Latest Posts

15 vuotta sitten, osa 2

Lähetimme toisillemme sähköpostien ja kirjeiden lisäksi kirjoitusharjoituksia, muistaakseni Julia Cameronin ja Natalie Goldbergin kirjoitusoppaiden hengessä. Tässä niistä yksi, joulukuulta 2004. 

***

Ei aikaa itkeä

Heräsin eräänä aamuna niin väsyneenä, että tuntui kuin ruumiini, aluslakana, petauspatja ja sängyn runko olisivat yhtä. Jos nousisin, joutuisin nostamaan koko sängyn selkääni, entisestäänkin kipeille hartioilleni. Mutta pakko oli nousta, vauva oli herännyt ja oli painoton, halusi syliin.

Minun teki mieli itkeä hetki, surra väsymystäni ja sitä, ettei se ihan heti helpottaisi. Lapsihan oli vielä niin pieni. Mutta nyt itkulle ei ollut aikaa, vauvan vasen kylki oli märkä, vaippa ei ollut jaksanut koko yötä.

Purin pojan pyjamastaan, vaihdoin kuiviin ja menin keittiöön. Teekuppi siirtäisi itkua vähän kauemmaksi, siihen asti kun vauva menisi pienille aamu-unilleen. Vauva katsoi kun tein teen ja kaksi näkkileipää maksamakkaralla ja antoi minun syödä ja juoda rauhassa. Olin lukevinani lehden, että tuntisin eläväni. Soitin miehelle töihin ja varmistin, että hän oli muistanut viedä isommat lapset aamulla hoitoon.

Siivosimme vauvan kanssa keittiön ja kun hän ei enää viihtynyt oikein missään asennossa, vein hänet sänkyyn unille. Peitto päälle, uniliina pään viereen, käänsin lampun sivuun.

Ajattelin, että sohvalla olisi hyvä itkeä, voisin käydä maaten, jos uupuisin. Nostin edellisillan tyynysodan jäljiltä sohvatyynyt paikoilleen ja etsin torkkupeittoa, kunnes muistin, että lapset olivat laittaneet sen pihalle kulkukissaa varten ja se oli jäätynynyt nurmikkoon kiinni. Menin hakemaan lastenhuoneesta peittoa. Lastenhuone oli kauheassa kunnossa. Palapelinpaloja, monopoliseteleitä, ilmavirrassa leijailevaa pölyä kun pyyhälsin sisään. Petasin tyttöjen sängyt, molemmilla oli paljon tavaraa tyynyjensä alla.

Aloin etsiä kadonneita kirjastonkirjoja. En löytänyt lastenkirjoja, mutta löysin lainaamani keittokirjan ja muistin, että olin luvannut tekstata miehelleni kauppalistan. Etsin puhelintani ja löysin sen vasta kun se soi. Kuuntelin kauan ystävääni, joka oli juuri tullut Kiinasta.

Puhelun jälkeen mietin kauppalistaa. Kännykän automaattinen tekstinsyöttö tiesi kyllä sanat kuten pörssi tai optio, mutta ei makaroni tai hiutale. Vauva heräsi.

Ravistelin päätäni ennen kuin menin vauvan huoneeseen saadakseni karistettua pettymyksen pois kasvoiltani. Laitoin vauvan sitteriin kylpyhuoneeseen ja kävin suihkussa. Puin päälleni. Meikkasinkin vähän ja muistin vasta ripsivärin kohdalla, että aioin itkeä. Pesin meikit pois. Laitoin kuitenkin huulikiiltoa uudestaan. Leikitin vauvaa lattialla ja nielin kyyneleitä. Koitin salaa lukea kirjaa samalla kun heilutin helistintä, mutta vauva huomasi temppuni ja alkoi itkeä. Kävelimme ympäri asuntoa ja sytyttelimme ja sammuttelimme valoja, sillä siitä vauva pitää. Keitin tuttipullot ja etsin kaikki tutit puhdistettavaksi. Syötin vauvan ja söin taas kaksi näkkileipää maksamakkaralla.

Vauvasta näkee kun se on väsynyt. Puin vauvalle ulkovaatteet ja laitoin vaunuissa pihalle. Nyt minulla olisi muutama tunti omaa aikaa.

Istuin nojatuoliin ja vedin jalat alleni. Ennen kuin voisin itkeä, minun pitäisi miettiä miten saisin päivän ainoasta vapaahetkestä kaiken irti. Halusin lukea kirjaa, oikeastaan kahta. Sähköpostitkin pitäisi lukea ja pariin vastata. Samalla voisin etsiä tietoja uudesta kotikaupungista ja käydä rakennustarvikeliikkeen sivuilla. Ja keittiöliikkeen. Imuroisin myös.

Päätäni alkoi särkeä, olin pettynyt itseeni koska kulutin aikaa stressaamalla mitä tekisin, sen sijaan että tekisin sen. Kyyneleet tykyttivät ohimoiden takana. Vauva parkaisi ulkona kesken unien. Olin tyytyväinen, kun sain tuntea itseni tarpeelliseksi seistessäni sateessa heijaamassa vaunuja. Sain lakata ajattelemasta. Uskottelin itselleni, että oli ihanaa hengittää raitista ilmaa.

Päänsärky levisi takaraivoon ja niskaan. Otin särkylääkkeen. Kaikki kolme asuntomme arvioinutta kiinteistövälittäjää soittivat melkein peräkanaa. Olin niin itkuinen ja väsynyt, etten saanut vielä sanottua, että myisimme asuntomme itse.

Lopulta kello oli niin paljon, etten millään ehtisi itkeä rauhassa. Itkisin sitten kun mies tulisi töistä. Otin vaunut ja lähdimme vauvan kanssa hakemaan isosiskoja tarhasta. Kotiin palatessamme suihkutin lasten kuraiset haalarit ja valmistin illallisen. Mummoni soitti ja kertoi pesseensä seinät ja ikkunalaudat, myös ulkopuolelta, ja olevansa matkalla pesutupaan. Pistin nopeasti pyykkikoneen pyörimään.

Mies tuli, mukanaan muurari, joka pistäisi takkamme kuntoon. Söimme seisten vuorotellen keskustellen muurarin kanssa ja pidellen vauvaa. Tytöt pyrähtelivät ystävineen asuntojen väliä.

Kun lopulta saimme illalla kaikki kolme lasta nukkumaan, koitin ujuttaa itseni miehen kainaloon itkemään edes ihan pienet itkut. Mies kuitenkin pyysi, että tutkisimme uuden talon pohjapiirustusta ja miettisimme, miten yläkerran voisi jakaa huoneiksi. Nielaisin ja tartuin kynään, ajattelin yön pimeitä tunteja imetysten välissä .

Kun kävimme puolilta öin nukkumaan, nukahdin niin nopeasti, että unohdin itkeä. Heräsin vauvan ähinään, syötin hänet, roikotin olalla ja taputin selkää. Laskin vauvan jatkamaan unia ja painoin painavan pääni tyynyyn. Annoin kyynelten nousta ylemmäksi, ylemmäksi. Vedin peiton suun eteen vaimentamaan äänet. Vauva oli äskeisen syötön jälkeen oksentanut olkapääni yli peitolle. Pyyhin hitaasti naamani ja nousin vaihtamaan lakanat.

(Kirjoitin tekstin yhteen pötköön ja vauva kainalossa, lähetän sen ennen kuin alan hioa tai katua!)

15 vuotta sitten, osa 1

15 vuotta sitten ostimme talon Hangosta. Kirjoittelin sähköposteja (myöhemmin myös kirjeitä ja tekstiviestejä) ystäväni K:n kanssa, ensin kysyäkseni apua talokaupoissa, mutta keskustelu laajeni nopeasti koskemaan koko sen hetkistä (hektistä) elämäämme.  Viestinvaihdon alkaessa olin 32-vuotias, lapset olivat kuuden, viiden ja 3 kk.

