comments 44

Blogi 5 vuotta!

Blogi täyttää tänään viisi vuotta. Ensimmäinen suttuinen kuva ja pieni varovainen (silti jo ihan oman oloinen) teksti laitettiin linjoille 23.1.2011.

Olisin toivonut, että meillä olisi ollut jotain ihania juhlajuttuja teille varastossa, yllätyksiä, sanan ja kuvan säkenöintiä, mutta ei. Tällä hetkellä jopa muutaman sanan kirjoittaminen tuntuu ylivoimaiselta ja uusia kuvia ei ole otettu viikkoihin. Kuitenkin: jos jotakin olen viiden vuoden aikana oppinut niin sen, että vain kirjoittamalla pystyy puhkaisemaan kirjoituskammon.

Minkälaista se sitten on, tämä sairaan kaunis elämäni bloggarina?

Se on sellaista, että sitä ei oikein osaa edes kuvailla, siitä on tullut niin iso osa identiteettiä ja ilmaisua. Kuin ylimääräinen keuhko tai jotain, jota olisi hyvin vaikea enää irrottaa itsestä.

Se on sellaista, että illalla miettii valmiiksi puolustuspuhetta siltä varalta, että joku loukkaantuu kun kutsun äitiäni “hemmetin eläkeläiseksi” ja sellaista, että ylianalysoi sanaa “saatana”, ja selittää itse itselleen (kahtiajakautunut persoonallisuus, Kirjatoukka selittää Annalle) että niin voimakkaaseen sanaan piti turvautua saadakseen ilmoille sen hetkinen turhautuminen (ei liittynyt siis mitenkään siihen hemmetin eläkeläiseen). Sitten sitä sammuttaa valot ja muistaa kaikki ne jutut, joiden osalta on luvannut palata aiheeseen, muttei ole palannut. Tuskailee kun ei saa reseptejä eikä kotijuttuja aikaiseksi, vaikka niistä te pidätte. Yöllä (olen valvoskelevaa sorttia) saatan luonnostella päässäni kokonaisia juttusarjoja ja kipinöiviä palopuheita ajankohtaisista aiheista, mutta aamulla ne ovat poissa kuin sumu. En osaa vieläkään käyttää muistikirjaa tähän tarkoitukseen, vaikka – kuten pitkäaikaiset lukijamme tietävät – ei minua ainakaan muistikirjojen puutteesta voi syyttää. Tuijotan jotaikin harvoja alustavia merkintöjä tai luonnoksia enkä saa enää langan päästä kiinni.

Se on myös semmoista, että haluaisi kirjoittaa vaikka kuinka vakavista asioista, asioista jotka ovat päällä juuri nyt, mutta aina ei pysty. Syitä on useita. Oma estyneisyys, lasten mielipide, yhteisön mielipide, yleinen mielipide, pelko mahdollisesta negatiivisesta palautteesta… Joskus omat ajatukset eivät vain kerta kaikkiaan asetu jonoksi sanoja, eivät millään. Se on semmoista, että yrittää etukäteen edes hiukan ajatella miten kukakin kirjoitukseni lukee ja miten tulkitsee. Minkä kuvan minusta tai meistä muodostaa ja onko sillä loppujen lopuksi väliä. Tasapainoilua.

(Juuri nyt haluaisin sanoa esimerkiksi tähän nais-mies-keskusteluun, keskusteluun siitä kuka pompottaa ja ketä, kuka päättää ja mitä, että tiedän tosi tosi monen naisen toivovan henkensä kaupalla että joku muukin perheessä joskus päättäisi ja kantaisi vastuun, ja haaveilevan siitä, että ei koskaan enää ikinä tarvitsisi huomauttaa aikuiselle ihmiselle yhtään mistään.)

