei juuri ole. Niitä samaistuttavia tunteita minäkin toivottavasti voin tarjota teille, ja kurkistuksen elämääni ennen blogia.
Lainaan Kustantamo S&S sivuilta Märta Tikkasen kirjan esittelyn:
“Pakko yrittää kir-, Märta Tikkanen lopettaa kirjeen eräälle ystävälleen. Tikkasen elämää on vuosikausia määrittänyt kirjailijan tarve itseilmaisuun ja sen vastakohtana perheen tarve vaimolle, rakastajalle, äidille ja isoäidille. Hänen kirjeensä huutavat vapaudenkaipuuta ja vihaa, mutta myös ammatillista ylpeyttä ja onnistumisen iloa.
Armoitettu kirjeenkirjoittaja Märta Tikkanen kertoo elämästään ystävilleen avoimesti ja suorasti itseään tai muita säästämättä. Tikkanen on ennenkin tehnyt omasta ja läheistensä elämästä suurta kirjallisuutta, mutta henkilökohtaisissa viesteissä puhuu toisenlainen, intiimi ääni. Syntyy aiempaa vivahteikkaampi kuva naisesta, josta on tullut esikuva uusille kirjoittaville sukupolville.
Kirjaan on koottu Märta Tikkasen kirjeitä ystävilleen ja kanssakirjailijoille Åsa Mobergille ja Birgitta Stenbergille. Naisten luottamuksellinen suhde ja kirjeenvaihto on jatkunut yli 40 vuotta. Tikkasen omat huomiot ja muistot vuosien varrelta täydentävät kokonaisuuden.”
***
Muista myös Stellan Notes on a Life -blogi, jossa kirjoittelen vieraskirjoittajana!
syys 29, 2019
Vaikka se ei täällä blogipoloisessa olekaan juuri näkynyt, on tässä alkusyksyssä ollut ihmeellistä imua. Hauskaa lepatusta ja uudenlaista energiaa. Olen omaksikin ällistyksekseni huomannut haluavani tulla taas kuulluksi ja nähdyksi, pitkän vapaaehtoisen vetäytymiskauden jälkeen.
Kävin katsomassa elokuvan Missä olet Bernadette? (Tammisaaren suloisessa Bio Forumissa muuten, joka on Suomen vanhin elokuvateatteri!) ja pidin siitä ennakkokäsityksistäni huolimatta kovasti. Myönnän samaistuneeni omalaatuiseen Bernadetteen. En ole kylläkään tietääkseni esimerkiksi sekaantunut venäläiseen mafiaan, mutta koen ehdottomasti tukahduttaneeni nerouttani tarpeeksi kauan.
Elokuva ei ole saanut mitään hurmioitunutta vastaanottoa elokuvakriitikoiden taholta, mutta minuun harvinaisen äkkiväärä ja paikoin pikimusta huumori puri. Elokuvassa on heikot hetkensä (kukaan meistä ei ole täydellinen, ei edes ohjaaja Richard Linklater), mutta sekä nauroin että itkin, mitä pidän suurena saavutuksena, kyyninen kun olen.
Monet arvostelijat tuntuvat kokevan Bernadetten liian hourupäisenä hahmona. Minä taas tuuletin kun kerrankin naispääosa on noin ihanan kompleksinen, kuten jotkut elävätkin ihmiset, mitään nimiä tässä nyt mainitsematta. Ja juoni, se on sekopäinen sekin, mutta kyseessähän on aikuisten satu, ei sitä tarvitse niin vakavasti ottaa. Jossain vaiheessa pelotti, että Bernadetten ei anneta olla oma epäsosiaalinen itsensä, vaan uhkaa seurata vastenmielinen muuntautuminen tavalliseksi ihmiseksi, mutta onneksi näin ei käynyt.
Bernadettesta ei tarvitse tulla muiden kaltaista, vaan hän voi ihan pokkana, hiukan ehkä vapautuneena, mutta neuroottisuutensa säilyttäneenä lähteä Antarktikselle toteuttamaan itseään.
(Cate Blanchett on elokuvassa upea. Miksi, oi miksi minun pyörteilläni ei saa otsatukkaa aikaiseksi? Miksi aurinkolasit pitää ottaa sisällä pois?)
