Latest Posts

Ole hyvä ja katso: Le Concours

Näitkö jo Le Concoursin? AIVAN LOISTAVA! Tämmöisiä elokuvia mä rakastan. Elokuvia, joissa ei tapahdu mitään ja joissa vain lähinnä puhutaan, mielellään ranskaksi. Dokumenttielokuva on katsottavissa Yle Areenassa vielä reilun parin viikon ajan. Mitä omistautumista, miten intellektuellia käsien vääntelyä, haluan töihin La Fémis-elokuvakouluun heti paikalla, suoraan raatiin! Seuraavan Pariisin reissun ohjelmaan sisällytänkin käynnin jossain Femisin kulmakuppilassa. Ehkä väittelijänlahjakkuuteni loistaa päällepäin merkillepantavasti.

Ja kun tässä nyt kerran koolla ollaan, niin kerron teille samalla taas ylivertaisia mielipiteitäni muista viimeksi kokemistani kulttuurihässäköistä:

Oppivuodet pariisilaisittain. Le Concours-dokkarin “pari” Teeman Elokuvajuhlilla. Pari siksi, koska tässäkin kerrotaan nuoresta elokuvaopiskelijasta. Tekotaiteellinen ja pitkäveteinen elokuva minusta. Ja pitkä. Ja veteinen.

Colette. Pateettinen ja hieman hengetön elokuva ranskalaiskirjailija Colettesta jättää kylmäksi, Keira Knightley ei ihan onnistu olemaan se hurmaava röyhkimys, joka Colette oikeasti oli (sanoo Anna “tunnettu Colette-asiantuntija ja Coletten henkilökohtainen ystävä” Piiroinen.) Ja olen NIIN NIIN NIIN kyllästynyt naisen suun vaginalisoimiseen, katsokaa sitä huulten roikottamisen, räpläämisen ja omenanpureskelun määrää tässäkin elokuvassa! Puvustus kuitenkin niin ihana, että toisaalta ehkä se riittää syyksi tutustua tähän sinänsä kiehtovaan tarinaan. Muistatteko, olen haikaillut Coletten kulmille myös St Tropez’ssa?

Chelsea Hotel. Viiruksen musiikkiteatteriesitys, joka kiertää parhaillaan ruotsinkielistä Suomea. Hangossa esitys veti Pub Grönanin keskiviikkoiltana ihan täyteen! Kolmehenkinen huikean multitalentti ryhmä on kirkasotsainen kuin vegaaninen enkelikuoro, ja juuri siksi minun teki koko esityksen läpi mieli tuutata heihin vähän heroiinia. Hei Chelsea Hotel sentään, ja Lou Reed, Leonard Cohen, Joni Mitchell ja Patti Smith… Esitys kuitenkin kutitteli innostumisnappuloitani välispiikeillään, en esimerkiksi ollut tiennyt, että Janis Joplinilla ja Leonard Cohenilla oli sutinaa, jonka seurauksena syntyi biisi  Chelsea Hotel no 2.
Toinen hurmaava tarina kertoi Chelsea Hotelin ovista: kun hotellia alettiin restauroida (“raiskata”, sanovat vanhat asukkaat ja entusiastit), vanhat ovet olivat menossa kovaa vauhtia kaatopaikalle. Siltä kohtalolta ne pelasti Jim Georgiou. Hän oli asunut hotellissa kymmenkunta vuotta ja kun hän lopulta joutui lähtemään, hän yöpyi vielä haikeuksissaan kuukauden hotellin aulassa. Sen jälkeen hän oli koditon. Rakkaudesta hotelliin hän jäi kuitenkin Chelsea Hotelin kulmille kadunmieheksi, ja oli onneksi paikalla vuonna 2012 kun ovia oltiin raijaamassa lavalle. Hän poimi ystäviensä avustuksella ovet ( 200 ovesta pelastetuksi tuli 52 kappaletta) omakseen ja ryhtyi selvittämään ovien takana olleita tarinoita. Georgioun omassa ovessa oli ollut numero 225. Ovet huutokaupattiin tämän vuoden alussa ja Georgiou lahjoitti puolet 400 000 dollarin potista asunnottomien yhdistykselle. Bob Dylanin huoneen ovesta, ovesta 225, maksettiin 100 000 dollaria.

Ylen Kulttuuriykkönen. Varsinkin se yksi jakso, jossa MINÄ olin puhumassa kirjastoista. Ihmettelen, jos en tämän jälkeen saa omaa radio-ohjelmaa. Kaikki oikeat kirjabloggarit varmaan jo viimeistään tässä vaiheessa vihaavat minua, koska minua tituleerattiin kirjabloggariksi, mitä en taida enää olla vaikka miten päin (voissa) pyörittelisi, enkä edes oikaissut asiaa.

Keskustakirjasto Oodi. Kaltaiseni moniongelmaisen (valo, äänet, avaruus, säkkituolit, ihmiset) painajainen. Ovatko ne kirjahyllyt Tiimarin konkurssipesästä? Ja kelatkaas tätä: Oodissa on 100 000 nidettä, Hangon kirjastossa… 115 000! Ilman muuta silti AIVAN HUIPPUJUTTU, kunhan löydän sieltä mieleisen (pimeän ja matalan) nurkan. Kansalaiset, otetaan Oodi ahkeraan käyttöön! Akateemisen Kirjakaupan toisessa kerroksessa, rullaportaista pari askelta eteenpäin ja oikealle on muuten juuri sellainen oikeanlainen nököttämispaikka. Minulla on vähän huono omatunto, että moitin Akateemista radioesiintymisessäni, istuinhan siellä viime viikollakin kuitenkin tuntitolkulla.

Kirjastoteemaan liittyen: Yle Areenasta löytyi (miksi en löydä sitä enää, joko se meni??) dokkari New Yorkin pääkirjastosta, Ex Libris – The New York Public Library. Yli kolme tuntia syvää inhimillisyyttä ja hiljaista intohimoa lajia kohtaan, hieno. Ehditkö nähdä? Traileriin pääset tästä.
EDIT: Löytyy vielä Areenasta, hop!

Sinebrychoffin taidemuseon joulukalenteri. Hirveän kiva, pikkuruisista luukuista löytyy hailakoita yksityiskohtia taideteoksista, joita kukaan ei ole vaivautunut nimeämään. Pidän tämmöisestä huolettomuudesta. Luukussa 2 oli enkelinpylly (uskallan sen paljastaa, kun päivä meni jo). Museon toinen kerros on muuten nyt jouluasussa, katettuine joulupöytineen, kaunista.

Ateneumin taidemuseon kahvilan mosaiikkiteos Keisarinna Teodora seurueineen. Miten en ole ennen tajunnutkaan, miten hieno se on. Ja kuvauksellinen. Suomen taiteen tarina-näyttelyn ripustus ilahduttaa sekin, se todella tuo teokset uudella tavalla esiin. Rakastan Museokorttia, kuten saatoit jo arvata.

Vivi-Ann Sjögrenin ruokakirjat. Luvussa taas kerran, aina säännöllisin väliajoin. Hengitän hetken aikaa joka ilta Andalucian auringopolttamaa ilmaa. Rakastun jälleen tomaatteihin ja vanhaan leipään. Kirjat voivat olla ihmeellisiä.

