Valitse sivu
15 vuotta sitten, osa 4

15 vuotta sitten, osa 4

15 vuotta sitten ostimme talon Hangosta. Kirjoittelin sähköposteja (myöhemmin myös kirjeitä ja tekstiviestejä) ystäväni K:n kanssa, ensin kysyäkseni apua talokaupoissa, mutta keskustelu laajeni nopeasti koskemaan koko sen hetkistä (hektistä) elämäämme.  Viestinvaihdon alkaessa olin 32-vuotias, lapset olivat kuuden, viiden ja 3 kk.

Tekstejä on editoitu ja lyhennetty, ja esillä on vain minun osuuteni.
Kutsun ystävääni Jajaksi, lempinimi tuli Rebecca Wellsin kirjasta Jumalaiset Jaja-siskot.
Laajemman pohjustuksen tälle vuoden kestävälle juttusarjalle löydät täältä.

***

Kirje Hangon kaupunginjohtajalle 19.1.2005
Subject: Uusia hankolaisia!

Hyvää huomenta Hankoon!

Olen joskus aikaisemminkin vaivannut Teitä kysymyksilläni. Olemme tehneet muuttoa Hankoon ja nyt vihdoin tarjouksen eräästä talosta. Unelmista on toivottavasti tulossa totta. Kiinnitin kuitenkin huomiota erääseen seikkaan: vaikka Hanko taitaakin olla nyt kakkoskotia hankkivien suosiossa, niin vakituinen väki vähenee. Kuinka on mahdollista, ettei Hanko esim. maksa minkäänlaista kuntalisää lapsiperheille, vaikka juuri perheitä Hanko tarvitsisi? Uusia veronmaksajia, lapsia kouluihin, palveluiden käyttäjiä? Monet kunnat ovat tehneet erilaisia paketteja houkutellakseen uusia kuntalaisia, mutta edes se kuntalisä vaatimattomaan kotihoidontukeen olisi hieno tervetulotoivotus! Voisitteko mitenkään harkita asiaa?

Kiitos ajastanne ja toivottavasti lapsiperheiden tilanne Hangossa sen kun paranee, Hanko on muuten niin hieno paikka kasvattaa uusia, uljaita kansalaisia!

Ystävällisin terveisin,
Tuleva hankolainen ja kolmen lapsen äiti

***

Tähän on kirjoitettava pieni tilannekatsaus, tänään 20.1.2020 eli melkein päivälleen 15 vuotta tuosta sähköpostista.

Olen yrittänyt tarjota Hangon kaupungille yhteistyötä tämän juttusarjan tiimoilta, jonkunlaista “muuta Hankoon”-tietopakettilinkitystä kirjoitusten loppuun, sillä minusta tässä on huikea yhden perheen tarina hankolaistumisesta, jota vielä täydentää yhdeksän vuoden blogikirjoitteluni täältä niemennokasta ja se viehättävä tieto, että asumme täällä edelleen ja viihdymme mainiosti.

Hanko on muuttotappiokunta ja äärimmäisessä pulassa vanhenevan ja vähenevän väestönsä kanssa, mutta budjettia uusien asukkaiden houkuttelemiseksi ei edelleenkään löydy.

Välillä olo on turhautunut ja pettynyt. Olen kirjoittanut niin kauan ja paljon Hangosta, ollut haastateltavana lehdissä, radiossa ja tv:ssä, avannut kotimme lehtijutuille ja sisustuskirjoille, rakkaudesta Hankoon. Minusta täällä asuminen on parasta mitä meille on tapahtunut, ja sanonkin aina, että en voi käsittää, mikseivät kaikki ihmiset asu Hangossa, kun tämmöinen paikka kerran on olemassa ja totta!

Minusta tuntuu ihmeelliseltä, ettei meidän tarinaamme hyödynnetä.

Samaan aikaan kaupungin kieltävän vastauksen kanssa sain tänään viestiä yhdestä (lemppari)aikakausilehdestä, haastattelupyyntö koski juurikin kaltaiseni luovan työn tekijän asumista ja viihtymistä Hangossa. Kieltäydyin kostoksi. Tiedän, kammottavan lapsellista, mutta heiveröinen egoni sai pientä tyydytystä siitä ajatuksesta, että jo pelkästään se artikkeli olisi ollut kaupungin kanssa neuvottelemani yhteistyösumman arvoinen. Menkööt Loviisaan haastattelemaan.

Anteeksi pieni purkaus. Haluaisin niin kiihkeästi kehittää Hankoa, mutta se on kamalan vaikeaa ja polulla riittää kiviä käännettäväksi. On riittänyt jo viisitoista vuotta.

Annas Guide to the Holidays

Annas Guide to the Holidays

Taas lainataan, tällä kertaa kysymyspatteristoa Vogue Paris’n sarjasta “A Vogue Paris Guide to the Holidays”. Tykkään lukea näitä! Sopivan kevyitä jouluaiheisia kysymyksiä, tässä nyt ronskisti kopioituna englanniksi, vaikka vastaankin suomeksi. Pärjännette.