Se, että kirjoittaa, ei tarkoita, että aina olisi sanottavaa. Ihmeen usein kuitenkin on. Ihmeen usein. Olen edelleen yhtä ällistynyt siitä, että vaikka välillä (kuten nyt) tuntuu ettei ole mitään, mitään mistä kirjoittaa, ei mitään mikä sytyttää, että olen ihan tyhjä ja turha, niin juuri silloin tuuli saattaa kääntyä tunneissa. Maija Poppanen liihottelee huoneeseen. Ja sitten pursuaakin. Välillä en voi lukea lehtiäkään, haltioidun liikaa, kaikki on sytykettä. Tietenkin osaisin ja voisin ajastaa kiihkeimmällä kaudella syntyneitä juttuja myöhemmäksi, mutta ajattelen, että lukukokemus on luonnollisempi ja yhteys elävämpi, jos rytmini on näkyvissä. Te voitte istua siellä, missä istuttekin, ja ajatella, että nyt se on taas vähän alamaissa, ja että nyt sillä taas vilistää.

Kirjoitan useimmiten aamulla, ehkä klo 7 ja 10 välillä. Tai sitten illalla, klo 21 jälkeen. Välillä ihan mitätönkin pieneksi aiottu juttu heittää minut tuntikausiksi tutkimaan työn alla olevaa aihetta. Syntyy flow, aika katoaa.

Käyn muuten korjaamassa tekstejä joskus jälkeenpäin, jopa kuukausia, jopa VUOSIA jälkeenpäin. Kirjoitusvirheitä tietenkin, mutta myös lauseen kulkua. NÄIN sen olin tarkoittanut, miten se noin on tullut sormenpäistä ulos? En ole kuitenkaan koskaan poistanut yhtään postausta.

Koen välillä ankaraa huonommuutta bloggarina ja kadehdin menestyneitä blogeja: miksi me tavoitamme vain aika pienen yleisön? Mutta sekin on kahtiajakoista, luonteelleni uskollisesti. En jaksa nähdä vaivaa kuten monet muut, ne suositut, olen laiska. Eikä elämäni ole kyllä tarpeeksi jännittävääkään, saati kuvauksellista. Tunnen myös toisinaan ihmeellistä huonoa omaatuntoa bloggaamisesta ja yritän selvitä pikaisesti, ihan kuin minun pitäisi olla tekemässä jotakin tärkeämpää.

Päätin jo alussa, että tämä olkoon ainoa tontti, josta en mestaristressaajana suostu ottamaan paineita. Se päätös ei ole pitänyt. Joskus kun juttuja ei synny, tuntuu siltä kuin tukehtuisi. Pelkkä läppärin näkeminen ahdistaa. Silti kun silloin tällöin ajaudun lukemaan blogijuttujani taaksepäin, olen lapsellisen innoissani. Miten ihana blogi, miten IHANIA juttuja, ihan kuin mulle tehty! Olen siis onnistunut tekemään sellaisen blogin, jota haluaisin itsekin lukea.

Viime aikoina on taas ollut vaikeaa saada postauksia aikaiseksi. Yksi syy ovat kuvat.

Kuva-asia on vaivannut matkan varrella usein ja vaivaa edelleen. En jaksa aina olla ruinaamassa kuvaussessioita ja kuvia Herra Kameralta. Ja harvoinhan hän nykyään onkaan ruinausetäisyydellä. Kun kuvausvaiheeseen sitten joskus kuitenkin päästään, voi lopputulos yllättää. Emme näe asioita samoin. Kirjoittamishalun uhkaa käydä köpelösti, kun kuvat ja sanat ovat eri planeetalta. Hän näkee kaiken kaukaa, kirkkaana ja järkevänä dokumentaationa, minulle maailma näyttäytyy häilyväna unena, kuin neulansilmästä katsoisi, tai saippuakuplan läpi. Ja kieltämättä joskus ihan kiinnostuksenkohteetkin eroavat: luonto ei varsinaisesti inspiroi minua tippaakaan, paitsi ehkä eteläranskalainen luonto. Hän taas voisi vuodesta toiseen kuvata, ja kuvaakin, samoja kotoisia kallionkoloja. Silti, ilman Herra Kameraa ja Herra Kameran hienoja kuvia ei tätä blogia olisi olemassakaan. Silloin kun näemme samoin silmin, on se taianomaista. Ehkä lentäminen tuntuu juuri siltä? Monelle lukijalle nimenomaan kuvat ovatkin blogin parasta antia.