Lauri Timosen kirja Jean Seberg, erään filmitähden nousu ja tuho. Oi voi, tämä on jotenkin niin monimutkaisesti kirjoitettu, että eteneminen lukijana on hankalaa ja hidasta. Kirjoittaja on selvästi filmihullu (heh!), mutta Seberg häviää jonnekin massiivisen elokuvatietämyksen jalkoihin. Surullinen kohtalo joka tapauksessa, ja sadistisilla miesohjaajilla on todellakin osuutta asiaan.

Strindbergin kahvila. Olen kehunut Strindbergiä niin monta vuotta, että jos en kohta saa nimelläni varustettua messinkilaattaa vakkaripöytääni, alan polkea jalkaani. Syyt rakastaa: lattia, pöytiintarjoilu, marokkolainen minttutee, Club Sandwich perunalastuilla. VANHAT, HILJAISET IHMISET.

Anton & Antonin joulukassi. No, myönnettäköön, että en ole vielä tietystikään maistanut lopputuloksia, mutta tuntuu, että valtava taakka olisi nostettu harteiltani tämän keksinnön myötä. Että joku on suunnitellut kolmen ruokalajien raikkaan ja modernin jouluaterian valmiiksi ja saan kaikki ainekset suoraan ovelle toimitettuna, tai meidän tapauksessamme mutsin ovelle! Miten nämä kaksi viimeistä liittyvät kulttuuriin, kysytte? Kulttuuria se on ruokakulttuurikin, ja kaupunkikulttuuri!

Ruokakurssilla Meksikossa








Jatkamme vuodentakaisen Meksikon-matkan parissa.

Yksi matkan kohokohtia oli puolen päivän ruokakurssi, johon sisältyi ensin käynti kauppahallissa ja torilla kokkimme kanssa ja sen jälkeen kiihkeää ruoanlaittoa vastaostetuista, tuoreista raaka-aineista. Miten mainio tapa tutustua uuteen maahan, sen kieleen, kulttuuriin ja tapoihin, suosittelen lämpimästi!

Olen jo unohtanut suurimman osan valtavasta määrästä ruokalajeja, jotka valmistimme, ja jotka nautimme oluen kera pitkän pöydän ääressä ulkona pihalla kurssin päätteeksi. Eniten teimme erilaisia salsoja ja kastikkeita, jotka erosivat toisistaan lähinnä käyttämämme chililajikkeen verran, ja sen mukaan lisättiinkö tehosekoittimeen yksi toukka savustettuna vai au naturel! Teimme myös ainakin kesäkurpitsankukka-tortilloja ja jälkiruoaksi suklaajäätelöä talon omasta suklaasta, joka oli pakattu niin kauniisiin kiekkoihin, että haalimme suklaata myös tuliaisiksi.

Opettajamme oli napakkaa sorttia, kurssilla ei rupateltu, kädet työnnettiin heti kyynärpäitä myöten raaka-aineisiin ja ryhdyttiin hommiin. Huomasin, että hän oli ensialkuun epäileväinen nähdessään nuorisolaumamme, mutta lopulta juuri he saivat armollisimman nyökkäyksen ja kauneimmat kehut erittäin vähäsanaiselta ja vaativalta chefiltä.

Minäkin olin ihan reipas, mutta myönnän välillä pysähtyneeni katsomaan kaunista keittiötä, upeita saviastiapinoja, seinillä riippuvia taideteoksia ja kokin hipihiljaista mutta supertehokasta henkilökuntaa, joka siivosi keittiötä, toimitti vadeittain esivalmisteltuja vihanneksia ryhmällemme ja taikoi esiin pitkiä haudutusaikoja vastaavia padallisia takahuoneesta niiden kippojen tilalle, jotka me olimme juuri uunikuntoon saattaneet. Minäkin haluan piikoja!

Tässä muutama resepti talvi-iltojen iloksenne, kaikki ovat kokkikoulu Casa Crespon toimittamia. Joitakin aineksia on vaikeaa ellei mahdotonta löytää meidän pohjoisilta ulottuvuuksiltamme, mutta luovi rauhassa, niin meksikolainenkin tekisi. Voit aina sanoa, että oma versiosi reseptistä on juuri se oikea ja alkuperäinen, satojen kansojen ja tuhansien heimojen maassa se on todennäköisesti aina jossain päin maata tottakin!

JK: Sain lukijalta huippu-uutisia! Helsingissä, osoitteessa Hämeentien 6 palvelee meksikolaisia herkkuja myyvä kauppa Dos Tecolotes, josta saa varmasti harvinaisempiakin mausteita ja raaka-aineita. Kiitos vinkistä Tuulevi!

Salsa paahdetuista tomaateista (ja pohja melkein kaikille salsoille)

Tomaatteja
Serrano-chiliä (tuoretta ja kuivattua, kokonaisena, tai muuta chililajiketta, tulisuusmieltymysten mukaan)
Valkosipulinkynsiä
Suolaa

Paahda tomaatit, kuorimattomat valkosipulinkynnet ja chili uunissa grillivastuksen alla pehmeiksi ja tummapintaisiksi. Kuori valkosipuli ja aja kaikki ainekset tehosekoittimessa sileäksi.

Salsaan saa vaihtelua esimerkiksi lisäämällä siihen kuminansiemeniä, toukkia (yksikin toukka muuttaa makua melkoisesti, testattu on!), avokadonlehtiä, korianteria tai viinietikkaa. Eikä aineksia tarvitse aina paahtaa, silloin maku on napakampi.

Mole Verde

2 kokonaista neilikkaa
Puoli teelusikallista kuminansiemeniä
1 jalapeno-chili
6 isoa tomatilloa (joita kutsutaan myös harhaanjohtavasti vihreäksi tomaateiksi, vaikka ne ei vät ole tomaatteja, sukulaisia kylläkin. Tomatillo on meksikolainen koisokasvi, jonka voi korvata hätätilassa tomaatilla ja vihreällä paprikalla, tosin silloin salsamme ei enää olekaan verde. Tomatilloja saattaa löytyä Suomesta tölkissä.)
1 pieni sipuli
2 valkosipulinkynttä
2 oksaa timjamia
2 oksaa oreganoa tai meiramia
6 kupillista kanalientä
6 ruokalusikallista maissijauhoa (masa harinaa), hierottuna vesitilkan kanssa tahnaksi
1-2 punttia lehtipersiljaa
(Vaikeita löytää: tuoretta tai kuivattua epazote-yrttiä eli sitruunasavikkaa ja muutama hoja santan-lehti.)

Jauha morttelissa neilikka ja kumina hienoksi. Iske tehosekoittimeen chilit, tomatillot, sipuli, valkosipuli, timjami, meirami, juuri jauhetut mausteet sekä puoli kupillista kanalientä. Samalla kun tehosekoitin jauhaa aineksia samettisiksi, laita loput kanaliemestä kattilaan ja nosta kiehumispisteeseen. Lisää kiehuvaan nesteeseen tehosekoittimen mössö ja keittele muutama minuutti. Lisää masa-jauhotahna voimakkaasti vispaten. Keittele kymmenisen minuuttia välilllä vispaten. Tee lopuksi vielä persiljasta (ja epazote-yrtistä ja hoja santa-lehdistä) vihreä tahna sopivaksi katsomallasi tavalla. Lisää tahna kastikkeeseen ja keitä kokoon.

