Valitse sivu

Leffatreffien elokuvat olivat: 

Lady Bird
AIVAN SAIRAAN HYVÄ. Siis todella kova. Elokuvan aiheuttamaan tunnemyrskyyn vaikutti takuulla mm. se, että olen parikymppisten tyttöjen äiti, ja olen itse joskus muinoin ollut parikymppinen tyttö. Parkkonen tykkäsi tosin myös kovasti, vaikkei ole ollut kumpaakaan.

Greta Gerwigin ohjaama elokuva etenee ihailtavan napakasti. Saoirse Ronan pääosassa on loistava. Toteutus on raikas, vaikka teemat ovat ikiaikaisia ja kaikista amerikkalaisista nuorisoelokuvista tuttuja. Näin itsevarmaa, mutta samalla herkkää elokuvaa en ole nähnyt pitkään aikaan.

Le Sens de la Fête
(En kertakaikkiaan pysty käyttämään kökköä suomenkielistä nimeä C’est la Vie – Häät ranskalaiseen tapaan.)
Nauroin hulluna. Vähän kävi hermon päälle se ylenpalttinen pauhaaminen ja niskojen nakkelu, mutta toisaalta Ranskassa usein vierailleena en epäile yhtään sen olevan ihan oikein mitoitettua… Rakastan Gilles Lellouchia, tässä hän on sietämätön dorka. Silti hurmaava. Ei mikään historiankirjoihin jäävä leffa, turhaan pitkitetty, mutta viihdyttävä. Semmoisiakin tarvitaan.

Call me by your name
Tätä odotin eniten, etten sanoisi kiihkeästi.

Mä olen ehkä tullut vähän vanhaksi, katson mielummin vaikka sisustusta kuin seksiä. En tunne useinkaan tarvetta kiihottua elokuvateatterissa enkä aina vain jaksa ymmärtää miten seksikohtaukset (siis elokuvissa ylipäätään, ei vain tässä) kuljettavat elokuvaa eteenpäin. En tässäkään tapauksessa, vaikka kaikki on iloista, nautinnollista ja tasa-arvoista, kerrankin. Mutta minähän nyt en tunnetusti muutenkaan halua, että elokuvissa tapahtuu juuri yhtään mitään. Sitä paitsi olen keski-ikäinen väsykkö, enkä esimerkiksi nuori homokundi, jolle tämän kaltainen elokuva on varmasti vihdoin kuin lasillinen raikasta vettä. Ei kaiken ole tarkoituskaan miellyttää juuri minua.

Haluaisin silti työntää toistensa kimpussa häärivät kauniit kehot (ja persikat) sivuun ja nähdä mitä kirjoja ikkunalaudalla on, pyytää kameraa laukkamaan takaisin puutarhaan katettuun aamiaispöytään tai edes valkoiseksi kalkittuun eteishalliin, jossa suurista pariovista näkyy vain vihreää. Ihanan dekadentti 1600-luvun villa esittää yhtä pääroolia, on jotenkin symboleita ja hiljaista väreilyä täynnä. Ja kyllä se onneksi saakin valkokangasaikaa. Luca Guadagnino osaa.

Rakastin linnunlaulun täyttämän ympäröivän luonnon ja italialaisen kaupungin välähdyksiä, pastellista 80-lukua, joka vei ajatukset omaan vaihtarikesään Marseillessa, alati paistavassa auringossa hissukseen paahtuvaa ihoa, kesähiuksia, elokuvan musiikkia… Rakastin jopa liitumaista kasaritekstityyppiä, jolla kohtauksia liitetään yhteen. Haluan oman Mafaldan. Elokuva on ihanan sivistynyt ja hyvin, hyvin kaunis. Se liukuu silti usein vähän teennäisen puolelle ja pitkästyttää paikoin. Oliver on minusta ärsyttävä ja rakkauskin yksipuolista. Haluaisin seuraavaksi lukea André Acimanin kirjan ja luopua kaikista elektronisista laitteista ainakin kesäksi.