Palataan takaisin aloitukseen. Kuulluksi tuleminen tarkoittaa minun kohdallani luonnollisesti lähinnä kirjoittamista. Minun tekee pitkästä aikaa mieli kirjoittaa! Näkyminen liittyy siihen, että pidän suorastaan ihmiskunnan kehityksen kannalta kohtalokkaan tärkeänä, että kaikissa medioissa näkyisi kaiken ikäisiä, intohimoisia naisia.
Kaiken tämän keskellä Stella osui sattumalta juuri oikeaan saumaan kysyessään minua rönsyilevien keskustelujemme jälkeen vieraskirjoittajaksi Notes on a life-blogiinsa, osaksi blogin 12-vuotisjuhlaa. Vastasin kyllä, vaikka kaikki vanha minussa huusi vastaamaan ei.
(Ei, koska en osaa enää ehkä kirjoittaa.
Ei, koska ketään ei takuulla kiinnosta mikään mitä kirjoitan, jos kirjoitan.
Ei, koska pelottaa kaikki, varsinkin valokuvat.
Ei, koska haluan olla kerta kaikkiaan piilossa.)
Olen nyt hirveän ylpeä siitä, minkälaiseen asemaan tämä pieni, usein hyvin niche-sisältöinen (obsessiivinen Lippe Suomalaisen muistelmien lukeminen ON melko nicheä), mutta sitäkin valistuneemman lukijakunnan blogi on sitten kuitenkin kaikesta huolimatta päässyt. Se on noteerattu. Stellan blogi on Suomen ehdotonta kärkeä, eikä vähiten laadullisesti.
Olen ylpeä myös siitä, että lähestyessäni ikää, jossa moni nainen kokee joutuvansa työelämässä vähän syrjään, menettävänsä äänensä tai muuttuvansa näkymättömäksi, saan astua isommille estradeille ja tulla kuulluksi ja nähdyksi juuri tällaisena kuin olen, ja minun mukanaoloni katsotaan vieläpä olevan vahvuus ja jonkunlainen lisäarvo.
Stella julkaisi juuri postauksen aiheeseen liittyen. Ensimmäinen vieraskirjoitukseni puolestaan livahtaa eetteriin ensi viikolla. (Lumoavaa, sana eetteri tulee kreikkalaisesta Aitherista, avaruuden henkilöitymästä!) Stella kirjoittaa minusta niin kauniisti, että ripsivärini sotkeutuu nyt mustaksi sumuksi ja kirvelee silmien sisänurkassa. Lue itse.
Tästä tulee hyvä syksy.
Löydät minun vieraskirjoituksiani siis jatkossa myös täältä:
Notes on a life
www.notesonalife.com
fb: Stella Harasek
ig: @stellaharasek
Ja edelleen, ihan kuten ennenkin, täältä:
www.annapalaaanna.fi
fb: Anna palaa Anna
ig: @annapalaaanna
Mitä luemme seuraavaksi: Maria Semple, Missä olet, Bernadette? (2013), Gummerrus
huhti 5, 2018
Superparivaljakko Jonna Kivilahden ja Krista Keltasen Happy Homes -kirjasarjan kolmonen HAPPY HOMES CREATIVE // Cozy Publishing on nyt myynnissä ainakin Punavuoren ja Sörnäisten Mokossa, kertovat pikkulinnut. JÄNNÄÄ!
(Mun pikkulintu on Mokossa tänäänkin töissä , kertokaa terveisiä jos hän osuu kassalle, että äidillä on ikävä <3 )
Ja jännää se on siis siksi, että kirjassa esitellään myös meidän tiilirotiskomme. Ja millaisessa seurassa! Näytämme varmaankin ihan paimentolaisilta kaikkien superhienojen kotien rinnalla. Kuvauspäivästä saittekin jo taannoin vähän tunnelmia kulissien takaa, nyt on aika katsoa miltä lopputulos sitten näytti.
Minä saan oman kappaleen kirjaa käsiini varmaankin tänä iltana, en malta odottaa!
Kuva: Krista Keltanen Photography
maalis 13, 2018
Hyviä uutisia Frida Kahlosta kiinnostuneille!