Sopa de Frijoles eli mustapapukeitto

2 pientä rotanhäntää eli arbol-chiliä tai muuta vastaavaa
4 avokadonlehteä
2 kupillista mustia papuja (kypsiä eli esikeitettyjä)
5 kupillista vettä
Oliiviöljyä
1 pieni sipuli silputtuna
2 tortilla-lättyä leikattuna ohuiksi nauhoiksi
1 avokado
Kupillinen (kuuluisaa oaxacalaista) juustoa raastettuna
Suolaa

Paahda kuivalla pannulla chilejä ja avokadonlehtiä, varo käräyttämästä. Puolita chilit ja poista siemenet. Aja tehosekoittimessa chilit, avokadonlehdet, mustapavut ja pari kupillista vettä sileäksi.

Ruskista sipulisilppu syvällä paistinpannulla öljyssä. Lisää papuseos. Lisää 3 kupillista vettä, kiehauta ja mausta. Jatka keittelemistä vielä kannen alla vartin verran.

Paista tortillanauhat kullanruskeiksi, pannulla, grillillä tai uunissa. Leikkaa avokado kuutioiksi.

Tarjoile valmis keitto tortillanauhojen, avokadon ja juuston kera.

Ceviche

Vaaleaa kalaa leikattuna noin 1 cm kuutioiksi
2 kupillista limenmehua
2 kypsää tomaattia kuutioituna, ilman siemeniä
Puoli kupillista sipulisilppua
Tuoretta korianteria
Muutama pikkelöity jalopeno-chili rinkuloina
Vihreitä oliiveja, pieneksi leikattuna
Kapriksia, silputtuna
Kuivattua oreganoa
Suolaa
Mustapippuria
Oliiviöljyä
1 avokado, viipaloituna

Tee ensin kaikki esivalmistelut, eli silppua niin perhanasti. Laita kala suureen kulhoon, sekoita limenmehu mukaan ja anna happojen kypsentää kala (huoneenlämmössä, sanovat meksikolaiset).

Yhdistä toisessa kulhossa tomaatit, sipuli, korianteri, chilit, oliivit, kaprikset, suola, pippuri, oregano ja oliiviöljy. Lisää kala (voit huuhdella kalan tässä välissä, mutta en oikein käsitä miksi, limehän saa maistua cevichessä kunnolla) ja yhdistä kalanpalat tomaattisotkuun. Tarkista suola ja pippuri. Koristele avokadolla ja korianterilla, tarjoa suolakeksien kera.

Mixiotes eli kanaa tai lihaa paperinyytissä (jos sinulla ihmeen kaupalla on agavenlehtiä tai banaaninlehtiä, voit käyttää myös niitä paketoimiseen!)

10 guajillo-chiliä tai vastaavaa
1 tl oreganoa
Pari kokonaista neilikkaa
Maustepippuria
2 valkosipulinkynttä
1 sipuli
1 kupillinen vettä
6 kanankoipea (tai lammasta, tai muuta lihaa)
Suolaa
Avokadonlehtiä
Leivinpaperia (tai foliota)

Esikäsittele chilit eli puolita, poista siemenet ja liota kuumassa vedessä kymmenisen minuuttia. Nosta chilit kuivumaan, heitä vesi pois.

Taas tehosekoittimen kimppuun: viskaa sinne tällä kertaa chilit, oregano, neilikka, maustepippuri, valkosipuli, sipuli, suola ja kupillinen vettä. Näin syntyy kanan tai lihan marinadi.

Pyörittele marinadi kanankoipiin ja anna maustua vähintään tunti.

Tee kuusi paperinyyttiä asettelemalla kuudelle leivinpaperiarkille koipi kullekin, lisää lusikallinen marinadia ja yksi avokadonlehti (voi korvata laakerinlehdellä) ja sido narulla nyytiksi. Kypsennä läpikotaisin joko uunissa tai vesihauteessa, vienee tunnin verran.

Tarjoile kuumien (kesäkuritsankukka)tortillojen kera.

Helado de Chocolate Oaxaqueno eli suklaajäätelöä oaxacalaisittain

2 tölkkiä maitotiivistettä
3 kupillista raastettua oaxacalaista suklaata, eri makuisilla saat vaihtelua, esim. appelsiinisuklaa on ihanaa!
Puolikas kupillinen kermaa
Vaniljaa
Aavistus chilijauhetta

Lämmittele kaikkia aineksia kattilassa kunnes suklaa on sulanut. Älä kiehuta kuitenkaan. Jäähdytä.

Kaada jäähtynyt seos kannelliseen muovirasiaan, sen verran suureen, että pääset sekoittamaan muutaman kerran  jäätelöä pakastamisen aikana. Pakasta ainakin 8 tuntia, välillä perinpohjaisesti sekoittaen sähkövatkaimella kuohkean lopputuloksen aikaansaamiseksi.

*****
Casa Crespo
Chef Oscar Carrizosa
Jacobo Dalevuelta 200 (melkein Reforman kulmassa ja lähellä Jardin Conzattia)
68000 Oaxaca

Lisää Meksikoa? Yle Areenassa nyt Rick Steinin ruokamatkat Meksikossa. Hauskaa, osassa 5 vieraillaan juurikin Oaxacassa ja BBC: sivuilta löydät jaksoon liittyvät reseptit!

Joulu Oaxacassa







Tuntuu, että pystyn vihdoin palaamaan näppäimistöni avulla Meksikoon. Eihän siihen mennyt kuin vuosi, sulatteluun.

Sille, joka vastikään on seuraamme liittynyt: vietimme viime vuodenvaihteen Meksikossa, yhteensä kolme viikkoa. Matkan varsinainen syy oli Parkkosen valokuvanäyttely pääkaupungissa Mexico Cityssä, sen jälkeen matkasimme Oaxacaan jouluksi  ja pieneen San Agustin Etlan kylään uudeksi vuodeksi. Matkakertomuksen edelliset osat löydät kootusti täältä. Silmäilin itsekin jutut uudestaan läpi ja sain taas kiinni siitä hämmennyksestä ja jonkunlaisesta alakulosta, jonka matka minussa aiheutti. Siksiköhän matkapäiväkirjan loppuunsaattaminenkin on kestänyt? Olkoot, nyt tunnen tarvetta pistää reissun pakettiin, muistoksi itselleni, ja jälkeläisille, ellei muuta.

Huomaan, että on enää vaikeaa muista asioiden järjestystä, nimiä ja osoitteita, teknisiä yksityiskohtia. Mutta tunnelmia muistan, tuokiokuvia sieltä täältä. Kuten ajomatkan vuorten yli Oaxacan osavaltion pääkaupunkiin Oaxaca de Juareziin. Olimme valvoneet koko edellisen yön huonovointisten tyttärien kanssa ja minä olin kurkkukivussa. Olimme aika hiljaista porukkaa, sympaattinen kuskimme Leo ei saanut meistä juttu- eikä lounasseuraa kuuden tunnin ajomatkalle. (Olimme vuokranneet auton ja kuskin siirtymiseen, sillä meille oli toitotettu, että itsekseen ei maantielle kannata lähteä. Pysäyttipä auton maantierosvo tai poliisi, huonosti kävisi.)