Hauska sattuma: toista pääosaa, Eliota jumalaisen taitavasti esittävä Timothée Chalamet näyttelee myös Lady Birdissä. Hän on ilmiömäinen, varsinkin tässä Call me’ssä. Chalamet’n seuraava elokuva on kuulemma Beautiful Boy, ja Call me by your name saa sekin jatkoa.

Leffat, jotka jäivät katsomatta, vaikka tarkoitus oli:

The Post
Tykkään lehtitalodraamoista ja poliittisesta venkoilusta!

Florida Project
Tarinoita kiihtyvällä vauhdilla kahtiajakautuvasta maailmasta Disney Worldin aidan takaa.

Kedi
Istanbulia ja kissoja, what’s not to like.

Leffat, joita odotan, mutta jotka eivät ole vielä ohjelmistossa (ja kenties eivät kaikki tulekaan, Suomeen asti):

La Villa
… juurikin sen Marseillen tähden. Ja näyttelijöiden. Ja suurten teemojen.

Pieniä valkoisia valheita -elokuvan kauan povailtu jatko-osa.

Y tu mama también -elokuvan ohjaaja on kuulemma myös työntouhussa, uusi elokuva Roma sijoittuu 70-luvun Mexico Cityyn. (Hei se oli muuten aika uuuuuh se leffa! Ja ihan paras musa!)

No kun vauhtiin päästiin. Elokuvat, jotka katsoin Meksikon lennoilla, ja jotka ovat edes jotenkuten maininnan arvoisia eli jotka ylipäätänsä muistan katsoneeni:

Madame
Erittäin kummallinen, mutta silti näpeissään pitävä visuaalinen ja ilkeähkö komedia.

The battle of the sexes
Tämä oli mielenkiintoinen, tositapahtumiin kun perustuu. Tennismaailmaa ja naisasiaa. Taas kylläkin myös uuvuttavaa, täysin turhanpäiväistä parittelua. Mä olen ilmeisesti sen kaltainen puritaani, että mulle riittäisi juuri ja juuri sormien limittyminen toisiinsa, huulten sähköinen ensikosketus ja seuraavaksi leikkaus valossa kylpeviin rypistyneisiin lakanoihin. Tiedän kyllä mitä siinä välissä tapahtuu.

Mietin myös milloin #metoon jälkimainingeissa kiinnitetään huomiota siihen kuinka paljon näyttelijän täytyy intimiteettiään antaa taiteen tähden, varsinkin sellaisissa tilanteissa, joissa paljaan pinnan tarpeellisuus on kyseenalaista. Mä näköjään haluaisin antaa jopa valkokankaan mielikuvitusihmisille rakastelurauhan.

Korostan myös, että oikeassa elämässä rakastan alastomia ihmisvartaloita (etenkin yhtä tiettyä), erotiikkaa ja sensuellia meininkiä. Jos joku miettii 🙂 Ja mielummin katson kuitenkin seksiä kuin väkivaltaa! Ja vitsi, olihan esimerkiksi Dangerous Liaisons todella kuumaa kamaa nuorena. Joudun ehkä pyörtämään puheeni.

Elokuva lähimenneisyydestä, jossa nukahdin ja jota pidin vähän muovisena, mutten ole kehdannut kertoa kenellekään, koska siinä oli niin paljon hyvääkin:

Loving Vincent

Asia, jonka huomaan toistuvan ärsyttävän monessa leffassa:

Oksennuskohtaus.
Miksi??? Aina! (Tästä olemme valitettavasti keskustelleet ennenkin.)

Ohjaajan kyvyttömyys tai haluttomuus päättää elokuvansa.
Ihmisiähän hekin ovat, rakastuvat tekeleisiinsä. Silti: nips ja naps.

Elokuvateatteri, johon en VIELÄKÄÄN ole päässyt:

Kallion Riviera 
Mene edes sinä!

Bonusraita: Yle Areenassa on taas katsottavissa rajatun ajan se mainio Le week-end, kannattaa katsoa! Olen kirjoittanut elokuvasta täällä.