Is there a photo in your phone that screams Christmas?
Toki, tämä kansikuva. Toteutimme vihdoin haaveeni kuusiköynnöksistä kaari-ikkunassa, ulko- ja sisäpuolella. Köynnökset ovat kylläkin tekokuusta, mutta ajavat asian ja ovat näin ollen käytettävissä myös tulevina jouluina. Jotka tosin aion viettää hotellissa:

Which hotel or place do you dream of celebrating Christmas in?
Luin juuri Ylen artikkelin hotellijoulusta, ja itse asiassa myönnän jo joskus marraskuun alussa viipyneeni pitkään Hotel St Georgen sivuilla haaveilemassa. Hotellijoulu Helsingissä voisi hyvinkin olla unelmieni joulu. Kuvittelen mielessäni öisin sitä kaikkea: puhtaita lakanoita (jotka joku toinen olisi pessyt), iltapäiväteetä talvipuutarhassa, spa-sessioita, aamiaisia vuoteeseen, aikaa pukeutua parhaimpiinsa, valmiiksi katettuja illallisia, käyskentelyä Helsingin jouluvaloissa, päiväelokuvia lasten kanssa, luistelua rautatentorilla…

Myös joulu Villa Le Menestrelissä Cannesissa lukeutuu elämäni ihanimpiin, sen tahtoisin kokea uudestaan.

Where are you celebrating Christmas this year?
Kotona Hangossa. Ihanaa sekin! Saamme tytöt kotiin, mutsi ja faija tulevat myös Hankoon. Jouluaattona meillä on lähes minuuttiaikataulu, mutta joulupäivän toivon saavani viettää pyjamassa.

What is on the menu of your ideal Christmas dinner?
Hei apua, se Anton & Antonin joulukassi: menun valmiiksisaattaminen ankanvaleluineen viekin vähintään pari tuntia aikaa aatosta, tämä tuli mulle vähän yllätyksenä. Mutta hauskaa puuhaa ja maistuva lopputulos varmasti kuitenkin, raportoin joulun jälkeen!
Ihannejouluillalliseni olisi pöytiintarjoiltu ja täysin valmistelu- ja jälkisiivousvapaa. AIVAN SAMA mitä ruokaa. (No ei ehkä kesäkeittoa.) Nyt kun ajattelen, en ole tainnut ainakaan kahteenkymmeneen vuoteen istua valmiiseen joulupöytään? (Viime vuoden markkinanatustelua Meksikon Oaxacassa ei voi kutsua jouluillalliseksi.)

What is your best childhood Christmas memory?
Ehkä joulut Punkaharjulla, Vaaran kylässä, Puruveden rannalla. Meillä oli siellä silloin mökki. Mökissä ei ollut sähköjä eikä juoksevaa vettä ja pihanperällä oli kohmeinen ulkohuussi. Mutta siellä oli takkatuli ja järvi jäässä! Muistan mm. että meitä vedettiin pulkassa auton perässä jäätä pitkin (nykyään semmoinen ei varmaan olisi enää suotavaa) ja että jotkut koirat söivät kuistilta meidän jäiset jouluruoat.

Which film would you recommend watching during the holidays?
Luulitte varmaan, että sanon The Grinch tai Skipataan joulu, mutta ei, kyllä se on Elf.

Which guilty pleasure do you indulge in for Christmas?
En minä siitä kyllä mitään syyllisyyttä tunne, rakastan latkia vaaleanpunaista samppanjaa jouluna. Ehkä se on semmoinen kultareunuksen yritys siinä sopassa, että miten ihminen joka on AINA kotona ja AINA laittaa ruokaa, voisi saada jotain juhlantuntua siitä että on kotona ja laittaa ruokaa. Pää koko ajan joko uunissa tai astianpesukoneessa.

Can you give us three songs from your Christmas playlist?

Fairytale of New York

Have yourself a merry little Christmas

Hei tonttu-ukot hyppikää (koska sen tahdissa piiritanssimme mutsin toivomuksesta joulupöydän ympäri satatuhatta kertaa. Sen ja Porsaita äidin oomme kaikki tahdissa… Voisiko joulun vielä perua?)

Bonus: Do they know it’s Christmas
Mä en kestä, katsokaa miten nuoria (ja eläviä, nyyh) he kaikki ovat! No ja nyt lähtee vähän lapasesta, mutta katsokaa sitten perään vielä USA fo Africa – We are the World. Joulussa ei ole mitään järkeä jos emme uhraa edes ajatusta maailman hädänalaisille ja kärsiville kaiken yltäkylläisyytemme keskeltä. Voisi uhrata vähän muutakin.

(Muslan saitilla on muuten tyrkyllä tulostettava joululauluvihkonen. Meillä on taas avoimet ovet Hangon joulurauhanjulistuksen jälkeen ja väkeä todennäköisesti kuin pipoa. Ja yleensä he haluavat laulaa loilottaa. )

Which fragrance reminds you of Christmas?
No tänä vuonna oli pakkomielteenä saada kotiin misteli-tuoksukynttilä tai kaksi, että se kai sitten. (Jos tarkoitetaan tuoksua. Jos taas kysytään hajuvettä, niin mikä vain appelsiininkukantuoksuinen käy.)