Tekstejä on editoitu ja lyhennetty, ja esillä on vain minun osuuteni.
Kutsun ystävääni Jajaksi, lempinimi tuli Rebecca Wellsin kirjasta Jumalaiset Jaja-siskot.
Laajemman pohjustuksen tälle vuoden kestävälle juttusarjalle löydät täältä.

***

JOULUKUU 2004

Jaja! Mä HALUAN sen talon!
Pitäisi jutella pankin kanssa. Miten me ymmärretään kuinka paljon meillä on rahkeita ottaa lainaa, kun en tiedä menenkö koskaan enää töihin ja minne? Kunnostamiseen menee kyllä rahaa, mutta ei voi mitään, se on mun koti. AUTA!

P.S. Hyvää itsenäisyyspäivää!

***

Parkkonen on nyt pankissa, kirjoitti pienelle muistilapulle sun ohjeet. Eikö me olla liikuttavia? Sunnuntaina taas Hankoon ja MEIDÄN taloon mittanauhojen  ja rakennusmestarin kanssa.

***

Jaja, onnea! Synttärit on ihania. Olkoot samppanjaenkelit sulle suosiollisia nyt ja iänkaiken, aamen.

Mitä mieltä olet jos myisimme tämän itse? Minähän olen aika hyvä suustani, kun sille päälle satun.

Kirjan (kirjojen) tekoon olen valmis. Hangon työllisyystilanteen tuntien minulla on kohta varsin paljon aikaakin. Rakastin ideaasi naisten hurjimmista toiveista! Mutta arvaa mitä: en saa millään päähäni mitä toivoisin. Voiko mulla olla näin hidas mielikuvitus, vai eikö pieneen päähäni nyt mahdu muuta kuin se minun taloni? Odotas nyt…

1. Haluan kirjoittaa kirjan ja antaa sen tiimoilta haastatteluja. Se varsinainen toive on siis olla haastateltavana, kirja on vain keino, hahahaha!

2. Haluan pitää hikistä pikku baaria jossain Etelä-Amerikassa. (Tiedäthän: punainen mekko, ihailevia katseita, tukahdutettua intohimoa.)

3. Haluan lumilautailla, mutta haluan vain osata sen NAPS, en halua harjoitella.

4. Haluan juhlia Gerard Dépardieun kanssa.

Mutta olisin myös hyvin onnellinen, jos saisin nukkua edes yhden yön kokonaan.

***

Jajuska,

Painin täällä imetyksen kanssa. Siinä vasta äitiyden ja naiseuden riivattu mittari näinä aikoina. Tämä nuorimmaiseni meinaa lopettaa arvokkaaseen kolmen kuukauden ikään, vaikka minä olin päättänyt imettää hampaat irvessä vähintään kuusi kuukautta. Itken ja parun ja koitan väkisin tunkea rintaa pojan suuhun. Hän ei halua imeä, eikä maitoa heru, mutta en halua luovuttaa. Kun sitten neljältä aamuyöllä annan pullomaitoa sinisenä karjuvalle lapselle ja katson kuinka hän syötyään nukahtaa syvään uneen, pulleat kädet peiton päällä, tunnenko minä rauhaa ja tyytyväisyyttä?

EN HELVETISSÄ!

Huolettomat ajat ovat takana, eivätkä kai koskaan palaa.

***

Äitiys tiivistyy minulla kahteen sanaan: huono omatunto. Tottakai myös niin sanoinkuvaamatonta rakkautta, onnea ja iloa, mutta yhtäkaikki, kaiken päällä leijuu liian usein huono omatunto. Huono olen, kun olen antanut tuttia, huono olen, kun olen antanut miehen syöttää poikaa pullosta ja käynyt itse kaupungilla. Huono olen, kun olen juonut kaksi lasia viiniä, ja ajatellut karkaavani. Huono olen, kun en leikannut vauvan kynsiä ajoissa ja nyt pienessä otsassa on haava. Huono olen, kun en pelannut Afrikan Tähteä isompien kanssa, vaan luin kirjaa. Eikä huono omatunto liity pelkästään lapsiin, vaan myös kodinhoitoon, itsensä hoitoon, parisuhteen hoitoon…

Naiseus taitaa olla pahasti hukassa, kun kuivausrummun saatuani huokaisin, että tää on parempaa kuin seksi.

Mutta jossain se naiseus vielä kytee, kun lähdin ostamaan talvisaappaita tarhasta haku -reissuille ja palasin mukanani maailman seksikkäimmät korkokengät. Niin terävät kärjet, että pari varvasta täytynee vuolla pois, mutta ai että miten hyvältä ne näyttivät Kämpin baarissa, kun kippistelin miehen kanssa ja lapset oli saatu pariksi tunniksi hoitoon!

Ja silloin muistin, miten tyttäreni osaavat tiukan paikan tullen huutaa TYTTÖVOIMAA!, miten me teemme yhdessä sushia ja lapset saavat rullata, miten pieni viisivuotias osasi iloita nimipäivälahjaksi saamastaan taskulampusta, miten pienet kädet puristavat kaulasta ja suut suukottelevat, miten vauvaa naurattaa, kun se kylpee lavuaarissa. Jotain on mennyt nappiinkin! Ja mies? Kyllä hänkin hyötyi niiden kenkien aiheuttamasta itsevarmuuden puuskasta.

***

Ensinnäkin, Luojalle kiitos viestistäsi. Jos en juuri nyt olisi saanut nauraa, olisin varmaan työntänyt pääni sähköuuniin.

Todellakin, kuten ystävällesikin, myös minulla tuntuu imetyksen lopettaminen olevan käsittämättömän, ylitsepääsemättömän, mielenterveyttä uhkaavan raskasta. Itkin koko eilisen illan. Mies sanoo, että ylireagoin, mutta hän ei tiedä kuinka paljon latauksia tähän liittyy.

Olen sanonut, samoin kuin sinäkin, että jos miehet imettäisivät, niin miehet eivät imettäisi.

Työssäkäymisestä sen verran, että meidän perhe on ollut onnellisempi silloin kuin olen töissä. Minä rakastin nähdä lapset illalla ikävöityäni heitä koko päivän, eikä kukaan olettanutkaan talon olevan siisti ja illallisen kanan nylkemisestä lähtien itsetehtyä. Viikonloput tuntuivat viikonlopuilta. Nyt olen pahasti hukassa, en kestä ajatusta kotiinjäämisestä. Mikä on minun paikkani maailmassa, kuka olen ja mitä varten?

Rakastan lapsiani ja kuiskaan salaa, että on hetkiä, jolloin toivon tapaavani vielä neljännenkin. Silloin kun yösyötöllä pikkuiset sormet tarttuvat omiini.

***

Ulkona on pilkkopimeää vaikka kello on 9 aamulla. Maisema on kylmä ja lumeton. Jouluun on aikaa enää viikko. En jaksa ajatella koko joulua. Siitäkin on tietysti huono omatunto. Jouluttomat lapsiparkani.

Teen tänä vuonna tieteellistä tutkimusta aiheesta Mies ja jouluvalmistelut. Mies on aina erittäin halveksivasti ilmoittanut, ettei ymmärrä mitä uupumista jouluvalmisteluissa on, vähän lanttulaatikkoa pöytään ja se on siinä. Tämä siis sen jälkeen, kun olen ostanut veronpalautusrahoillani kaikki joululahjat, myös hänen sukulaisilleen, siivonnut ja koristellut kodin, organisoinut joulukorttikuvaukset ja korttien lähetyksen, kaivanut vaatehuoneesta joululevyt, joulukirjat ja jouluvideot, sopinut joulupäivien ohjelman kaikkien sukulaisten kanssa, miettinyt menun ja viinit, tehnyt ja hommannut jouluruoat, hankkinut kynttilät ja servetit, ostanut, pessyt ja silittänyt lasten joulujuhlavaatteet, tilannut joulupukin ja valmistanut piparit ja glögin.