Myönnän, ajattelen usein miksi tätä teen? Minusta tämä on ihme: joka ikisen kerran kun olen pohtinut hanskojen tiskiin heittämistä, jostain on tullut viesti. Joka ikisen kerran. Pitkä sähköposti, jossa kerrotaan koko blogin hotkaisusta yötä myöten kun on kerran löytänyt tänne tiensä. Tai joku lähettää Pinterest-kuvan, tai linkin, tai biisin tai täggää minut Instassa: “Tulit mieleen!” Yhden lukijan vesivärityö on seinällä kirjoituspöytäni takana, pieni ajatustaulu nojaa kirjapinoon. Kaikki kortit ja lahjat ovat pahvilaatikossa tallella, elleivät päivittäisessä käytössä. Belgian Lempi (aina vain Belgian Lempi) lähetti minulle juuri Amanda Palmerin Ted Talkin. On vain ajan kysymys milloin lähden sohvasurffaamaan Belgiaan, värikynät mukanani. Niin, te nappaatte minusta kiinni, aina kun olen vaarassa pudota.

Mutta siis se tärkein syy: Kanava ulospäin. Yhteys maailmaan, jossa asuu kaltaisiani.

Bloggaan useimmiten keittiön pöydän ääressä, mutta juuri nyt olen sohvan nurkassa kippuralla, villafiltti varpailla. Minulla on ylläni mustat farkut, mustat sukat, musta kaapu, musta villatakki ja suuri musta villahuivi pari kertaa kaulan ympärillä. Vanha kivitalo on viileä. Hiukset ovat tutusti tötteröllä pään päällä, siitä te minut kuulemma kadulla tunnistatte. Silmissä on mustat, tuhruiset, liian tylsän Chanelin viivat ja kynsissäkin on kulunutta mustaa. Oikea käteni on ihan jäässä naputtelusta, veri on paennut siitä kun olen kirjoittanut (ja poistanut kirjoittamaani) pitkään ihan hassussa asennossa.

Keittiössä tuoksuu, Herra Kamera kokkaa. Tyttäret käyvät istumassa sohvan käsinojalla ja viereisessä nojatuolissa. Toisella on uutta käyneen kirsikan väristä huulipunaa ja hän näyttää aivan nukelta, toinen on kihartanut kauniit, pitkät hiuksensa. Molemmat näpräävät kännykkää ja tuskailevat koulutöitä. Poika tulee luistelemasta ja minun pitää pidellä hänen uutta, kylmää lätkämailaansa hetki, koska siinä on niin hyvä tarramainen pinta.

Minun pitäisi oikeastaan tehdä nytkin töitä, lauantai-iltana, minulla on niin monta hommaa jonossa, jotka olen luvannut maanantaiksi tai alkuviikoksi. Kirjoitan kalenteriini (se ei olekaan tänä vuonna Moleskinin, vaan joululahja Herra Kameralta, musta Daycraft) pitkiä listoja. Joskus listoilla saa hämättyä itselleen tunteen, että olisi melkein jo työn touhussa. Työelämässä törmään jatkuvasti samaan ongelmaan. Harvaan ihmiseen voi luottaa, luottaa siihen, että tehdään mitä sovitaan ja tehdään se hyvin. Välillä ajattelen pettyneenä, että kaiken minkä ikinä haluankaan toteuttaa, minun on tehtävä yksin. Se on vähän sääli.

Minun tekisi juuri nyt hirveästi mieli viiniä, mutta olen jostain syystä keksinyt viettää tipattoman tammikuun, vaikka minusta se on aina ollut typerä ajatus. Tylsää se ainakin on. Mietin, voisinko painaa pausea yhdeksi illaksi tai edes tunniksi ja juoda lasin samppanjaa blogin kunniaksi, vai sinnittelenkö vielä viikon. Taidan sinnitellä, juhlin cokiksella.

Luen tämän tekstin vielä  kerran alusta loppuun, korjaan joitakin kohtia, poistan yhden kokonaisen kappaleen. Ajattelen, että tästä ei tullut yhtään sellainen postaus kuin olisin toivonut. Toistan itseäni liikaa, kaikki on jo sanottu.

Painan nyt silti “Julkaise”-nappulaa. Joskus niin vain täytyy tehdä, vaikkei juttu olisi täydellinen. Se on ainoa keino jatkaa matkaa kohti seuraavia seikkailuja.

Seuraa blogia myös facebookissa, TwitterissäInstagramissa ja Pinteretissä.

44 Comments

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.