Which gift would you love to give this year?
Haluaisin olla se erittäin eksklusiivisista lahjoista tunnettu antaja, mutta rahatilanteeni hidastaa fantasioitani. Keksin tänään juuri semmoisen aivan loistavan ajatuksen, että voisinko vain lähettää ystävilleni LINKKEJÄ, otsikolla “Tämän antaisin sinulle, jos minulla olisi rahaa”! HUIPPUIDEA OMASTA MIELESTÄNI! Olen nimittäin todella hyvä löytäjä, eräänlainen trend setter etten sanoisi, ja sitten lahjansaaja voisi itse päättää haluaako mokomaa tuotetta, joka linkin takaa löytyisi. Hän tosin siis joutuisi itse itselleen sen myös ostamaan, mutta lahjani olisikin ikäänkuin kuratointia, asiantuntevalta taholta. Parkkoselle haluaisin antaa St Jamesin tummansinisen villapaidan olkapäänapituksella, koska pariisilaisilla osterinavaajilla oli semmoiset. Fantasioista puheenollen.

What’s the best place to give a Christmas gift?
En ymmärrä kysymystä. Lahjan voi antaa vaikka S-Marketin tuulikaapissa jos niikseen tulee.

Which three gifts are you dreaming of receiving this year?
Kirja, pyjama ja 17 miljoonaa euroa rahaa.

Which piece of jewelry are you dreaming of receiving this year?
Sain jo Iralta Mercin rannekolikot, mustan ja neonpinkin, elämäni on täydellistä (mitä koruihin tulee).

Which beauty look would you advise for a sensational New Year’s Eve look?
Paljon mustaa kajalia, tukka niskaan nutturalle, mustaa kynsilakkaa sormiin ja varpaisiin, syntiset alusvaatteet varmuuden vuoksi ja ihan älyttömästi vatsanpohjasta kumpuavaa naurua.

What are your New Year’s resolutions for 2019?
Katsoin Making a murderer kakkosen ja päätin aloittaa oikeustieteen opinnot hetkenä minä hyvänsä. Kathleen Zellner, omg!

Which three people would you like to invite over for New Year’s Eve?
Haluaisin kutsua siitä Le Concours-elokuvasta raatilaisia johonkin pariisilaiseen bistroon ja väitellä oikein hevonhemmetisti kaikesta maan ja taivaan välillä. Suomessa on vähän leimi väittelykulttuuri.

What is a great beauty gift to give or receive?
Kaikenlaiset ihanat kasvosuihkeet tietysti, niitä toivoisin itse ja niitä olisi ihanaa myös antaa, koska ne saattavat olla sellaisia, joita kaikki eivät älyä himoita tai eivät raaski ostaa. Tämä May Lindströmin arvokas suihke The Jasmine Garden Botanical Mist on toivelistallani ystävän suosituksesta, tämä Aesopin versio taas olisi hiukan huokeampi ja ihanantuoksuiseksi todettu.

Do you have any ideas for a secret Santa gift for less than ten euros?
Mistelinoksakimppu! Löydät niitä kukkakaupoista ja kietaisemalla varren ympärille kauniin nauhan ja paketoimalla kimpun sellofaaniin näyttävä joululahja tai -vieminen on valmis.

What is your top tip for recovering after the festive season?
Juo paljon vettä, kävelehdi ulkoilmassa mieluiten sumusateessa ja tempaise vähintään yhdet päiväunet. Sitten vaan nokka kohti uusia seikkailuja!

Lue lisää eli pari poimintaa kaikkien aikojen joulujutuista: 
Jouluangstia 2015
Lisää jouluangstia 2015
Muutama joulukotikuva
Jouluangstia 2016
Lisää jouluangstia 2016
Joulun selviytymiskeinoja (muistutukseksi itsellenikin <3 )
Joulupäivä on päivistä parhain?

Lisää minusta

Lisää minusta

Innostuin nyt valtavasti kun tajusin, että voin täytellä tämmöisiä haasteita päivät pitkät, sen sijaan että vaivaisin päätäni jollain sisällöllä, joka pitäisi itse keksiä. Muistin tämän 33 kysymyksen haasteen, joka myös on kiertänyt blogeissa. Tosin aloin katua jo alkumetreillä ja halusin lanseerata ihan uuden, kiehtovamman kysymyspatteriston. Mutta siihenkin tarvittaisiin sitä luovuutta, joten se siitä sitten.

Avioliittoja
Yksi, meneillään. Joulukuussa olemme olleet kimpassa 25 vuotta, helmikuussa vietämme 19. hääpäivää. Me ollaan silleen sinnikkäitä.

Kihloissa
Kerran vain kihloissakin. Olen kertonut hupaisasta kihlaussählingistämme ainakin täällä.

Lapsia
Kolme. Kaksi tytärtä ja yksi poika. Käsittämättömiä onnistumisia muuten niin ailahtelevaisessa elämässäni.

Lemmikkejä
Ei ole. En tällä hetkellä voisi kuvitellakaan sitoutuvani lemmikin hoitoon, kun olen juuri siinä vaiheessa, että lapset ovat itsenäistyneet tai itsenäistymässä. Haluan olla vapaa kulkemaan, en halua hoitaa ketään enkä mitään, meistä tulee Parkkosen kanssa hippejä kun nuorinkin muuttaa kotoa.

Leikkauksia
Voi, oli se pelottava rintaleikkaus. En ole hirveän hyvä missään sairausasioissa, lääkäriinkin menen vasta pää kainalossa. Pitäisi tilata muuten hammaslääkäriaika, mutta kun on kerran porattu kieleen niin että siihen täytyi ommella tikkejä, niin sekään ei ole tehtävä helpoimmasta päästä.