Tänä vuonna, rakkaat ystävät, tänä vuonna mieheni saa järjestää joulun!

(Joulukalenterit kävin lapsille ostamassa, ajattelin siten säästää heidän tulevissa terapiakuluissaan. )

Kuva: Tältä näytti Hangon talon eteisen seinä, kun kävimme taloa ensi kerran välittäjän kanssa katsomassa.

Täällä menneisyys, kuuleeko kukaan?

Löysin pienen pahvilaatikollisen viestinvaihtoa ystäväni kanssa ajalta, jolloin muutimme Hankoon. Mikä aarre. Olen itkenyt ja nauranut nivaskan parissa monta iltaa. Kun nostan katseeni papereista tuntikausien uppoutumisen jälkeen, minun on vaikea muistaa missä vuodessa olen, ja etsin melkein hätääntyneenä pieniä lapsia läheltäni. Vaikka aikaa on kulunut, kaikki on edelleen tuoreessa muistissa. Luissa ja ytimissä.

Viestittelymme alkoi joulukuussa 2004 kun me Parkkosen kanssa rakastuimme tiilirotiskoomme  ja aloimme tosissamme pohtia Hankoon muuttoa. Ystäväni neuvoi ensin sähköpostitse talon ostossa, viisas kun on. Siitä kaikesta on siis nyt 15 vuotta aikaa. Sen kunniaksi keksin aloittaa vuoden pituisen juhlapostaussarjan, jossa nostan aina kuukausittain otteita kirjeenvaihdostani 15 vuoden takaa luettavaksenne. Aloitan nyt joulukuussa, tammikuussa pääsette kanssani tammikuuhun 2005, helmikuussa helmikuuhun 2005 ja niin edelleen.

Se, että sähköpostit, kirjeet ja tekstiviestit noin vuoden ajalta ovat puhtaaksikirjoitettuina ja tulostettuina pahvilaatikossa kauniissa nipussa on kirjeenvaihtoystäväni ansiota. Hän aikoinaan kokosi kaiken materiaalin, lähetystavasta riippumatta, ja antoi printterin laulaa.

Minulle jäi vain sopivien kohtien poimiminen ja kevyt editointi. Esillä on minun osuuteni kirjeenvaihdosta, pieni osa. Jotkut kirjoitukset ovat liian intiimejä jaettavaksi, tai liian kipeitä, tai liian vihaisia. En myöskään halua liikaa paljastaa lasten elämästä, he saavat aikanaan kertoa omat tarinansa itse. Pihtailemaan en kuitenkaan rupea, luvassa on aika herkullista elämänmenoa!

Kutsun ystävääni viesteissä usein Jajaksi, lempinimi tuli Rebecca Wellsin kirjasta Jumalaiset Jaja-siskot. Kysyin ystävältäni tietysti luvan omien osuuksieni julkaisuun, lupa myönnettiin. Ilman häntä ei olisi näitä kirjoituksia. Kiitos Jaja (joka ei pitänyt nimensä julkaisemista oleellisena).

15 vuotta! Miten paljon siihen on mahtunut. Te, jotka olette seuranneet blogia, olette päässeet osallisiksi lähes yhdeksästä viime vuodesta. Sekin tekee vanhojen kirjeiden lukemisesta hauskaa, on vähän perspektiiviä. Kun esimerkiksi kirjoitan ystävälleni 15 vuotta sitten tammikuussa, että “olen niin kypsä Parkkoseenkin, että täytyy tarkkaan harkita rupeanko sen kanssa mitään taloja ostelemaan“, te tiedätte, että se talo ostettiin ja sitä edelleen yhdessä asutetaan. Kirjeenvaihdon alkaessa olin 32-vuotias, tyttäret kuuden ja viiden ja syyskuun lopussa syntynyt poikalapsi 3 kuukautta. Nyt kun kohta luet vanhoja viestejä tytöt ovat jo muuttaneet pois kotoa ja poikakin on – niin, tietysti – viidentoista.

Ajatuskin siitä, että enää kirjoittaisin käsin pitkiä kirjeitä on kaukainen, ihan yhtä hyvin voisin alkaa raaputtaa hieroglyfejä kiviseiniini. 15 vuotta on siinäkin mielessä hauska aikaikkuna, juuri tämä kyseinen 15 vuoden pätkä. Koko viestittelykulttuuri ja -tekniikka on muuttunut.

Uskon ja toivon, että vanhojen postieni lukeminen huvittaa tai liikuttaa muitakin. Minusta tuntuu, että jollakin tapaa tämä on tärkein postaussarjani, mutta sen näyttää aika.

Olen jo ostanut, mutta vasta aloittanut Märta Tikkasen kirjan, kirjekokoelman, Pakko yrittää kir… Kirjassa on Märtan kirjeitä ystävilleen. Kirjan nimi viitannee siihen, kuinka perheenäidin aika ja ajatuskin katkeaa kun arki puraisee kesken kirjoittamisen. Ne, joilla on ollut pieniä lapsia, tietävät turhautumisen tunteen, kun aikaa millekään omalle ei juuri ole. Niitä samaistuttavia tunteita minäkin toivottavasti voin tarjota teille, ja kurkistuksen elämääni ennen blogia.

Lainaan Kustantamo S&S sivuilta Märta Tikkasen kirjan esittelyn:

“Pakko yrittää kir-, Märta Tikkanen lopettaa kirjeen eräälle ystävälleen. Tikkasen elämää on vuosikausia määrittänyt kirjailijan tarve itseilmaisuun ja sen vastakohtana perheen tarve vaimolle, rakastajalle, äidille ja isoäidille.
 Hänen kirjeensä huutavat vapaudenkaipuuta ja vihaa, mutta myös ammatillista ylpeyttä ja onnistumisen iloa.
Armoitettu kirjeenkirjoittaja Märta Tikkanen kertoo elämästään ystävilleen avoimesti ja suorasti itseään tai muita säästämättä. Tikkanen on ennenkin tehnyt omasta ja läheistensä elämästä suurta kirjallisuutta, mutta henkilökohtaisissa viesteissä puhuu toisenlainen, intiimi ääni. Syntyy aiempaa vivahteikkaampi kuva naisesta, josta on tullut esikuva uusille kirjoittaville sukupolville.
Kirjaan on koottu Märta Tikkasen kirjeitä ystävilleen ja kanssakirjailijoille Åsa Mobergille ja Birgitta Stenbergille. Naisten luottamuksellinen suhde ja kirjeenvaihto on jatkunut yli 40 vuotta. Tikkasen omat huomiot ja muistot vuosien varrelta täydentävät kokonaisuuden.”

***
Muista myös Stellan Notes on a Life -blogi, jossa kirjoittelen vieraskirjoittajana!

Tampere 24 h

Tampere. Kaupunki, jossa ihmiset seisovat tarmokkaasti keskellä kulkureittejä, mutta jonne lähden aina yhtä mielelläni kiinnostavan ravintola- ja kulttuuritarjonnan tähden. Muutama viikko sitten lisäpontimena oli Parkkosen työmatka, jolle aikataulujen salliessa hyppäsin mukaan.

Yhteen vuorokauteen mahtuu paljon. Kirjauduimme sisään Tampereen vanhimpaan hotelliin, sen korean aamiaissalin tähden. (Osa aamiaisastiastosta on alkuperäistä, rakennusvuonna 1929 Ranskasta rahdattua perua. Tämmöiset yksityiskohdat viehättävät minua.)