Mexico Cityyn on pitkä matka, mutta Fridapa tulee lähemmäksi tänä kesänä, kun Lontoon Victoria & Albert -museossa aukeaa Frida Kahlo: Making Her Self Up -näyttely. Näyttely koostuu Fridan vaatteista, arkiesineistä ja muista tavaroista, jotka varastoitiin Fridan kuoltua, Diego Riveran toimesta, yli 50 vuodeksi. Suurin osa löytyi lukitusta kylpyhuoneesta, ja valokuvaaja Graciela Iturbide oli yksi ensimmäisistä, joka pääsi näkemään unohtuneet aarteet.
Tämä näyttely on ensimmäinen laatuaan Meksikon ulkopuolella, me näimme sen (vai vain osia siitä, en ole ihan varma?) Casa Azulissa joulukuussa.
Lontoosta voikin sitten jatkaa matkaa vaikkapa Budapestiin, jossa on esillä Frida Kahlon kuvataidetta.
Mattelin Frida Kahlo -nukke on virittänyt vilkasta keskustelua. Mistäänhän emme voi tietää, mutta minusta salaa tuntuu, että nukke olisi vain huvittanut Fridaa. Perikunta ei kyllä ole pitänyt ideasta – tai ainakaan toteutuksesta – lainkaan.
Päivän kirja: Frida Kahlo at Home.
maalis 8, 2018
Hyvää kansainvälistä naistenpäivää. Älkää toivoko ruusuja, toivokaa kirjoja.
Ilopangon vankilan naiset, Maija Saari, Meeri Koutaniemi, Like.
helmi 27, 2018
Olen aikaisemmin nimennyt Merete Mazzarellan Suomen Joan Didioniksi ja nyt väitän, että Rafael Donner on meidän oma Timothée Chalamet.
Kelatkaa nyt. Molemmat ovat 90-luvun lapsia, Rafael vain viitisen vuotta Timothéeta vanhempi. Taustoissakin on samaa: Rafael ponnistaa tunnetusta suomenruotsalainen kulttuurikodista ja Timothéen amerikkalaisranskalainen manhattanilaisperhe on sekin ollut värikäs kasvuympäristö. Helsingin ja New Yorkin vastapainoina nuorukaisilla toimivat toisella Tammisaari ja toisella pieni ranskalainen kylä Saint Agrève. Rafael haluaa (ehkä) elokuvaohjaajaksi, Timothée näyttelee, kuten hyvin tiedämme. Molemmat ovat hyvin etuoikeutettuja, hyvin lahjakkaita, ja hieman ahdistuneita (ainakin Rafael).
Rafael Donnerin esikoisteos, esseekokoelma Ihminen on herkkä eläin (Teos) on ihmeellisen rauhallinen ja tasapainoinen avaus, vaikka se kertookin hukassa olevasta nuoresta miehestä, joka ei voi olla varma mistään. Ei edes nimestään, paisti sitten kun lopulta on.
Sekä Rafael että Timothée edustavat jotain sellaista uutta miehuutta, johon on superkiinnostavaa tutustua. Mietin milloin olen jaksanut paneutua jonkun nuoren miehen ajatusmaailmaan, Rafael Donnerin kirjan kanssa tein sen tosi mielelläni. Hän ei kätke mitään, hän asettaa itsensä niin liikuttavan alttiiksi. Timothée Chalamet’n näyttelijäntyössä ja esiintymisessä rooliensa ulkopuolella on samanlaista lasinkirkasta imua. Chalamet’n lahjakkuus on niin valovoimaista, että sellaista harvoin näkee. Molemmissa on hiljaista voimaa, viisautta ja jotakin… syvää oikeudenmukaisuutta, sekä herkkyyttä, jota kummallakaan ei ole tarvetta peittää tai piilotella. Heissä on pyrkimystä hyvään.
Tunteensa padonneiden, raivossa rypevien äijänänkyröiden aika alkaa olla ohi. On Rafaelin aika ja on Timothéen aika.
Onneksi poikani saa kasvaa mieheksi nyt.
Lue lisää: Rafael Donnerin ja isä-Donnerin yhteishaastattelu Me Naiset-lehdessä vuodelta 2015.