Vuorten ylitys oli kaunista katseltavaa. Nojasin otsaa ikkunalasiin ja ihmettelin kuunpintaa muistuttavaa maisemaa, jota pilkuttivat sadat erilaiset kaktukset. Korppikotkat kaartelivat pilvien välistä. Harvakseltaan ajeltiin jonkin kylän tai kaupungin ohi tai pysähdyttiin huoltoasemalle. Huoltoaseman tiskien vitriineissä ei ollut oikein mitään ostettavaa, ehkä jokunen ikuisesti säilyvä muffinssintapainen. Toilettien vieressä päivysti pikkuinen ukko, joka myi vessapaperia.

Olimme miettineet toki myös rantalomakohteita loman jatkoksi, niistähän Meksikokin paremmin matkailupiireissä tunnetaan. Ajattelimme kuitenkin, että joulunaikaan kuuluisat paratiisirannat ovat matkailijoiden kansoittamia ja kalleimmillaan, joten miten me siellä tavoittaisimme häivähdystäkään “aidosta” Meksikosta?
Mutta sitä me emme tulleet ajatelleeksi, että jos Meksikossa poikkeat turistireiteiltä, olet keskellä ei mitään. Ei ole olemassa mitään pittoreskejä löytämättömiä paikkoja täynnänsä palveluita. On vain suuria, moderneja kaupunkeja, turismista eläviä ja sen ehdoilla rakennettuja seutuja ja niiden ulkopuolella ankaran  köyhyyden värittämä arki. No historiaa toki, vuortenkin välissä, niin että hirvittää.

Oaxaca de Juarez oli joka tapauksessa hyvä valinta Mexico Cityn jälkeen, se kun on kaupunkina ihan erilainen. Kaikissa sateenkaaren väreissä loistavat, matalat rakennukset reunustivat mukulakivikatuja ja aukioita, tunnelma oli kylämäinen. Oaxacaa pidetään Meksikon kulttuurin ja kulinarismin keskuksena, ja siellä onkin kuulemma lähes sata erilaisia keittiöitä, kuten myös kymmenittäin puhuttuja kieliä ja sadoittain murteita. Oaxaca tunnetaan kahvista, kaakaosta ja agave-viina mezcalista. Oaxacan osavaltio ulottuu meren rannalle saakka, mutta parin sadan kilometrin matka kestää kokonaisen päivän vuorijonojen mutkittelevien teiden tähden.

Tyttäret sairastivat pari ensimmäistä päivää, joten me tutustuimme hissukseen uusiin, rosoisiin kulmiin. Kaupunki on pienehkö ja osalle alueista kehotetaan olemaan menemättä, mutta me kyllä vähän menimme. Hotellilla oli uima-allas, mutta vaikka päivät olivat lämpöiseen päin kallellaan, saimme itsemme öisin niin kohmeeseen, että veteen ei tehnyt mieli. Aamukahvin (surkean sellaisen, aina americano, mikä olisi ollut cafe mexicano?) kuitenkin nautimme sisäpihan puutarhassa palmujen alla. Jouluaattona olimme kaikki vihdoin tolpillamme ja lähdimme villisti ja värikkäästi koristelluille pääkaduille ja aukioille kiertelemään, kuten kaikki muutkin. Kadut olivat mustanaan ihmisiä, paukkupommit sihisivät ja sinkoilivat jaloissa, huojuva kulkueellinen valtavia paperimassapäitä keinahteli torin ympäri torvisoittokunnan säestämänä.

Kadunvarsilla istuvat, kankaita ja käsitöitä myyvät intiaanit olivat lannistuneita, likaisia ja mykkiä ja me ostimme pala kurkussa lasten tekemiä piirustuksia arkki toisensa perään. Miten tätä voi olla huomaamatta tai tästä välittämättä? Kaiken hulinan ja väriloistonkin yli torin laidalta erottui korkean rakennuksen seinään viritetty valkoinen lakana, jossa oli vuonna 2010 täällä murhatun suomalaisen ihmisoikeusaktivistin Jyri Jaakkolan nimi ja kuva sekä teksti Me emme unohda.

Mutta oli myös iloa ja naurua: jakauduimme joukkueisiin ja ostimme torilta joululahjat toisillemme. Poika hankki kolikoillaan isälleen pilakuvan, istuskelimme muurilla taiteilijan kanssa hyvän tovin kun mallia ikuistettiin. Me muut saimme koruja ja ilmapalloja, saiko poikakin raketteja, en enää jaksa muistaa. Jouluateriamme oli taas maissilättyjä eri muodoissa, vihreällä ja ruskealla kastikkeella, yöllä poimimme vielä vaunuista voilla, juustolla ja chilijauheella siveltyjä maissintähkiä. Mezcal ja ylimaallinen meteli saivat pään pyörimään. Tuntui ihmeelliseltä, tuntui silloin ja tuntuu nyt, että me todella saimme hetken aikaa olla osa sitä kaikkea!

Parasta Oaxacassa oli kuitenkin kauppahallin tuoksuista raskas kuhina sekä yhden aamupäivän ruokakurssi, josta lisää seuraavaksi.

Lisää Meksikoa? Alfonso Cuaron palkittu ja kriitikoiden ylistämä meksikolaiselokuva Roma tulee Netflixiin 14.12. ja on sitä ennen viikon ajan nähtävissä myös joissakin suomalaisissa independent-elokuvateattereissa. Hesarin elokuva-arvioon tästä.

Fondation Louis Vuitton – aavelaiva Pariisin laidalla

Ensimmäinen aamu Pariisissa. Hyrrään onnesta, availen ja suljeskelen huoneemme ovea puutarhaan, selailen kirjoja, levittelen karttoja kaikille vapaille pinnoille ja saan kuin saankin Parkkosen lopulta hereille heti kuuden jälkeen. Pariisi! Tuolla ulkona on Pariisi!

Etukäteen ostetut lippumme Fondation Louis Vuittoniin oikeuttavat sisäänpääsyyn vasta kello 11. Nautimme hitaasti aamiaista vanhemman ranskalaispariskunnan kanssa yhteisessä pöydässä. Emme malta olla maistamatta tuoreiden croissanttien lisäksi rapeakuorista patonkia, voista kiiltäviä suklaapullia ja mantelimassalla täytettyjä rusinakierteitä, kaikki uuninlämpöisiä. Pöydällä on iso lasipurkillinen aprikoosihilloa. Tajuamme ehtivämme vielä huoletta johonkin toiseenkin museoon ennen Vuittonia ja hotellinisännän suosituksesta kohteeksemme valikoituu Musée Marmottan Monet, jonne on vain parinkymmenen minuutin kävelymatka pitkin keltaisten lehtien pilkuttamia katuja.

Musée Marmottan Monet on aikoinaan ollut erään herttuan metsästysmaja, silloin kun Bois de Boulognen kulmat olivat vielä maaseutua, kaukana vasta kehittyvän Pariisin keskustasta. Myöhemmin kivilinna siirtyi Marmottan-nimisen taiteenharrastajasuvun omistukseen ja pitää nykyään sisällään yllättäen mm. maailman suurimman Claude Monet -kokoelman!