Nautimme lounaan kauniin vanhan kauppahallin päädystä löytyvässä ravintolassa, joka on tunnettu varsinkin bouillabaissestaan, ja sitähän mekin taas, tupla-aiolilla. (Minusta se ei ollut rouillea, sahramilla, paprikalla tai cayennepippurilla maustettua versiota, mutta korjatkaa, jos olen väärässä.) Kylmää, keltaisen topaasin väristä Sancerrea kyytipojaksi, vapauden tuntua, kuten aina, kun meillä on hetki aikaa vain toisillemme kaukana kotoa.

Sulattelimme lounasta Tampereen taidemuseossa, jossa on tammikuun alkupäiviin saakka esillä japanilaisen sarjakuvan näyttely Osamu Tezuka – Mangan jumala. Osamu Tezuka oli melko aikaansaava, mikä hiukan lannisti meitä lorvailijoita. Piristyimme tajutessamme, että kaikilla museon henkilökuntaan kuuluvilla oli musta baskeri päässään juuri Tezukan kunniaksi. Kuinka hauskaa! Rakastan luovien ihmisten työvälineiden, työpöytien ja työhuoneiden katselemista, sellaisenkin vilauksen näyttely suo.

Siitäkin huolimatta, että Parkkonen tosiaankin hoiti kuvauskeikan jossain välissä, varasimme aikaa myös päiväunille. Minä en tosin varsinaisesti nukkunut, vaan selailin ystävällisten tamperelaisten lähettämiä ravintolavinkkejä. Ravintola nimeltä Kajo sai instagramissa äänivyöryn, mutta oli jo täynnä, joten päätimme änkeä aperitiiveille Kajon kylkipaikkaan, samojen omistajien vasta avattuun viinibaariin ja varata illallispöydän toisaalta.

Hotellin ulkopuolella velloi ihmismeri kun lähdimme askeltamaan illalliselle. Oli jonkunlainen valofestivaali, mutta me kuljimme vastavirtaan lokakuun viiman purressa poskipäitä. Viinibaari osoittautui mainioksi paikaksi. Annoimme henkilökunnalle vapaat kädet juomiemme suhteen, koska miksei vähän haastaisi itseään, jos pääsee asiantunteviin käsiin. Parkkonen joi jotain, jossa oli lanttumehua ja minä maistelin lohenpunaista rosee-alkuviiniä. Kailotin tiskin taakse ne pari sanaa kreikkaa, jotka osaan, kun kerran puikoissa oli kreikkalaissyntyinen mies, yksi omistajista. Viinibaarissa tuoksui syvästi sienirisotto ja liitutaululla oli pari muutakin pikkuannosta. Ellei olisi ollut epäkohteliasta viime hetkellä peruuttaa pöytävarausta, olisin jäänyt sinne.

Jatkoimme kuitenkin matkaa. Tampere oli jo juhlatuulella, kivijalkojen kapakoissa tanssittiin buutsit vilkkuen jukeboksien neonvihreässä valossa, tupakkaringit tukkivat jalkakäytävät. Kävelimme ensin ravintolamme ohi, mutta hoksasimme sitten nousta pari porrasta katutasosta ylöspäin.

Ensivaikutelma oli suorastaan roomalainen. Ruoankäryä, rosoista seinää, vilkasta puheensorinaa. Mahtavaa! Mutta toisin kuin Roomassa, henkilökuntaa oli auttamattomasti liian vähän. Rukoilimme vesikannua, ruokalistaa, mahdollisuutta tilata, viiniämme… Kului melkein tunti eikä meillä ollut vielä mitään edessämme. Istumme aivan avokeittiön vieressä ja tuijotimme jaettavia pikkuannoksiamme, jotka nuokkuivat vartin tiskinkulmalla, kun kukaan ei ehtinyt kantaa niitä meille pöytään.

Kävelimme takaisin hotellille. Teki vähän mieli heittäytyä ihanasti hälisevän yön selkään, mutta uni painoi jo silmäluomia. Hotellissa sai ikkunan auki, mikä on jumalaista, nukahdimme Tampereen ääniin ja kaupungin tuoksuun. Melkein kuin olisi itse ollut radalla.

Seuraava päivä oli varattu hitaalle heräämiselle, lehtien lukemiselle ja taiteelle. Sara Hildénin taidemuseo on Tampere-vierailuidemme listalla aina, oli esillä oleva näyttely mikä hyvänsä. Betonirakennus on niin hieno. Nyt puhutaan museon siirtymisestä keskustaan, mikäköhän tämän pikku-Louisianan kohtalo sitten on?

(Viittaan siis Kööpenhaminan lähellä sijaitsevaan Louisianan taidemuseoon, ikisuosikkiini, joka kai toimikin jonkinlaisena esikuvana Hildén-museolle ja sen veistospihalle.)

Vaikka olimme vasta vaappuneet hotellin aamiaisvatien äärestä, maitovaahtoa vielä suupielistämme pyyhkien, emme halunneet missään nimessä jättää väliin yhtä lukijalta tullutta vinkkiä. Pyynikintorilla sijaitsisi kuulemma kahvila, josta saattaisin pitää.

Kahvila löytyikin juuri sen suuren ja kauniin talon kivijalasta, jossa äitini (mutsi, lukijoideni suurin suosikki blogin sivuhenkilöistä, Luoja tietää miksi) asui hetkellisesti opiskellessaan nuorena ja nättinä Tampereella. Minua ei tietenkään ollut vielä olemassakaan, ja isäni äitini tapasi Helsingin Bottalla, mutta koin silti olevani vähän juurilla.

Kahvila oli täydellinen. Jo heti sisääntulossa mainostettiin Le Mondea luettavaksi. Me murustelimme puoliksi yhden voisarven kahviemme kanssa, mutta ostimme mukaan herkkuhyllystä säilöttyjä persikoita, artisokkaa, paahdettuja paprikoita. Tämmöiseen paikkaan olisi ihanaa pujahtaa suojaan talvelta myös illalla, pienelle iltapalalle ja viinille.

Meidän aikamme Tampereella alkoi kuitenkin käydä vähiin. Vuokrakärryt muuttuisivat kohta kurpitsaksi. (Testasimme hybridiautoa, mielenkiintoista.) Kotimatkalla jumitimme vielä kuvanveistäjä Emil Wickströmin taiteilijakodissa Visavuoressa, jossa jokaisen kynnelle kykenevän kannattaisi vierailla juuri syksyllä. Kauriit nyökyttelivät tienposkessa, koko maailma loisti ruskan väreissä. Olimme pitkään ainoat vieraat. Saimme kiertää rauhassa työskentelytilat, asuinrakennuksen ja pihapiirin. Kurkistaa ajan pilkuttamiin peileihin. Minäkin haluaisin erämaa-ateljeen, kuitenkin mieluiten juurikin korkeintaan puolen tunnin ajomatkan päässä kaupunkielämästä kahviloineen ja elokuvateattereineen.

Jos haluat, voit lukea vanhan kirjoitukseni Visavuoresta täältä.

Sitten vihdoin posotimme kotia kohti, monella tapaa kylläisinä, ja kotiin päästyämme tuntui kuin olisimme olleet pitkälläkin matkalla.

Koska yllätykseksi itsellenikin huomasin vastikään julistavani laajoille joukoille, että teen vuonna 2020 mahdollisuuksien mukaan kaikki matkani maata pitkin (ja meriä, koska Suomi), on myös kotimaanmatkailu alkanut kiinnostaa uudella tavalla. Kerro meille suosikkikohteesi Suomessa, erityisesti haluamme syödä oikein hyvin ja kulttuuri kiinnostaa?