Tatuointeja
Ei ole, vaikka sain faijalta 25-vuotislahjaksi lahjakortin! En ole keksinyt vieläkään minkä kuvan ottaisin ja mihin. Ehkä olen uniikki lumihiutale enkä ota mitään minnekään.

Lävistyksiä
Siis ovatko korvakorut lävistyksiä? Muita ei ole. Kiljun aina kauhusta kun minulta esimerkiksi nypitään kulmakarvoja, en ole ihan varma kannattaako minun kipukynnykselläni mennä lävistelemään hirveästi itseään.

Muuttoja
Ehkä joku 8? Radikaalein muutto oli Helsingistä Hankoon, jossa olemme viihtyneet pian 14 vuotta.

Ampunut aseella
En ole. En tunne mitään vetoa aseisiin.

Ottanut lopputilin
Muutaman kerran. Kummallisia nämä kysymykset… Mitä nämä nyt teille antavat…

Ollut saaressa
No kyllä olen. Ja Hankokin on MELKEIN saari. Haluaisin oman, aution saaren, ajattelen asiaa intensiivisesti varsinkin heinäkuisin.

Autosi
Ei autoa. Kuljen kävellen, pyörällä, junalla, ratikalla ja taksilla. En pidä busseista enkä isojen maanteiden varrella sijaitsevista bussipysäkeistä, en tiedä miksi ne ovat minusta melankolisinta mitä on. Joku voisi sanoa, että ONHAN teillä auto, mutta minusta se on Parkkosen. Parkkosen auto on Citroen Picasso. JOS hankkisin auton, hankkisin Citroen Meharin, valkoisen tai sinapinvärisen, vuosimallia 1972. Mutta senkin te jo tiesitte.

Ollut lentokoneessa
Minusta olisi ollut mielenkiintoisempaa kysyä Oletko matkustanut rahtilaivalla? Sillä sen haluaisin tehdä! Kirjoitan koko ajan matkoistani, kyllä te tiedätte, että en minä reissuilleni ole resiinalla pumpannut…

Onko joku itkenyt vuoksesi
Kyllä varmaan. Luulen, että olen nuorena särkenyt jokusen sydämen, saanut ainakin äitini raivon partaalle ja varmaankin omat lapset ovat joskus pikkuisina itkeneet ikävää jos olen ollut poissa.

Ollut rakastunut
Olen ollut rakastunut. Tällä hetkellä rakastan. Parkkonen on elämäni suuri rakkaus. Ainakin tänään, huomenna voin olla eri mieltä (pms).

Ollut ambulanssissa
Olen ollut ambulanssissa kun keskimmäinen joutui umpisuolen takia sairaalaan, lasketaanko se?

Luistellut
kyllä, olen luistellut. Jos olisi kysytty oletko uistellut, niin se saattaisi jakaa vähän kansaa. (Pitääkö mun itse kaikki tehdä…)

Surffannut
En ole surffannut. Pahoin pelkään, että kohdallani se juna meni jo. En näe mitenkään mahdollisena, että onnistuisin pääsemään edes sen laudan päälle.

Ollut risteilyllä
Olen ollut risteilylläkin. Asiakkaanakin, mutta olen myös ollut mukana tekemässä noin 40 jaksoa ohjelmaa Passi ja hammasharja, kuka muistaa?

Ajanut moottoripyörää
Olen ajanut vain Vespalla, mutta olen ollut moottoripyörän kyydissä. Ei mun juttu. En tykkää kypäröistä enkä siitä kun tuuli osuu naamaan.

Ratsastanut hevosella
Olen ratsastanut hevosella. Olen ratsastanut myös kamelilla ja aasilla. Olen syönyt jäniksen kiveksiä, siinä teille oikeasti jännittävää informaatiota.

Lähes kuollut
No siis turhautumiseen, ärsyyntymiseen, raivotilaan ja sen sellaiseen, viikottain. Joskus nauruunkin.

Ollut sairaalassa
Oikeesti… Olen ollut sairaalassa. Olen synytynyt Naistenklinikalla Helsingissä, aloitetaan siitä. Olen synnyttänyt kolme kertaa, ja Parkkonen ei antanut mun synnyttää olohuoneen matolle, vaikka olisin halunnut. Keskimmäisen lapsen kanssa olen ollut monta kertaa sairaalassa, ja muidenkin lasten kanssa muutaman kerran. Kerron muuten nyt tässä yhteydessä, että kyllä, keskimmäinen sai lopulta elokuussa sen pelätyn diagnoosin, mutta me pärjäämme asian kanssa hyvin.

Suosikkihedelmä
Ensimmäinen vaikea kysymys. Syön aika vähän hedelmiä sellaisenaan, olen enemmän hilloihin päin kallellaan. Sanotaan aprikoosi.

Aamu vai ilta
Aamu. Rakastan aamuja!

Lempiväri
Musta

Viimeisin puhelu
Parkkonen, mutsi tai vanhin tytär. En oikeastaan muuten juuri puhu puhelimessa, vastaankin hyvin harvoin.

Viimeisin viesti
Taas mutsilta: mua ei saa tonne kilon palasinakaan. (Mainostin hänelle mummodiskoa sarkastisessa mielessä.)