Monet’n ja muut nimekkäät katsastettuamme hyppäämme Uberiin ja suuntamme varsinaiseen kohteeseen. Juttelen kuskin kanssa, nuori toisen polven maahanmuuttajakundi kyselee mitä aiomme tehdä Pariisissa. Kun vastaan, että aiomme osallistua Paris Photo -tapahtumaan ja lähinnä kierrellä museoissa, hän tuskailee: mitä ihmettä te teette museoissa, eikö se ole kuolettavan tylsää, mä lyyhistyisin maahan jos mun pitäisi mennä museoon! Mistä te puhutte siellä?

Vastaan, että me olemme suomalaisia, me emme puhu yhtään mistään yhtään mitään, mutta useimmat juttelevat kokemastaan ja näkemästään ja siitä, minkälaisia tunteita taide herättää. Hän ei myöskään välitä jalkapallosta (pöyristyn) eikä musiikista, eikä tietenkään teatterista, mutta elokuvista hän pitää. Amerikkalaisista action-pätkistä. Sitten hän kuitenkin haluaa keskustella Banksyn ilmapallotyttö-teoksen tuhoamistempusta, eikä matkamme meinaa millään riittää niin mielenkiintoiselle keskustelulle!

Vuonna 2014 avattu, Frank Gehryn suunnittelema Fondation Louis Vuitton kohoaa kuin purjelaiva (Lentävä hollantilainen!) edessämme kun astumme lopulta taksista ulos. Myöhemmin luen, että purjeita Gehrykin on ajatellut, suunnitellessaan. Purjeita, Grand Palais’n lasikattoa, talvipuutarhojen kupoleita.

Sisällä päätämme jättää Egon Schielen väliin ja keskittyä itse rakennukseen sekä Jean-Michel Basquiatin näyttelyyn, ja se osoittautuu – etukäteen hankittujen lippujen lisäksi – hyväksi taktiikaksi. Rakennuksessa riittää sisäistämistä ensikertalaiselle ja Basquiatin näyttely on valtava.

Tapaamme matkakumppanimme Stellan ja Mikon fondationin katolla, missä me natustelemme suklaavohveleita ja katselemme rakennuksen siipien välistä pilkahtelevaa maisemaa. Tahallaanko Gehry on piilottanut Eiffelin liepeiden taakse, niin että se pilkahtaa vain yhdestä laskoksesta? Keskity tähän, tuntuu rakennus sanovan.

Basquiat on hengästyttävän vaikuttava, työt ovat voimakkaampia, kauniimpia, rajumpia kuin ikinä kuvissa. Tuntuu tosi hienolta nähdä tämmöinen kokonaisuus, eräänlainen kasvutarina, päiväkirja tai todistus. Luulenpa, että minun pitää vielä palata Basquiatiin, jos sallitte.

Ajattelen aamun taksikuskiamme, tästä hänkin pitäisi, vannon! Ajattelen poikaani, haluaisin hänet heti vierelleni kulkemaan. Tiedän mitä tapahtuisi, kynä alkaisi taas kiitää paperilla. Ajattelen myös sitä, että onhan sentään ihmeellistä, että me rakennamme kunnianhimoisia, suuria, kalliita, kaikille avoinna olevia rakennuksia taiteelle, kaiken tämän tehokkuusajattelun keskellä. Fondation Louis Vuittonin takana on LVMH:n toimitusjohtaja, miljardööri ja taidekeräilijä Bernard Arnault, jolle museo on unelmien täyttymys.

Fondation Louis Vuittonin museokauppa taidekirjakokoelmineen lohkaisee vielä oman siivunsa ajastamme, vasta korvissa asti vinkuva nälkä ajaa meidät ulos rakennuksesta. Täällä saisi vaivatta kulumaan kokonaisen päivän, ja niin pariisilaiset usein tekevätkin. Sitä paitsi museon lähettyville levittäytyvä, vuonna 1860 avattu huvipuisto Jardin d’Acclimation olisi näkemisen arvoinen sekin, eritoten lapsiperheille. Joulunaikaan siellä voisi luistella. Miten kaunista se kaikki mahtaakaan olla!

Irvikissan ystäväkirja

Tajuttuani tässä syksyn mittaan, etten olekaan enää parikymppinen, ryhdyin tarkastelemaan sillä silmällä muun muassa some-virtaani. Miksi sitten seuraan vastakuoriutuneita mimmejä ja vertaan itseäni (joinakin päivinä parkuen) heihin, kun oikeasti haluaisin kuollakseni nähdä, että yli neljäkymppisiäkin ihmisiä on olemassa ja heillä on jopa ihan hauskaa kurttuisine kasvoineen.

Aloin aktiivisesti hakea itselleni inspiroivia naisia seurattavaksi. (Melkein kuin Mia Kankimäki kirjassaan Naisia joita ajattelen öisin, joka oli muuten huumaavan kannustava. Lähden tutkimusmatkalle äärimmäisiin olosuhteisiin hetkenä minä hyvänsä!!!)

Viittasinkin tähän uuteen harrastukseeni (ei tutkimusmatkat, vaan inspiroivat naiset) Sisäänpäin-postauksessa, ja seurattavistani kyseltiin. Muuten: käyn säännöllisesti lukemassa tuon postauksen kommentit, ne ovat minun huumeeni <3

Olen myös koittanut rohkeammin laittaa omia kuviani instaan. Jos minä haluan nähdä muutakin kuin siloposkisia lapsosia, niin eikö minunkin sillä logiikalla pitäisi luottaa siihen, että oma irvikissan naamani olisi jollekin muulle piristävä poikkeus kuvien virrassa? Koitan muistuttaa itseäni, että aina kun vaadin jotakin muilta, mietin myös olenko itse valmis samaan.

Mutta montaa kuvaa minusta ei kerta kaikkiaan ole, koska kärsin syvästä kamerakammosta, kuten olen varmaan joskus kertonutkin. En ymmärrä mikä siinä on: pidän itseäni ihan mukiinmenevänä, en vihaa peilikuvaani, saan joskus aseteltua leukaluuni sopivaan selfie-kulmaan… mutta yleisesti ottaen valokuvista katsoo takaisin joku minulle ihan vieras slaavilainen möykky. Masentavaa.

Mua aina vähän ahdistaa jo etukäteen listata tällä tavalla ihmisiä, koska väkisinkin otos on vain hetken voimassa, lista elää ja muuttuu, unohdan kuitenkin jonkun oleellisen, tai olen vasta löytämäisilläni. Mutta milloin sitten jos ei nyt?

Instagram-käyttäytymisestäni: seuraan ihan fiiliksen mukaan ihmisiä, lakkaan seuraamasta, seuraan ehkä taas uudestaan. Älköön kukaan tästä mieltänsä pahoittako, olen kausiluontoinen ihminen. (Lakkaisin esimerkiksi seuraamasta itse itseäni jos se olisi mahdollista, sillä mikään ei mielestäni ole tylsempää kuin luontokuvat stooreissa, ja muutahan en näytä saavan aikaiseksi.) Seuraan myös asioita, jotka sillä hetkellä ovat elämässäni mielen päällä, josta syystä juuri nyt seurattavien listaani selaileva huomaa pariisilaisten ravintoloiden olevan vahvasti edustettuna. Ensi viikolla on varmaan taas jo ihan toisin.