(Yllätykseksi itselleni siksi, että olen mukavuudenhaluinen, huono siirtymisissä enkä mielellään käy julkisissa käymälöissä, eritoten en missään nimessä junan vessoissa. Tästä tulee jännittävää!)

Kunnes koittaa marraskuu

Jotenkin marraskuusta on tässä vuosien varrella tullut yksi lempikuukausistani. Sen jälkeen kun aloin avautua jouluangstistani, olemme yhdessä keksineet keinoja sen selättämiseksi. Tänä vuonna matkustamme koko perhe Ranskaan, ei tiedättekö angstista tietoakaan!

Jouluangstin helpottaessa marraskuukaan ei tunnu enää vain mustalta käytävältä kohti joulua, vaan näyttäytyy mahtavana kuukautena, joka on hyhmäisyydestään huolimatta yllättäen täynnä lempiasioitani. Kuten nyt vaikka elokuvia, viiniä ja pizzaa.

Seuraakin kutsu: järjestän torstaina 21.11.2019  jo viidennen kerran Beaujolais Nouveau -illan hankolaisessa Ravintola Makasiinissa. Olen ihan onnessani! Marraskuu, torstai, Hanko – sano mikä muka voisi olla kiehtovampaa! No ehkä lempipäiväni tiistai, mutta kun uuden sadon viiniä juhlitaan riehakkaasti ympäri maailmaa AINA marraskuun kolmantena torstaina noin kymmenen miljoonan pullon voimin, luulen, etten saa Ranskan valtiota vaihtamaan päivää.

Luvassa on rentoa yhdessäoloa vanhassa makasiinimiljöössä mustana vellovan meren saartamana. Kaikki hienostelu ja ryppyotsaisuus on riisuttu pois, jäljelle jää vain ilo uudesta viinisadosta, hyvää ruokaa ja kivoja kohtaamisia. Beaujolais’n alueella kypsyvistä gamay-rypäleistä valmistettu kevyt ja notkea vin de primeur nautitaan kolmen ruokalajin bistromenun kyytipoikana pitkissä pöydissä, niin että yksin osallistuvankin on helppoa solahtaa joukkoon. Kauempaa tulevia suosittelen jäämään viikonlopuksi, marrasmyrskyt ovat komeaa katsottavaa täällä niemennokassa.

Yleensä olemme aloittaneet illan ranskalaisella elokuvalla, mutta tänä vuonna elokuva jää pois elokuvateatterin ollessa suljettuna. Sen sijaan me avaamme ovemme, tarjoamme alkumaljat ja esittelemme ranskalaista sarjakuvaa kotonamme. Poikkea siis meillä kello 18 maissa, josta jatkamme matkaa Makasiiniin klo 18:45.

Tai tule suoraan Ravintola Makasiiniin klo 19.

Kaikki varaukset (ja pöytävaraus on pakollinen!) suoraan Ravintola Makasiiniin puhelimitse:
019 248 4060
040 505 2720

Beaujolais Nouveau-ilta 21.11.2019 klo 19, Ravintola Makasiini, Hanko.
Kolmen ruokalajin ja puolikkaan viinipullon paketti maksaa 50 euroa/ henkilö.

Vain noin 50 ensiksi ilmoittautunutta mahtuu mukaan.

EDIT 8.11.2019
Huomio! Tilaisuus on loppuunmyyty, mutta jonoon voi ilmoittautua peruutusten varalta. Kaikki tiedustelut ja varaukset suoraan Ravintola Makasiiniin.

Oletko löytänyt uusimmat vieraskirjoitukseni Notes on a Life -blogista?

Your Local Pizza
Tammisaaren kujilta saa Suomen parasta pizzaa.

Viimeisimmät, taas
Vastasin kysymyshaasteeseen, vain huomatakseni, että olin vastannut siihen jo vuosi sitten.

Elokuvia ja syysmyrskyjä
Eli tervetuloa Hangon Elokuvajuhlille.

Kuvat ovat vanhemmasta blogijutusta, kuten leimoista näkyy. Älkää hämääntykö. 

Vieraskirjoittajan vierasmaja

Joko olet löytänyt tiesi Stellan Notes on a life -blogiin ja vieraskirjoituksiini? Ajattelin tulla tällekin tontille huikkaamaan, että sieltä löytyy nyt mm. paljon toivottu vierastalomme yläkerran esittely ja pari muutakin juttua viikonlopun ratoksi:

12 vuotta blogihistoriaa 
(Postaus, jossa Stella esitteli uuden vieraskirjoittajan, eli MINUT!)

Täällä Anna Piiroinen, Hanko

Let’s get back to Hydra and be poor together
(Elokuva Marianne & Leonard: Words of Love osoittautui muuten kammottavan huonosti tehdyksi ja tunkkaiseksi, argh. Pitää varmaan vielä palata aiheeseen.)

Vierasmajan värit

Niin. Stellan blogiin kirjoittaminen on avannut hanat ihanasti. Vieraskirjoittajan ominaisuus vapautti minut yhdestä jostain syystä raskaalta tuntuvasta bloggaamisen osasta, eli kuvien ja tekstien asettelusta ja muusta teknisestä säätämisestä. Nyt saan vain kirjoittaa, Stella laittaa jutut kasaan ja painaa julkaisunappia. Siellä seisoo nyt juttuja jonoksi asti julkaistavaksi, joten pysykää silläkin kanavalla. Eikä tietenkään vain minun tähteni, vaan myös Stellan kirjoitusten. Luoja se nainen kirjoittaa koskettavasti!

Pieni pyyntö lopuksi: Notes on a life -kirjoitusten alussa on pikkuinen sydän-ikoni. Hipaiskaa sitä, jos kirjoitukseni yhtään miellyttävät. Tämä kaikki on edelleen hirveän jännittävää ja teidän kannustuksenne tuikitärkeää. Ne pienet sydämet ovat kuin majakan silmäniskuja kirjainten meressä seilaavalle. Kiitos.

Vierastalon kuvat ovat Glorian Kodin numerosta 8/2019 ja ne on ottanut Krista Keltanen. Artikkelin toimitti Jonna Kivilahti

Uutisia, uutisia!

Vaikka se ei täällä blogipoloisessa olekaan juuri näkynyt, on tässä alkusyksyssä ollut ihmeellistä imua. Hauskaa lepatusta ja uudenlaista energiaa. Olen omaksikin ällistyksekseni huomannut haluavani tulla taas kuulluksi ja nähdyksi, pitkän vapaaehtoisen vetäytymiskauden  jälkeen.

Kävin katsomassa elokuvan Missä olet Bernadette? (Tammisaaren suloisessa Bio Forumissa muuten, joka on Suomen vanhin elokuvateatteri!)  ja pidin siitä ennakkokäsityksistäni huolimatta kovasti. Myönnän samaistuneeni omalaatuiseen Bernadetteen. En ole kylläkään tietääkseni esimerkiksi sekaantunut venäläiseen mafiaan, mutta koen ehdottomasti tukahduttaneeni nerouttani tarpeeksi kauan.

Elokuva ei ole saanut mitään hurmioitunutta vastaanottoa elokuvakriitikoiden taholta, mutta minuun harvinaisen äkkiväärä ja paikoin pikimusta huumori puri. Elokuvassa on heikot hetkensä (kukaan meistä ei ole täydellinen, ei edes ohjaaja Richard Linklater), mutta sekä nauroin että itkin, mitä pidän suurena saavutuksena, kyyninen kun olen.

