Valitse sivu

Matkapäiväkirja 23.12.2014

Toivuttuamme saapumisillan näköalanihailu-, patee- ja juustokoomasta säntäsimme jo aikaisin seuraavana aamuna tapaamaan muutaman vuoden takaista vuokraemäntäämme Marie-Joséeta.

Ajoimme toisiamme puoleen väliin vastaan, istuimme kahville (no okei, kuohuviinille) Mandelieun pienen ostoskeskuksen kuppilaan ja halailimme ja pussailimme ja vaihdoimme hillopurkkeja (Marie-Josée) ja Makasiinin piparkakkuja ja samppanjapulloja (me). Meillä oli vain puolisen tuntia aikaa, sillä Marie-Josée oli lähdössä ajamaan Vosgesiin, yli 700 km pohjoiseen, kotikonnuilleen joulunviettoon. Silti hän halusi välttämättä nähdä meidät. Aika hassua. Mitä näkemistä meissä nyt on!

(Saimme myös rouvan Nizzassa asuvan tyttären puhelinnumeron ja kehoituksen tavata hänet seuraavana päivänä, ennen kuin tytär puolestaan hyppäisi lentokoneeseen ja muun perheen perään. Näitä hullunkurisia suomalaisia piti esitellä siis laajemminkin suvulle.)

Kurvasimme treffejen jälkeen takaisin talolle ja otimme päiväunet, meistä eräät ovat erittäin ansioituneita päiväunien ottajia.

Illalla porhalsimme Cannesiin, täynnä uutta tarmoa. Rue d’Antibeksi loogisesti nimetty kuuluisa ostoskatu meinasi jouluaatonaaton ruuhkassaan aiheuttaa akuutin kakkospäiväunien tarpeen ihan siinä keskellä katua, mutta pelastauduimme Sephoran paperikassien kanssa rantaan päin, joulutorille. Ja minkälaiselle joulutorille! Luistinrata, valaistuja puita, vin chaud-kojuja, sokeriin upotettuja omenoita, suklaakastiketta tiukkuvia churroja, vohveleita kermavaahtovuorilla, käsityöläisten ja tilpehöörinmyyjien mökkejä, musiikkia, värejä, iloa ja hilpeyttä!

Ihan pikkuisen on ihmeteltävä, että me talven ihmemaaksi itseämme kutsuva maa emme saa aikaiseksi luistinratoja joka niemeen ja notkoon? Vai onko se ekologinen kysymys, siinä tapauksessa vedän kysymyksen takaisin. Oli ihan mieletöntä katsoa kuinka paikalliset lapset ja nuoret mustanaan jonottivat luistelemaan, flirttailivat jonossa ja jäällä, poppi raikui, värivalot täplittivät jään, kentän reunalla myytiin herkkuja ja kuumia juomia. Harva varsinaisesti osasi luistella, näky oli kuin Bambi-elokuvasta, mutta hauskaa oli! Törmäsimme samanlaisiin jääkenttiin muuallakin, isoissa kaupungeissa, pienissä kylissä. Joissakin jään ja lainaluistimet tarjosi kaupunki, korkeimmillaan maksoimme muutaman euron luisteluvuorosta ja luistimista.

Ranskalaiset jouluvalot olivat meille ensin pieni epäileväinen ja kurkkuääninen hmmmmmmmm…. kaikessa välkkeessään. Mutta lopulta se riemu imaisi meidätkin paulohinsa, ja unohdimme varpuset jouluaamuna ja sen, että hetken kestää elämä, ja sekin synkkä ja ikävä. Sisällä kupli, ilo ihan pulputti pintaan. On sentään juhla, on ihanaa!

Siinä huumassako me sitten ostimme valtavan langustin ja söimme sen persiljavoisulan kanssa iltapalaksi talollamme? Jos lähimarketista saa langustia, se mahdollisuus kannattaa käyttää hyväksi. Sillä hei, hetken kestää elämä!

Jatkoa luistinratapohdiskeluun: Voi Suomi sentään