Ihailen tietysti monia muitakin naisia kuin pian listaamiani, mutta nyt onkin kyse insta-seurattavista, joista saan voimaa, iloa ja inspiraatiota. Olen maininnut monia ihannenaisiani ennenkin, mutta esimerkiksi Isabel Marantin ig on lähestulkoon pelkkä vaatemerkin ulkoäpäin päivittyvä promotili, sääli. Haluaisin vain katsella HÄNTÄ jokapäiväisissä puuhissaan.

Vasta kun pääsin listani loppuun, tajusin etten edes tiedä minkä ikäisiä kaikki naiseni ovat. Mutta annettakoon anteeksi jos joukkoon on lipsahtanut nuorisoa, näemme silti heissä valoisan tulevaisuuden!

Valerie Tribes
Tribes on pariisilainen toimittaja, jonka kohta parivuotias Le Chiffon-podcast käy hyvästä ranskankielen ylläpidosta. Viimeisin jakso esimerkiksi oli mainio, mm. Mercillä työskennellyt, nykään omaa Bonton-merkkiä luotsaava Vanessa Bonnefoux kertoili kivasti vaatefilosofiastaan.
Valerie on instassa ihanan kipakka, vetää herneet nenään ärsyttäville seuraajilleen (en minä), ja on jotenkin rennon luontevasti läsnä. Vilahduksia pariisilaiselämästä siinä sivussa.

Uberta Zambeletti
AIVAN HUIKEA MUIKKU! Milanolaisen concept storen Wait and See’n omistaja laulaa lähes päivittäin autossansa radion päälle ja suoraan ig-stooreihin. Pukeutuu erinomaisen kummallisesti, heiluu välillä ihan tukka pystyssä ja välillä oikein laittautuneena, tulen hänestä aina hyvälle tuulelle.

Caroline de Maigret
Carolinen olen maininnut ennenkin, rakastan hänen rokkaava asennettaan ja rentoa olemustaan. Näissä ranskattarissa on sellaista (varmaankin paikoin hyvin tiukasti kuratoitua) huolettomuutta, jota tunnun kaipaavan itseenikin. Toisaalta hän ei ihan hirveästi inspiroi, sillä olemme hiukan liian kaukana toisistamme, ranskalainen huippumalli ja minä. Eikä hän sitä paitsi ole edes vanhempi. Jostain syystä en kuitenkaan ole heivannut häntä, tykkään.
Tässä yhteydessä mainitsen myös taas sen iänikuisen Mimi Thorissonin, joka ei inspiroi, vaan saa mut itkuraivon valtaan, koska en ole kuten hän.

Harmaapäät:
Nämä edelläkävijä naiset (inhoan sanoja daami, tai rouva, puhumattakaan emännästä, ellei tarkoiteta maatalon emäntää, jolloin palvon) tunnetaan somemaailmassa harmaista hiuksistaan. Heidän ja muutaman upean näköisen ystävättären ansiosta minäkin olen pikkuhiljaa luopumassa jatkuvasta raidoittamisesta.

Sofie Fontanel, toimittaja, Pariisi. Ihanan kahjo.

Vicki Archer, lifestyle-kirjoittaja, Australiasta kotoisin, asuu Lontoossa ja Etelä-Ranskassa.

Sarah Harris, toimittaja, Britti-Vogue. Hän tosin ei ole vielä neljääkymmentäkään, mutta pääsee harmaineen nyt tähän inspiroivaan joukkoon tällä kertaa.

Ruotsittaret:
Ruotsalaisissa siskoissa minulla on ollut eniten ehkä liikehdintää. Olen seurannut varmaan sataa, mutta syystä tai toisesta sitten napauttanut unfollow’ta. Usein tyyli on liian päheetä ja blondattua makuuni, ei tarttumapintaa. Enkä ole hirveän kiinnostunut lapsiperhearjesta, se korostuu ruotsalaisilla muita enemmän? Mistä seuraa hauska välihuomio: tajusin vasta ihan vähän aikaa sitten, että Lou Doillonilla on 16-vuotias poika, kun hän aiheesta sivumennen instassa mainitsi. Lienee siis muutakin elämää.

Jenny Fredriksson, Ruotsin Ellen muotitoimittaja. Koska hän ei ole aivan langanlaiha, saatan joskus kuvitella pukeutuvani kuin hän.

Hanna Mw, stailisti, Styleby, Ruotsi. Hänen ikänsä ei ole mulle vielä valjennut, varmaan tietenkin jotain 2o, mutta hänessä on kypsää tyylikkyyttä, jota mielelläni seuraan.

Efva Attlingia ja Eva Dahlgrenia voisin kuvitella seuraavani mielelläni, mutta heidän tilinsä eivät ole jotenkin kovin kiinnostavia. Anteeksi että sanon näin.

Suomi-lovet:
Jonna Kivilahti, sisustustoimittaja, stailisti, suunnittelija, ystävä.
Jonnalla on mahtava tyyli ja hän haistaa ilmiöt ällistyttävän ajoissa. Voisin pyytää häntä ostamaan melkein suoraan kaikkia vaatehankintojaan aina kaksin kappalein, minulle toiset, niin minun ei tarvitsisi käydä shoppailemassa enää koskaan! Jonna myös jakaa auliisti hyviä vinkkejä ja löytöjä, se on kiva piirre ihmisessä, ettei pihtaile. Onneksi Jonnalla on niin paljon kalliimpi maku kuin minulla, etten vallan haahuile hänen kaksoiskappaleenaan.

Marica Rosengård, valokuvaaja.
Ihanan aktiivinen instassa, hauska, kaunis, lahjakas, taitava. Marikan tilillä vilahtaa usein myös hänen muotitoimittaja- stailistikollegansa Liisa Kokko, jonka EHDOTTOMASTI toivoisin avaavan oman ig-tilin, niin makea pukeutuja hän on!

Saila-Mari Kohtala, päätoimittaja, Gloria.
Kiiltäväpintaisen Gloria-lehden puikoissa on ihanan inhimillisen oloinen nainen, joka laittaa itseään likoon instagramissakin eikä turhia kainostele. Häntä lienee kiittäminen siitä, että Gloriassa on nykyään monenvärisiä malleja, pisteet siitä!

Milestyle Editorialin Mila Pentti ja Leena Waggoner ovat valjastaneet stailistinkykynsä ja meikki- ja hiustaiteilijan osaamisensa ja kokemuksensa omalle sivustollensa, jossa malleina yleensä aikuisia naisia, hienoa! Ja he ovat hyvän näköisiä itsekin.

Stella Harasek, kirjoittaja, valokuvaaja, bloggari. Stella-parkakin on aivan liian nuori vielä, mutta hyvä puoli on se, että väkisin hänkin vanhenee. Ja se tulee olemaan kaunista katseltavaa. Koska sain tuijotella häntä yhteisellä Pariisin matkallamme paljon ja läheltä, voin kertoa, että aivan riivatun upea on hän. Kun katselen Stellaa, päätän aina luopua meikkaamisesta kokonaan. Sitten katson peiliin, ja meikkaan hädissäni vähän lisää 😀

Legenda: Patti Smith. Voi Patti, tärkeintä on sitten kuitenkin luovuus. Kiitos että muistutat siitä!