Monet arvostelijat tuntuvat kokevan Bernadetten liian hourupäisenä hahmona. Minä taas tuuletin kun kerrankin naispääosa on noin ihanan kompleksinen, kuten jotkut elävätkin ihmiset, mitään nimiä tässä nyt mainitsematta. Ja juoni, se on sekopäinen sekin, mutta kyseessähän on aikuisten satu, ei sitä tarvitse niin vakavasti ottaa.  Jossain vaiheessa pelotti, että Bernadetten ei anneta olla oma epäsosiaalinen itsensä, vaan uhkaa seurata vastenmielinen muuntautuminen tavalliseksi ihmiseksi, mutta onneksi näin ei käynyt.

Bernadettesta ei tarvitse tulla muiden kaltaista, vaan hän voi ihan pokkana, hiukan ehkä vapautuneena, mutta neuroottisuutensa säilyttäneenä lähteä Antarktikselle toteuttamaan itseään.

(Cate Blanchett on elokuvassa upea. Miksi, oi miksi minun pyörteilläni ei saa otsatukkaa aikaiseksi? Miksi aurinkolasit pitää ottaa sisällä pois?)

Palataan takaisin aloitukseen. Kuulluksi tuleminen tarkoittaa minun kohdallani luonnollisesti lähinnä kirjoittamista. Minun tekee pitkästä aikaa mieli kirjoittaa! Näkyminen liittyy siihen, että pidän suorastaan ihmiskunnan kehityksen kannalta kohtalokkaan tärkeänä, että kaikissa medioissa näkyisi kaiken ikäisiä, intohimoisia naisia.

Kaiken tämän keskellä Stella osui sattumalta juuri oikeaan saumaan kysyessään minua rönsyilevien keskustelujemme jälkeen vieraskirjoittajaksi Notes on a life-blogiinsa, osaksi blogin 12-vuotisjuhlaa. Vastasin kyllä, vaikka kaikki vanha minussa huusi vastaamaan ei.

(Ei, koska en osaa enää ehkä kirjoittaa.

Ei, koska ketään ei takuulla kiinnosta mikään mitä kirjoitan, jos kirjoitan.

Ei, koska pelottaa kaikki, varsinkin valokuvat.

Ei, koska haluan olla kerta kaikkiaan piilossa.)

Olen nyt hirveän ylpeä siitä, minkälaiseen asemaan tämä pieni, usein hyvin niche-sisältöinen (obsessiivinen Lippe Suomalaisen muistelmien lukeminen ON melko nicheä), mutta sitäkin valistuneemman lukijakunnan blogi on sitten kuitenkin kaikesta huolimatta päässyt. Se on noteerattu. Stellan blogi on Suomen ehdotonta kärkeä, eikä vähiten laadullisesti.

Olen ylpeä myös siitä, että lähestyessäni ikää, jossa moni nainen kokee joutuvansa työelämässä vähän syrjään, menettävänsä äänensä tai muuttuvansa näkymättömäksi, saan astua isommille estradeille ja tulla kuulluksi ja nähdyksi juuri tällaisena kuin olen, ja minun mukanaoloni katsotaan vieläpä olevan vahvuus ja jonkunlainen lisäarvo.

Stella julkaisi juuri postauksen aiheeseen liittyen. Ensimmäinen vieraskirjoitukseni puolestaan livahtaa eetteriin ensi viikolla. (Lumoavaa, sana eetteri tulee kreikkalaisesta Aitherista, avaruuden henkilöitymästä!) Stella kirjoittaa minusta niin kauniisti, että ripsivärini sotkeutuu nyt mustaksi sumuksi ja kirvelee silmien sisänurkassa. Lue itse.

Tästä tulee hyvä syksy.

Löydät minun vieraskirjoituksiani siis jatkossa myös täältä:
Notes on a life
www.notesonalife.com
fb: Stella Harasek
ig: @stellaharasek

Ja edelleen, ihan kuten ennenkin, täältä:
www.annapalaaanna.fi
fb: Anna palaa Anna
ig: @annapalaaanna

Mitä luemme seuraavaksi: Maria Semple, Missä olet, Bernadette? (2013), Gummerrus

Dune du Pilat ja Hotel La Coorniche

Aivan meidän pienen Biscarrossemme vieressä sijaitsi hämmästyttävä nähtävyys, Dune du Pilat eli Euroopan korkeimmat dyynit. Parkkonen tietysti villiintyi moisesta ja tamppasi kameroineen hiekkaa niin auringonnousun kuin -laskunkin aikaan useampana päivänä. Minä en kerta kaikkiaan viitsinyt, minulle riitti, että sain katsoa vaikuttavaa, jotenkin utopistista hiekkakasaa Hôtel La Co(o)rnichen terassilta, jääkylmä, sitruunaviipaleella koristeltu Perrier edessäni hikoillen.

(Hotellin nimi todellakin kirjoitetaan noin, pahoittelen kikkailua.)

Vanhan baskityylisen metsästysmajan ympärille on kehittynyt vuonna 2010 uusien omistajien ja Philippe Starckin suunnittelema hotelli ja ravintola, jonne tullaan varta vasten kauempaakin: kutsutaanhan tätä maailman kauneimmaksi paikaksi. Se oli minunkin ensimmäinen ajatukseni terassilla varjon alle istahtaessamme, voiko jotain näin kaunista ollakaan. Vanhat männyt ovat sulkeneet hotellialueen syleilyynsä, toinen kylki nojaa vaikuttaviin dyyneihin ja edessä avautuu Arcachoninlahti, jonka kimaltelevaa pintaa halkoo vain muutama purjevene siellä täällä. On aivan hiljaista. Voisi kuvitella jonkun 1930-luvun aristokraatin astelevan puurimoitettua polkua korkein polvin, pyyhe olallaan, kohti uutta, silloin trendikästä harrastusta, meriuintia…

Nyt TIETYSTI haluaisin yöpyäkin hotellissa, pelkkä iltapäiväjuoman mittainen viivähtämisemme ei riittänyt mihinkään. Lähtiessämme pitkitimme vielä vierailua haahuilemalla ravintolasalissa, hotellin pienessä designputiikissa ja ravintolan omalla kasvimaalla. Mehiläiset keinuivat laventelin latvoissa, aurinko houkutteli kaikesta kukkivasta ihania tuoksuja. Jo viime vuosisadan alussa uskottiin kaikella tällä olevan parantavia vaikutuksia: valolla, meren sinkoamilla ioneilla, havupuiden eteerisillä öljyillä. Meillä ei ole mitään syytä epäillä asiaa, olomme on erinomainen kun vihdoin putkahdamme hotellin porteista takaisin parkkipaikalle, pieneen puiden alle piilottamaamme autonkotteroon ja oikeaan elämään.

“The most impressive place, the most beautiful, the most poetic, the most surreal, the strongest forces of nature; it is one of the most beautiful places in the world.” – Philippe Starck

Kurkkaa myös La Co(o)rnichen sisarhotelliin, Ha(a)itzaan!

Atlantin aalloissa

Tänä kesänä ajauduimme jälleen uusille vesille, kun löysimme itsemme Atlantin rannalta, pienestä surffikylästä nimeltä Biscarrosse Plage. Olimme vääntäneet kesälomakohteesta hyvän aikaa: mistä löytyisi paikka, jossa ei olisi liian kuuma heinäkuussa, jossa saisi olla meren rannalla maksamatta siitä kuitenkaan sesonkiaikaan maltaita, ja minne vierailevat tähdet eli tyttäret pääsisivät edes jotakuinkin helpohkosti matkustamaan omien aikataulujensa ja lomiensa mukaan perässä? Minä olisin halunnut karata taas kuukaudeksi, poika (joka EI vielä saa jäädä yksin kotiin omasta mielestään varteenotettavasta 14 vuoden iästään huolimatta…) ei missään nimessä kuulemma enää kestäisi meitä kahta viikkoa kauempaa ilman pelikonettaan ja kavereitaan. Jo kolmannen kerran reissuhistoriassamme löysimme lopulta paikan ja majoituksen helsinkiläisen, Ranskan matkoihin erikoistuneen matkatoimisto Pamplemoussen kautta.