Nähnyt jonkun kuolevan
En ole nähnyt. Tämä pelottaa mua, kuolema pelottaa mua. Ei oma, mutta muiden. Jos mä kuolen, en usko, että sen jälkeen on mitään. Ainakin toivon niin, saisi kerrankin nukkua rauhassa.

Kahvi vai tee
Kahvi. Aloin juomaan kahvia vasta kun muutimme Hankoon. Minulla oli kolme pientä lasta, joista yksi itki taukoamatta ensimmäiset puoli vuotta. Parkkonen oli töissä stadissa, meidän talossamme oli remontti mutta ei ulko-ovia. Silloin ajattelin, että nyt kovat keinot kehiin. (Tajusin viinin ilot vasta myöhemmin.) Juon kahvia yleensä vain aamuisin (kaksi kuppia) ja silloin tällöin cappuccinon italialaisten kauhuksi klo 14. Matkoilla juon melkein aina espresson aterian jälkeen.

Paras piirakka
PARAS PIIRAKKA??? En minä tiedä, piirakoilla ei oikeastaan ole mitään roolia elämässäni. Kidutettuna vastaisin sipulipiirakka.

Kissa vai koira
Kissa. En ole siis mikään “kissaihminen”, vaan OLEN KISSA. Syntynyt väärään ruumiiseen. Elukat kyllä yleensä pitävät minusta, ja ranskalaisilla kanapadoilla on osuutta asiaan.

Paras vuodenaika
Syksyllä sanon syksy, keväällä sanon kevät. Talvi se ei ole, eikä kesä. Pidätän itselläni oikeuden muuttaa mielipidettäni, jos saan sen saaren, ja jos on kaunis, luminen, aurinkoinen, sopivien pakkasasteiden talvi.

PMS-päiväkirjat

PMS-päiväkirjat

PMS, päivä 1
Inhottavan nihkeä olo, väsyttää ja posket lehahtavat yhtäkkiä kuumanpunaisiksi omia aikojaan. Joko taas mennään? Aina kun saan päähäni avata puhelimestani Clue-sovelluksen ja tarkistaa sen kalenterin, tiedän jo valmiiksi että ensimmäisistä oireista kuukautisten alkamiseen on tasan viikko aikaa. Toimin kuin kello.

PMS, päivä 2
Hiukset heittäytyvät poikkiteloin. Joskus ne ovat ihan liukkaat, kuin lasia, ja joskus ihmeellisen pörröiset ja karheat. Minun hiukseni ne eivät ainakaan ole. Myös iho alkaa elää omaa elämäänsä. Punoituksen lisäksi se on samaan aikaan kuiva ja kiiltävä. Meikki takertuu silmäkulmien juonteisiin samaan aikaan kun ripsiväri syöksyy alaluomille. Näytän seonneelta kabuki-teatterin hahmolta ja siltä minusta myös tuntuu.

PMS, päivä 3
Itkettää. Vatsaan sattuu, krampit ravistelevat kroppaa ja saavat taittumaan välillä kaksin kerroin. Alaselkä on tulessa. Ainoa mikä voisi parantaa oloani on halaus, mutta en voi laskea ketään lähelleni, sillä rinnat ovat tuskallisen pinkeät ja arat. Sitä paitsi Parkkonen kiertää minut muutenkin kaukaa, olen niin myrkyllinen. Näinä päivinä ei kannata esimerkiksi pelata mitään yhdessä. Tapan jokaisen, joka voittaa minut. Päätän, että menen gynekologille kun olen taas tolpillani, tälle on tultava loppu.

PMS, päivä 4
Kaikki ärsyttää. Yritän ampua ritsalla ravintolan pienen pieniä spottilamppuja alas, tuntuu, että niiden valo porautuu ohimoista sisään. Myös kylässä pyydän isäntäparia sammuttamaan kaikki valot, musiikin ja mielellään muita vieraita olemaan ihan hiljaa. Itse en kuitenkaan valitettavasti vaikene. Pastori Piiroinen kuoriutuu esiin. Pistän maailmaa nippuun ja oion suureen ääneen vääryyksiä. On syynsä miksi pysyttelen yleensä kotioloissa tähän aikaan kuukaudesta.

PMS, päivä 5
Ihan kuin olisin kaksinkertaistunut muutamassa päivässä, askel on raskas ja farkkujen nappi ei mene kiinni. Silti haluaisin vain syödä, nälkä on infernaalinen. Ruokin varmaan jotakin hirviötä sisälläni.

PMS, päivä 6
Saan siivous-, siirtely- ja sisustusvimman. Mitä painavampi esine, sitä varmemmin sen on aika vaihtaa paikkaa. Runnon itku kurkussa korituolia liian kapeasta oviaukosta, ja kun se ei mahdu, raahaan ulvoen tuolin pihalle ja hinaan sen jatkojohdon avulla parvekkeen kautta yläkertaan. SAATANA! Uutena ilmiönä (epäilen vaihdevuosien ensioireita) repertuaariin on ilmestynyt naamahiki, jota nämä muuttofirmahommat eivät ainakaan helpota.

Mutsi muuten kertoi joskus, että naarasketut heittävät omissa kettumaisissa hormonihöyryissään säännöllisin väliajoin kettuäijänsä ja kettukakaransa kolosta pihalle ja pöyhivät pesän raivopäissään uuteen uskoon niin että heinät pöllyävät.
(Tarkista itse todenperäisyys, en todellakaan tiedä kettujen menkoista mitään, enkä jaksa kuule googalta koska PMFUCKINGS!!!)