En taaskaan saa tätä polveilevaa juttuani millään loppumaan, kun kerran aloitin. Oletteko katsoneet Yleltä tai Areenasta Paris etc.? SIINÄ VASTA NAISIA! Sarja on aika roisi ja hurjakin, mutta nautin niin suuresti näistä epätäydellisistä, haparoivista, palavista, intohimoisista, inhottavista, tuntevista olennoista. He oksentavat, pissaavat, mokaavat, sekoilevat ja sekstaavat niin että heikompaa hirvittää. Mutta sellaisthahan elämä on, sotkuista.

Kävin myös katsomassa elokuvan Nothing like a Dame, joka oli tavallaan hyvä ja hauska, mutta jota vaivasi semmoinen vähän ärsyttävä vanhoja naisia ylettömän kunnioittavasti silkkihansikkain kohteleminen, silloinkin kun he eivät haluaisi tulla siten kohdeltavaksi. Englantilaiset, aateloidut näyttelijät Eileen Atkins, Judi Dench, Joan Plowright ja Maggie Smith olisivat selvästi olleet valmiita irrottelemaan enemmänkin. Ruutia heistä kyllä löytyisi. Niin, kunpa sitä saisi olla ihan vain ihminen, kaikkinensa, loppuun saakka.

Kuva: Paris Vogue, joulunumero 2018. Kannessa Jane Birkin tyttäriensä Lou Doillonin ja Charlotte Gainsbourgin kanssa, ihailen heitä kaikkia. 

Kysy Chydeltä!

Yhteistyössä: Chyde.fi

Vaikka Pariisissa olinkin taas ihan varma, että vielä jonain päivänä asun Ranskassa, kotiin palattuani olenkin ollut ihan hullun Hanko-huuman vallassa. Valehtelematta, en edelleenkään voi käsittää, että ihminen saa NOIN VAIN asua tämmöisessä paikassa! Minussa elää kaksi puolta, se turuilla ja toreilla kieppuva ihmismagneetti ja toisaalta kotona ja hiljaisilla rannoilla yksin viihtyvä pohdiskelija. Olen ehkä maailman onnekkain tyttö, kun saan toteuttaa molempia minuuksiani. Tarvitsen kumpaakin.

Ihan yksin en tietenkään ole Hangossakaan. Toissapäivänä paasasin monta tuntia ystävättäreni kanssa naisen elämästä, ja eilen Ludowican kanssa kuolemasta. Pienessä kaupungissa syntyy helpommin rajoja rikkovia ystävyyksiä, sillä aseman, ammatin, iän, taustan tai lähes minkään jaottelun mukaan ei hirveästi voi alkaa valikoida ihmisiä, mikäli mielii olla seuroissa. Se on hyvin terveellistä.
Olen sanonut tämän ennenkin, mutta sanon taas: kaikki ihmeellisimmät kohtaamiseni ovat kaikesta reissaamisesta huolimatta tapahtuneet Hangossa.

Yksi näistä kohtaamisista on Chyde. Muistan edelleen missä tapasimme ensimmäisen kerran, kaupungintalon galleriassa! Kerroin heti kättelemisen (eipäs, Chydehän pussaa aina poskille!) jälkeen, että olen viettänyt lapsuuteni Chydeniuksentiellä Helsingin Eirassa, mikä minusta oli riittävä todiste uudesta, elinikäisestä ystävyydestä.

Chyden oikea nimi on Jan-Erik Chydenius, mutta luulenpa, että harva tietää tai muistaa sitä. Chyden sen sijaan tuntevat kaikki. Kun kysytään (ja usein kysytään) tietääkö kukaan miten ja mistä Hangosta voisi hankkia (vapaa-ajan) asunnon, vastaus on aina “kysy Chydeltä”. Voisin luetella hänen kaikenlaisia ansioitaan, mutta eikö tämä sentään ole jotain: hänet valittiin kesällä vuoden unikeoksi ja heitettiin yöpaita päällä Casinon suihkulähteeseen! Chyde on tosi aikaansaava, mutta sen lisäksi hän on superkiltti. Chyde kuuntelee päätään pyöritellen kun me Parkkosen kanssa kahtena epäkäytännöllisyyden huipentumana vatvomme jotain arkielämämme asianhaaraa, ja sitten hän istuttaa meidät alas ja auttaa ja neuvoo. Vierastalon yläkertaakaan emme olisi ikinä saaneet kasaan ilman Chydeä. Meille hän on osoittautunut valkoisella Vespalla kiitäväksi enkeliksi.

Luulen, että Chyde ei kuitenkaan olisi Chyde ilman Elinaansa. Elina on parisuhteen juuret, tai peruskallio. Elina on hiljainen ja viisas. Yhdessä he ovat huipputiimi. Heidän vetovoimastaan kertoo sekin, että kaikki heidän asunnonostaja-asiakkansa vaikuttavat viihtyvän heidän kanssaan kaupanteon jälkeenkin. Chyden seurue on aina se suurin ja äänekkäin, kuin valtava italialainen suku.

Niin, asunnot: Chyde ja Elina ovat tehneet Hankoon jo lähemmäksi sata asuntoa. Vanhoja renoveeraamalla tai uusia rakentamalla. Heistä huomaa, että homma on enemmän kuin bisnestä, vaikka toivottavasti sitäkin. Kyseessä on intohimo, he rakastavat talojansa ja niiden tarinoita.

Me kävimme yhtenä syysiltana aperitiiveilla Hangon Korkeavuorenkadulla sijaitsevassa kerrostalossa, Hangon Majakassa. Kuten kadun nimikin kertoo, ollaan korkealla, Itäsataman yllä. Hankolaiset kutsuvat vanhaa armeijan rakennusta varmaan ikuisesti Mau Mauksi, mistäköhän sekin nimi tuli? Armeija sieltä lähti jo ajat sitten, mutta nyt vastavalmistuneessa talossa on jo parikymmentä loft-asuntoa ja niissä uutta elämää. Enää yksi asunto on myymättä, ja siellä meillä oli pienet etkot.

Ollapa varoissaan! Ostaisin asunnon numero 12 saman tien alta pois. Betonipalkeissa ja mustissa ikkunanpokissa on jotain hyvin kansainvälistä, Berliiniä, tai Kööpenhaminaa. Tietäisin jo mihin asettaisin kirjapinoni, tuonne makuusopen runkorakenteiden päälle. Valtavalla parvekkeella pääsee sen sijaan saaristolaistunnelmaan, sinne näkyy meri ja siellä tuoksuvat männyt.

Chyden ja Elinan projekteissa on usein lähtöajatuksena yhteisöllisyyteen kannustaminen. Pihat on tehty yhdessä viihtymistä ajatellen ja taloissa on esimerkiksi yhteiset saunat ja fillarikellarit. Eläminen (useimmat Chyden ja Elinan asiakkaat ovat vapaa-ajan hankolaisia) on helppoa ja vaivatonta, sillä kaikki mukavuudet on otettu huomioon, kaikkea on ajateltu. Vanhan tiilirotiskon nimeltämainitsematon asukas ei voi edes ymmärtää kaikkea sitä käytännöllisyyden määrää. Hangon Majakassa jo aulatila on hengästyttävän hieno rosoisine pintoineen, postilokerikkoineen ja taideteoksineen.