Biscarrosse Plage kuulosti hauskalta, ja sopivasti tuntemattomalta. Etukäteisselailukaan ei tuottanut suurensuuria tuloksia. Vieressä sijaitsevasta Arcachonista olin sentään haaveillut vuosia, eikä toinen unelmakohteeni Biarritz olisi sekään kauhean kaukana. Arcachonin läheisyys ja Bordeaux’n suorat ja kohtuuhintaiset lennot ratkaisivat lopulta paikkavalinnan. Me lähtisimme Akvitaniaan, Biskajanlahden rannalle!

Ensivaikutelma Biscarrosse-parasta ei ollut kovin imarteleva. Satoi, oli viileää. Pieni kaupunki oli harmaa ja rumahko, meidän majapaikkamme kolkon motellimainen ja puolestaan juuri päättyneen helleaallon jäljiltä läkähdyttävän kuuma. Ei ilmastointia. Olimme varanneet huoneiston meren puolelta, ja meren puolella se olikin, tosin edessä kohosivat valtavat dyynit ja näköalamme oli parkkipaikalle. Merestä ei näkynyt vilaustakaan. Olimme heränneet (jos nukkuneetkaan) aamulennolle neljän maissa, olimme väsyneitä ja turhautuneita. Lähdimme kauppaan täyttääksemme jääkaapin, söimme nyreän lounaan asuntomme kulmilla ja touhusimme mitä touhusimme asettuaksemme aloillemme. Nukahdimme kahdestaan päiväunille kapealle sohvalle käsittämättömälle sykkyrälle kuin lyhdyt. Vasta tuntien, tuntien kuluttua saapumisesta, illansuussa, nousimme vihdoin mäkeä ylös dyynien päälle.

Sydän meinasi tempautua ulos rinnasta. Niin kaunista rantaa en ollut eläessäni nähnyt! Silmänkantamattomiin villiä hiekkarantaa, Atlantin vihreitä vaahtopäitä, harmaantuneita risuaitoja, pitkiä portaita. Me hihkuimme, huohotimme ja puristimme toisiamme käsistä, laskeuduimme portaita alas ja riisuimme kengät.

Aikamme käveltyämme nousimme takaisin rinteen päälle, jossa sijaitsi hauskan näköinen ravintola, La Siesta. Puupöydät olivat kaikki taivasalla, osa katoksen, osa parin purjeen suojassa. Hipsimme varpaat hiekassa ja käärityin farkunlahkein istumaan ja tilasimme erilaisia tapaksia, grillattuja sardiineja, roseeviiniä. Kaikki oli hyvin, paremmin kuin hyvin. Siestasta tulikin sitten kantapaikkamme, jossa kävimme niin usein, että pääsimme henkilökunnan kanssa poskisuudelmatasolle tuttuuden asteikolla, joka onkin ainoa tavoitteeni kaikilla Ranskan matkoillani.

Ensimmäisen päivän sateenripsinnän ja harmaan viileyden jälkeen aurinko alkoi paistaa. Aamut olivat usein (onneksi!) sumuisia ja keskipäivän ja illan paahtava kuumuus roikkui vasta aavistuksena pilvien reunassa. Kävelimme joka aamu kahdestaan dyynit ylös ja alas, rantaa pitkin kauas sotilasalueen rajalle saakka ja taas ylös kaupungin pieneen keskustaan aamukahville. (Poika nukkui kämpillä, tyttäret liittyivät seuraan vasta toisella viikolla.) Joimme ensimmäiset aamukahvit yhdessä paikassa, jossa oli paras kahvi, ja sitten toiset kahvit leipomossa, jossa oli parhaat patongit paksulla, suolaisella voikerroksella, suklaapullat ja voisarvet. Aamurituaalimme kesti tuntikausia. Saatoimme lähteä kahdeksalta ja palailla asunnolle vain pukeutuaksemme nopeasti lounaalle. Ihanaa elämää!

Retkeilimme lähiseuduilla lopulta paljon vähemmän kuin olin ajatellut ja se oli taivaallista. Kerrankin me vain velloimme täydellisessä, periranskalaisessa lomatunnelmassa. Biscarrosse Plage on hauska surffiyhteisö, jossa kaikkea olemista ja tekemistä leimaa leppoisa rentous. Samalla se on kuitenkin ehdottomasti aktiivisten ihmisten kylä. Perhe (joista siis kaikki minua lukuunottamatta kuuluvat aktiivisten heimoon) nautti valtavasti surffikursseista, dyynikiipeilystä, järisyttävän vaikeista puukiipeilyradoista ja uimisesta. Uin minäkin toki, ja pelasin jopa minigolfia.

En ole muuten eläessäni ollut missään niin väärin pukeutunut kuin Biscassa (näin paikalliset kutsuvat kyläänsä). Olin kuin mikäkin Saban kuningatar mustissa, hulmuavissa mekoissani ja kultakoruissani, ja luikinkin nolona ensitöikseni ostamaan valmiiksi kuluneen oloisen, löysän trikoomekon, jossa hiippailin loppuloman. Nauratti. Hienot kolttuni saivat keinahdella pimeässä vaatekomerossa koskemattomina, en tarvinnut kuin uimapuvun, trikooriekaleeni ja varvastossut.

Biscarrosse Plage ei ole mikään kulinaristinen taivas. Ravintolat noudattavat samaa rentoa linjaa kuin muukin elämä. Näiltä seuduilta tulevat kuitenkin Ranskan kuuluisimmat osterit, joten niitä siis, joka aterialla. Parhaat söimme Arcachonissa pienessä kojussa, joka oli kasvanut osterifarmin kylkeen.  Kylän laidalta löysimme ikivanhan palomiesten ja metsätyömiesten kievarin, jossa söimme pari kertaa hämmästyttävän neljän ruokalajin lounaan muutamalla eurolla. Joka ikinen päivä aamukävelyllämme päätimme ostaa jäähileitä pursuavasta, iloisten, laulavien miesten kalakaupasta kassikaupalla kokattavaa, mutta sitä emme koskaan ehtineet tehdä.

Loma-asuntomme johtaja Sophie oli superkaunis surffikuningatar, aina kukkia hiuksissaan. Hän on asunut koko ikänsä Biscassa ja ohjasi meitä lempeästi löytämään kaupunkinsa parhaat puolet. Oikea aarre ihmiseksi. Surffikoulu La Vigie löytyi huoneistohotellin alakerrasta ja sielläkin väki oli ystävällistä ja reipasta. Kaikki oli Biscassa jotenkin äärettömän helppoa: kaupunki – tai kylä – on niin kompakti, että joka paikkaan pääsi kävellen. Keskusta on pikkuruinen, mutta siellä oli joka ilta hurmaavaa karnevaalitunnelmaa. Aivan valtavasti ihmisiä! Kuin vappu, mutta hilpeämpi! Pieniä vauvoja myöten kaikki olivat kaduilla ja aukiolla puolille öin! Rakastimme iltahulinaa, emme jättäneet sitä milloinkaan väliin. Pieniä neonvärein valaistuja kojuja täynnä hattaroita, jäätelöä, churroja ja kreppejä. Kaakeleilla päällystetty loisteputkien alla kihisevä viinikoju. Erilaisia esiintyjiä. Kaikki liikenevät kolikkomme nieleviä vilkkuvia pelejä ja sirkushuveja. Se oli huumaavaa.