PMS, päivä 7
Olen valvonut jo monta yötä, näinä päivinä unet jäävät vain muutamaan tuntiin. Makaan apeana  ja kipeänä pimeässä. En osaa mitään, kukaan ei rakasta minua, minulla ei ole mitään virkaa maailmassa.

Päivä 8
Kuukautiset alkavat. Enää sattuu selkään, vatsaan ja päähän ja veri lentää, mutta muuten kaikki on hyvin. En tosin tietenkään voi rakastella, uida, istua, maata enkä kävellä, mutta ainakin pms on ohi. Clue päivittää kuukautiskalenteria taas kolmisen kuukautta eteenpäin ja minä tarkistan omani. Kyllä sinne muutama viikko jää työnteolle ja sosiaalisille suhteille. Matkat on ajoitettava tarkkaan. Täydennän vitamiini-, ruusujuuri- ja särkylääkevarastot ja ravistelen pms-viitan harteiltani. Unohdan gynekologiajanvarauksen.

Mikäs hätä tässä, poskipäätkin näkyvät taas ja aurinko paistaa!

 

Yksi tähti

Yksi tähti

Tämäpä ongelmallinen elokuva. Seuraava papatukseni sisältää juonipaljastuksia, joten älä lue eteenpäin, mikäli haluat nähdä elokuvan neitseellisessä tilassa.

Neitseellinen tila voi tosin olla vaikea saavuttaa. Tarina menestyvästä artistista, joka syöksyy urallaan alamäkeen samalla kun uusi, raikas rakas nousee tähteyteen saa tässä jo neljännen elokuvaversionsa. Ja jos totta puhutaan, tämä tarina on kerrottu lukemattomia, lukemattomia kertoja, niin lukemattomia, etten jaksa enää ymmärtää miksi helvetissä taas.

Elokuva ei kerro TIPPAAKAAN naisen kasvutarinaa vaikka niinkin väitetään. Oikeasti. A Star is Born on nimittäin jälleen kerran taas vain ja ainostaan äijämäinen tarina alkoholistimiehen äijämäisestä elämästä ja vähän kuolemastakin. On monimutkaista isäsuhdetta, on veljesriitaa, on sitten kuitenkin se hurjan iso sydän siellä karskin kuoren alla, tykkää koirista, pelmuaa lehtikasassa ja diipadaapa.

Puhuuko Bradley Cooper aina noin, mölisemällä? Kaikki elokuvan miehet, paitsi tietysti homot ja drag queenit, puhuvat matalalta möristen kauheita kliseitä. Aivan järkyttävän ärsyttävää ja jotenkin tunkkaista ja vanhanaikaista. Pahin kiliseekimppu on Cooperin veljeä esittävä viiksivallu. Lady Gagalle taas ei ole annettu ainoitakaan järkeviä reploja, pelkkää täytemutinaa huohotettuna koko ajan puoliavoimina riippuvien (upeiden) huulien lomasta.

(Yhtä asiaa mä myös ihmettelen. Miksi Lady Gaga käyttää tai hänestä käytetään elokuvan markkinoinnissa nimeä Lady Gaga. Minusta olisi perustellumpaa, että naispääosanesittäjästä käytettäisiin hänen oikeaa nimeään Stefani Germanotta, olettaen, että Lady Gaga on Germanottan oman musiikkiartistiuden alter ego. Toivottavasti tämän markkinointikuvion on saanut päättää itse Germanotta/Gaga, eikä joku muu. En edes esimerkiksi minä, vaikka tiedänkin kaikesta kaiken.)

Elokuvassa on niin paljon etäännyttävää, etten jaksa edes listata kaikkea. Jotain kuitenkin:

Kohtaus, jossa Cooper ja Gaga tapaavat, ei tunnu sähköiseltä. Vaikka Lady Gaga osoittautuu ihanan luontevaksi ja karismaattiseksi näyttelijäksi  (niin hyväksi kuin kehnosti kirjoitettu ja ohjattu rooli antaa myöten), niin avauskohtaus ei ole ollenkaan uskottava. Siinä Gagan esitys ei ole karaokelaulantaa kummempaa ja hänen valkokangassäteilynsä on hämmästyttävän olematonta. Jotenkin luulen, että putosin vankkureista jo siinä vaiheessa ja muodostin mustan mielipiteeni, joka roikkui minussa kuin merilevä loppuun saakka.

Elokuvan aikaperspektiiviä on vaikea hahmottaa, mutta parin suhde ei avioliittostatuksestakaan huolimatta oikein kasva tai syvene. He käyttäytyvät useimmiten kuin vastarakastuneet pöhköt, ja me naimissa olevat tiedämme, että se ei ole suloista, se on vain epäuskottavaa.

(Esimerkiksi se kohta, jossa kännissä toikkaroiva mies pilaa naisensa tähtihetken laskemalla alleen. Väitän, että suurin osa vaimoista huutaisi suihkuun kannetulle miehelleen, että toivottavasti sä hukut sinne, vaikkei sitä oikeasti toivoisikaan, sen sijaan että syöksyy juhlapuvussaan jälleen kerran syleilemään ja hoivaamaan.)