Nuorisomme rakasti Biscaa. Juuri kuljettavuuden ja pienen kaupungin turvallisuuden tähden he saivat kulkea paljon keskenään, käydä syömässä aamiaispannukakkuja, iloitella iltaisin. Päivät kuluivat rannalla, jossa poistuimme merestä vain vaeltaaksemme suolaisina ja raukeina rantabaariin ahmimaan tonnikalapatonkeja ja ranskanperunoita. Ja lopulta illalla kämpille ja suihkuun. Niin, helppoa, vaivatonta, rentoa.

Biarritziin emme koskaan päässeet, mutta vajaan puolen tunnin matkan päässä Arcachonissa kävimme muutaman kerran. Minä tietysti rakastuin Arcachoniin heti. Pieni kaupunki on tyylikäs ja kaunis, siinä on jotain sellaista tähtipölyä. Sain heilutella hienohelmojani oikein sydämeni kyllyydestä rantabulevardilla, siemailla kuplivaa suurien aurinkolasien takana ja kuvitella itseni toinen toistansa sievempien, kukkaköynnöksiä tulvivien huviloiden omistajaksi. Minä ilman muuta valitsisin Arcachonin ensi kerralla, mutta toisaalta liikutun nytkin kun muistan kuinka valtavasti lapset nauttivat Biscan meiningeistä. (Sitä paitsi Bisca on puolet edullisempi kuin pittoreskit naapurikaupunkinsa.)

Kas, olen vienyt varmastikin jo sopivasti aikaanne ja laitteidenne akkua. Säästelkäämme teille seuraavaan kertaan kuvia ja tunnelmia Euroopan korkeimmilta dyyneiltä ja sen laitamilla sijaitsevasta hotellista, jonka lisään listaani “paikkoja, joissa vietän 50-vuotisjuhlavuottani vuonna 2022”. Huomaatteko, en enää kerääkään paikkoja, joihin haluan tulla haudatuksi. Elävänä on sentään paljon hauskempaa matkustaa!

La Poule au Pot

Palasimme Pariisiin huhtikuun alussa. Jo marraskuisella visiitillämme oli selvää, että takaisin on päästävä ja pian. Ensinnäkin oli nähtävä hotellimme (kutsun sitä jo Pariisin-kodiksi) puutarha keväällä ja toisekseen… no, Pariisi on Pariisi. Ehtymätön inspiraation lähde kahdelle kauneuden etsijälle.

Saimme tälläkin kertaa ystäviä mukaan, mutta ensimmäisen ja viimeisen päivän vietimme kahdestaan kaupunkia koluten. Vaikka elämänkumppaneina olemmekin vielä välillä hyvinkin keskeneräisiä, niin matkakumppaneina olemme hioutuneet yhteen ilmiömäisesti. Tahtimme ja toiveemme ovat jotakuinkin samat, jaamme mieltymyksen päiväuniin ja mieluummin aikaisiin aamuihin kuin myöhäisiin iltoihin. Jaksamme loputtomasti museoita, jotka kuitenkin kierrämme rivakasti.

(Tajusin juuri tässä yhtenä päivänä, että olen ollut jo suuremman osan elämästäni Parkkosen kanssa kuin ilman Parkkosta. Uskomatonta.)

Asiaan. Matkan viimeisen lounaan osuimme nauttimaan pieneen ravintolaan nimeltä La Poule au Pot. Tuo klassinen bistro oli päätynyt nuppineulaksi Pariisin karttoihini kun sen oli suosikikseen maininnut mm. jumalainen Caroline de Maigret. Jos se kelpaa Carolinelle, se kelpaa myös minulle. Mikäli olisin muistanut, että kyseessä oli tämän vuoden tammikuusta lähtien Michelin-tähtiravintola, en ehkä olisi vaivautunut syöksymään tukka sotkussa sisään ilman pöytävarausta: toiveikkaiden herkkusuiden jono on nimittäin näin jälkeenpäin ymmärrettynä yleenä parin kuukauden mittainen. Mutta niin vain me nojailimme ovelasti sinkkitiskiin ennen lounasserviisin alkua, rupattelimme mukavia hauskan henkilökunnan kanssa  ja lopulta ensimmäisen reaktion jälkeen (hyvin ranskalainen suun suipistus ja ponnekas pään ravistelu kieltävän vastauksen merkiksi) me ahtauduimme ikkunasyvennykseen pieneen, pyöreään pöytään. Paras pöytä minusta! Nautiskelu saattoi alkaa.

La Poule au Pot on vanha hallien alueen syöttölä, joka oli alkuaikoinaan – muistaakseni yli sata vuotta sitten (huomio, en siis ole elänyt sata vuotta sitten, vaikka välillä siltä tuntuukin, vaan näin muistan KUULLEENI)-  tunnettu kanapadastaan, mistä nimikin juontaa juurensa, sekä joustavista, aina aamuviiteen ulottuvista aukioloajoistaan. Joskus viisikymmentäluvulla ravintola sai kai nykyisen sisustuksensa ruusutapetteineen. Sen jälkeen se veti vuosikymmeniä puoleensa turvaruokaa kaipaavia pintaliitäjiä, jotka rakastivat Potin kodikasta tunnelmaa kaikenmaailman discoilun lomassa. Nykyisen suosion takana on huippukokki Jean-Francois Piège, joka onneksi on säilyttänyt vuosien saatossa hioutuneen melko pinkin miljöön ja ronskin ruoan ja valinnut taustamusiikiksi oman 70-luvun nuoruutensa ranskalaista poppia ja iskelmää.

(Olen aistivinani, että Pariisissa on edelleen tai taas vallalla erittäin lämmin suhtautuminen isoäitien tekemään ruokaan, tai sitten se vain on sellaisten meidän suosimien rupuisten bistrojen ja brasserioiden linja, nyt ja aina ja iänkaikkisesti. Pidän siitä joka tapauksessa kovasti.)

Emme antaneet illansuussa häämöttävän paluulennon häiritä, päätimme ottaa ilon irti onnenpotkustamme. Pitkän kaavan mukaan! Minä otin alkuun kauden salaatin, ja jos sallitte sanoa, salaatista ravintolan tason voi jo aika hyvin mitata. Mikä lajikkeiden yksinkertainen nerokkuus, mikä lehtien rapeus ja raikkaus, mikä etikan huumaava oikeasuhteisuus! Parkkonen valitsi listalta luuydintä. Sammakonreisiäkin olisi ollut. Täällä ei tähtipöly ainakaan tarkoita pieniä, hienostuneita annoksia. Päinvastoin. Molemmat alkuruoat jo itsessään olisivat riittäneet aterioiksi.

Onneksi me olemme vallan hyviä syömään! Ruoka oli taivaallisen hyvää, viini keinahteli lasissa täynnä lupauksia. Tarjoilu oli henkeäsalpaavan huomaavaista, silti rentoa ja ystävällistä. Nostitte katsettanne, madame, kysyi salia emännöivä ihana rouva ja sain sillä siunaamalla sekunnilla mitä sitten ikinä olinkaan pyytämässä. (Vettä, toivottavasti.) Jälkiruoka oli kuin olisi haukannut unelmaa, sitten kun ylipäätänsä raaski särkeä lumouksen jälkiruokahaarukallaan.

Jos siis olet vaeltamassa noin kahden kuukauden kuluttua Pariisin, valitse ihmeessä La Poule au Pot yhdeksi pyhiinvaelluskohteeksesi. Hinnat hiukan hirvittävät, myönnän, mutta elämys on sen väärti. Lähdet ravintolasta kuin lämpimästä sylistä, rasvaisia suupieliä nuoleskellen, ehkä haikeaa sävelmää kultasi korvaan hyräillen. Voi Pariisi!