Gagan roolihahmo putoaa alun tomerasta toimijasta epäuskottavasti ja selityksittä varsinaiseksi tossukaksi, eikä hänen musiikkuransa kummallista kehitystä rosoisesta rokkimimmistä  muoviasuissa kiemurtelevaksi pop-olioksi perustella mitenkään.

Jään, kuten niin usein ennenkin, kaipaamaan naisen raivoa ja ylipäätänsäkin jotain olemisen ja tekemisen sävyjä. En tarvitse enää yhtään uhrautuvaa, täydellistä, pelkkää viatonta valoa säteilevää, korkeintaan vähän söpösti nenäkästä naiskuvaa, vaikka se tuntuu olevan ainoa asia mitä miesohjaajat haluavat minulle tyrkyttää. Tämmöisistä naisista me pidämme, näistä haaveilemme. Miksi te kiukuttelette, miksi te ette vain voi tanssia kädet levällään hymy huulilla pitkin katuja, siivota isienne ja miehienne keittiöitä ja olla ymmärtäväisiä pikku pillukkaita?

Mistä puolivälin hetkellinen parisuhdekriisi kumpuaa, se jää koko ajan heiluvien, vaihtoehdottomien lähikuvien jalkoihin? Siitä ryyppäämisestä, naisen musiikillisesta muutoksesta, menestyksen epätasaisuudesta? En saa kiinni.

Vastuu lopullisista päätöksistä ei tietenkään ole sitten mitenkään rokkariäijän, vaan jonkun nuoren managerinilkin, niin että rokkariäijä on aina ja ikuisesti sankariraukka ja manageri on tuhma.

Mikä elokuvassa sitten on hyvää? Bradley Cooper on järisyttävän komea ja laittaa kyllä itsensä isosti likoon. Voisin hyvin kuvitella fanittavani häntä (hänen esittämäänsä rokkaria), jos olisin rokkareita fanittavaa sorttia. Mutta en edelleenkään ymmärrä miksi hänen holtiton ja vastenmielinen käytöksensä oikeuttaa hänelle kaiken sen sankarillisen elokuvakohtelun. Miksi tämä elokuva on kuitenkin taas pohjimmiltaan miehen sankaritarina?

Pidin elokuvassa kahdesta asiasta: Niistä sekunneista, kun Bradley Cooper pyyhkäisee hiukset korvansa taakse (ah!), ja siitä kohtauksesta, kun Lady Gaga astuu ensimmäisen kerran suurelle lavalle Cooperin rinnalle ja antaa palaa, täynnä virtaa.

Elokuva loppuu naurettavan laskelmoituun lauluun (en muuten saa päähäni yhtäkään elokuvan biiseistä, vaikka niille povataan Oscareita, mistään korvamadoista ei ainakaan kohdallani voi siis puhua), jonka on tarkoitus kirvoittaa kyyneliä. Minä, joka itken ihan kaikesta ja koko ajan, katsoin silloin kelloa kuivin silmin varmaan seitsemännen kerran ja rukoilin, että elokuva jo päättyisi ja pääsisin kotiin syömään Appenzelleriä.

Ymmärrän taas olevani aivan eri mieltä kun puoli maailmaa, ja esimerkiksi Parkkonen sanoi, että ei se nyt NIIN huono ollut. Älä siis anna minun kyynisyyteni pilata sinun elokuvakokemustasi, vaan mene ja katso. Jutellaan sitten.

Lue lisää: No enhän mä tykännyt La La Landistäkään. Enkä Showmanista

Sisäänpäin

Sisäänpäin

Hei. Kiitos LUKUISISTA viesteistä blogia (ja ylipäätänsä hengissäoloani) koskien. Täällä ollaan!

En tiedä miksi kirjoittaminen on viime aikoina ahdistanut niin hirveästi, ja ahdistaa edelleen. Minulla tuli jotenkin raja vastaan kaiken jakamisen ja itsestäni antamisen suhteen. Miksi käytin/ käyttäisin niin paljon aikaa tähän? Miksi näen vaivaa jakaakseni oppimaani, löytämääni, oivaltamaani? What’s in it for me, kuten pehmeää lattevaahtoa ylähuulessaan kantava konsultti sanoisi teräväprässisessä puvussaan…

Luulen, että tämä kaikki on jotenkin osa kasvamista. Sen jälkeen kun täytin 40, moni asia on alkanut näyttäytyä erilaisena. Ihan kuin kaikki solut minussa olisivat uusiutuneet, enkä enää olisi sama. (Ja niinhän tietysti käykin, muistaakseni solut uusiutuvat kokonaan aina kymmenessä vuodessa. Paitsi aivosolut, ne roikkuvat kuluneina mukana jopa koko ihmisiän, se selittääkin paljon…) . Once you have seen, you can never unsee anymore. (Miksi olen alkanut puhua englanninkielisillä fraaseilla? Täysi mysteeri johon törmäsin nyt vasta kun aloin tätä kirjoittaa. Toivottavasti tämä ei ole pysyvää, oksennuttaa.)

Kun lapset kasvavat (eivätkä pelkästään kasva, vaan aikuistuvat ja muuttavat pois kotoa), sekin hivuttaa minua lapsi lapselta, vuosi vuodelta kohti uutta vaihetta, jossa siinäkin on vähemmän itsestään antamista ja enemmän aikaa ja tilaa suunnata ajatus omiin tarpeisiinsa. Tunnen tarvetta kääntää nahkani nurinperin, nähdä sisäänpäin. Kaikki nämä asiat käsi kädessä tekevät tilanteesta sen, mikä se on nyt, ja selittävät toivottavasti osaltaan sitä, miksi en osaa luvata mitään.

Kaikki jakaminen ei tosin ole ollut pysähdyksissä, todistettavasti olen häärinyt edelleen esimerkiksi instagramissa. Kuvafeedini täydentyy enää (tai toistaiseksi) vain harvakseltaan, mutta huomaan pitäväni ig:n story-ominaisuudesta. Siitä, että voin sujauttaa sinne hetkiä, huonoa huumoria, ranskalaista jalkapalloa ja muita akuutteja innostuksen aiheita, jotka armollisesti katoavat vuorokauden kuluessa ja elämä virtaa, virtaa, vain eteenpäin, jälkiä jättämättä. Vapauttavaa!

Ihan konkreettisista käytännön asioista suurin este blogin pitämiselle on kuvattomuus. Tästä olemmekin puhuneet. Olemme ajautuneet kuvien suhteen Parkkosen kanssa jonkunlaiseen pattitilanteeseen. Ymmärrän häntä valtavan hyvin, kuvittaa nyt muilta kiireiltään omiin maailmoihinsa uppoavan, feministisen herätyksen kourissa kieppuvan vaimon ikuiseen marginaalin juuttunutta blogia, sellaisella tavalla, joka tälle kompleksiselle olennolle kelpaisi. Viimeinen mitä haluaisin, olisi hajottaa meidän aviollisia välejämme tämän takia. Siksikin ig palvelee nyt hyvin, siellä pärjään kuvien osalta omillani. (Tosin sielläkin kuvitus on liukunut niin superammatimaiseen suuntaan, että kaikki vähääkään alle täydellisen virittelyn vertautuu naiseen joka hiippailee halpahallin langanpätkäisissä tekonahkaballerinoissa Michelin-ravintolan keittiössä, asia, joka minulle muuten todellakin tapahtui ihan vähän aikaa sitten! En kuitenkaan PIRUUTTANIKAAN aio antautua liialle säädölle sillä tontilla, muuten asetan itselleni ansan ja pudottaudun sielläkin mykkyyteen.) Tiedän, että te ette vaadi tälläkään alustalla kuvilta mahdottomia, mutta minä itse vaadin. Olen hyvin kunnianhimoinen sen suhteen miltä haluaisin blogin näyttävän, se on minulle kirjoittamisenkin suhteen yllättävän tärkeää.

Oma tapani kirjoittaa tosin rasittaa minua myös. Haluaisin kirjoittaa eleettömästi, kuten Joan Didion tai Merete Mazzarella. Tai Duras! (Joihin ei TIETENKÄÄN vertaa itseäni millään tasolla, kunhan yritän valaista teille tavoitteitani, ihanteitani.) (En jaksa näitä sulkuhommeleitakaan, rönsyän ja ryöppyän, olen kuin kajahtanut tehosekoitin, vaikka haluaisin olla terävä tomaattiveitsi.) Haluaisin, että kirjoitus virtaisi minusta ulos mitään dramatisoimatta, liikoja maalailematta, suoraan lähteestä.

Pyrkimys olla koko ajan uusi, tuore, nuori, kaunis ja joustava (kimmoisa?) on mahdottomuus. Ajattelin yhtenä päivänä, että miksi seuraan parikymppisiä vaikuttajia, kun oikeasti haluaisin nähdä (esimerkiksi siellä instagramissa) enemmän ikäisiäni naisia ja miehiä ja heidän inspiroivaa tai jopa vähemmän inspiroivaa elämäänsä? (Löysinkin varsinkin ranskalaisia seurattavia. Ai että, siellä ihminen on ihminen paaaaaljon pidempään ennen kuin lakkaa olemasta ihminen ja on vanhus, jos on sitä koskaan, katsokaamme vaikka Agnes Vardaa!) (Taas nämä sulut… ja pilkut, enkö voisi pilkkoa lauseitani pistein, sen sijaan, että ripustan niistä pilkuilla loputtomia, vaikeasti luettavia pihlajanmarjanauhoja?) JOS päättäisin nyt vielä jatkaa kirjoittamista, haluaisin astua uudelleen eteenne ja riisua kaiken. (Kuulen, kuinka blogiin nyt klikataan sisään satoja tuhansia kertoja, ja pettymyksen huokaisun kun vastassa on vain Fernand Légerin teos Deux mains et une figure.) Kirjoittaa kirkkaasti, asioista jotka ovat juuri nyt ja juuri tässä, mielen päällä ja joilla tiedän olevan kaikupohjaa, koska te olette minä ja minä olen yhtä kuin te.

Teidän osallistumisenne ja jopa olemassa olonne on ehdottomasti painavinta siinä vaakakupissa, mitä minä tästä blogikirjoittelusta saan. En olisi tullut kirjoittamaan tänne tämänkään vertaa omin päin, ellette te olisi kirjoittaneet minulle kuukausikaupalla kipakoita ja paljaan kaipaavia viestejä, joiden perusteella uskallan uskotella itselleni, että tällä kaikella on merkitystä.