Olisin halunnut kuvata asunnon vielä juuri nyt marraskuussa, stailauskalusteista tyhjänä, kun sisällä ja ulkona on samanväristä: graafista, selkeää, mustaa, valkoista ja harmaata. Niin kaunista. Toisaalta asunto kannattaa nähdä ja kokea itse, sen charmi avautuu parhaiten paikan päällä.

Chyden ja Elinan uusin projekti valmistuu parhaillaan kadun toiselle puolelle. Siihen nousee Villa Valio. Jos siis mietit kokonaan tai osittain asettumista Hankoon, mitä lämpimästi itse kullekin suosittelen, kysy Chydeltä!

Kuvat: Chyde.fi, Peter Lundqvist
Aulan suuri maalaus on Isabella Chydeniuksen.

Lue lisää: Jos mielit Hankoon vain lyhyemmäksi aikaa, vinkkaan sinulle osoitteen lomahanko.fi!

À table!






















Ah Pariisi, ja Pariisin ravintolat! Kulinaristien tähdillä koristeluja kehtoja, jokaisen kuviteltavissa olevan maailmankolkan keittiöitä ja trendikkäitä, instagram-kelpoisia annoksia huikeissa miljöissä.

Niistä kaikista saatte lukea joistakin muista blogeista.

Me rakastumme ravintoloihin, joissa on klassinen ruokalista (mielellään liitutaululla), maistuvaa kotiruokaa, mehevä tunnelma ja paljon vanhoja ihmisiä asiakkaina.

Pariisissa voi myös syödä kammottavan huonosti, ellei heittäydy rohkeasti vaistojensa ja aistiensa varaan tai ryhdy juttusille paikallisten kanssa. Parhaat vinkit saat taksikuskeilta (onko joku menossa Versaillesiin, sinnekin löytyy nyt suositus!), museoiden henkilökunnalta, apteekkien tädeiltä, kaupan kassoilta. On vain reippaasti avattava suunsa ja kysyttävä.

Huomasin pariisilaisissa aivan mainion piirteen, jonka aion ottaa itsekin repertuaariini: aina kun kysyimme ravintola- tai baarisuosituksia, pariisilainen vastasi antamalla yhden nimen. Mitä itsevarmuutta! Kysyjä haltioituu. Sen sijaan, että vinkkaaja viittoilisi epämääräisesti jonnekin kauemmaksi ja mumisisi sieltä löytyvän ravintoloita moneen makuun, hän pudottelee suustaan yhden harkitun osoitteen kuin helmen. Ei arpomista, sen kuin vain poimii ja luottaa!

Kun saavuimme nyssyköinemme ensimmäisen kerran hotellille suoraan lentokentältä ja nälkäkuoleman partaalla, vastaanoton tyttö kuunteli hetken sähläämistämme ruokasuunnitelmien kanssa ja sanoi sitten napakasti: Te menette nyt Le Brandeviniin. Ja me menimme. Ja me rakastimme. Menimme sinne vielä toistekin ja veimme ystävämmekin, ja riehuimme siellä autuaina ruokalajien äärellä siihen malliin, että saimme lopuksi samppanjaa talon piikkiin.

Le Brandevin on kuin ranskalaisesta elokuvasta, täydellinen bistromiljöö. Unelias sivukatu 16. kaupunginosassa imaisee sisuksiinsa kulmakunnan herrasväkeä. Vanhoja pariskuntia, rouvasseurueita, liikemiehiä, isoisän pojanpoikansa kanssa. Charles De Gaullen poika on käynyt täällä vuosikausia, vasta ihan viime aikoina lähestyvä satavuotispäivä on hidastanut tahtia. Henkilökunta on sympaattista ja osaavaa. Kaikkiko he ovat Normandiasta, nuo iloiset veikot? Ainakin ne, joiden kanssa juttelimme. He rakastavat työtään eivätkä epäile ilmoittaa meille mitä meidän tulisi syödä, ja mitä sen kanssa juoda. Olen pökertyä onnesta. Le Brandevin sijaitsee vain parin minuutin kävelymatkan päässä ihanasta hotellistamme Villa du Squaresta.

Edelleen 16. kaupunginosassa, vähän vilkkaammalla paikalla sijaitseva Le Bois on niin hauska sekin. Olemme juuri kahlanneet Fondation Louis Vuittonissa hengästyttävän Basquiatin näyttelyn ja nyt on NÄLKÄ. Aurinko paistaa, asetumme terassille, lämpölamput jatkavat kautta yleensä vuoden ympäri. Omistajarouva on mahtava pieni otus. Hän on ihan varma, että me olemme tavanneet aikaisemmin, jos ei tässä elämässä, niin sitten edellisessä. Hän nipistelee minua poskista valtavilla sormuksilla koristelluilla käsillään ja tunnemme suurta sielunsisaruutta. Hän on erinomaisen tyytyväinen seurueemme herkuttelukykyihin ja vannottaa meitä palaamaan vielä uudestaan. Tällä reissulla se ei enää onnistunut, seuraavalla varmasti. Le Bois on muuten  ihan lähellä Passyn kauppahallia, jossa voisi liu’uttaa alas parit osterit tai merisiilin mädit ennen lounasta!

Hotellimme isännän kantapaikka ja viimeinen illallispaikkamme sijaitsee sekin 16. kaupunginosassa, mutta kauempana, aivan Palais de Tokyon taidemuseon nurkilla. Seinen rannalla. Les Marches‘kin on taas oikein perinteinen bistrojen bistro. Vanhanaikainen, punaruutuisine pöytäliinoineen. Pöydät on sijoiteltu vieriviereen, ihastelemme naapuripöydän mummelin komeaa Baba au Rhum-leivonnaista, jota hän auliisti suositteleekin. Monet pariskunnat ja seurueet näyttävät siltä, että täällä on käyty montakymmentä vuotta, joka sunnuntai. Tilaamme läjäpäin alkuruokia ja kailotamme metelin yli. Ravintolaan on tullut myös suuri syntymäpäiväseurue ja meno on railakasta.

(Hauskaa, Palais de Tokyo on avoinna puolille öin, ehdin vielä illallisen jälkeen rynnätä museon kirjakauppaan hankkimaan itselleni mahtavat taiteilija-oraakkeli-kortit, joita en päivällä raaskinut ostaa. Niiden parissa vierähtää vielä hotellihuoneessa tovi jos toinenkin, kun olemme ennustavinamme tulevaa. Minua mm. Matisse valistaa näin: Unleash the beast within – Productivity, even in pajamas – Sketch boldly and paint with a big stick.)

Pettymyksiäkin matkalle mahtui:

Palais de Tokyo kahvilan anti oli surkeaa. Eihän tämä voi olla Ranskassa tottakaan, huokailemme ja pyörittelemme silmiämme vitriinin yksinäiselle perunasalaattikipolle ja amerikkalaisille suklaakekseille. Palais de Tokyossa on myös kaksi ravintolaa, Les Grands verres ja Monsieur Bleu, mutta ne olivat myöhäisiltapäivästä kiinni. Muista: Ranskassa noudatetaan edelleen, varsinkin perinteisissä paikossa, tiukasti lounas- ja illallisaikoja. Kello puoli kolmelta on turha mennä rukoilemaan lounasta, ja illallinenkin nautitaan ihmisten aikaan.

Aikeeni tulla ripotelluksi aikanaan kirjakauppa-viinibaari La Belle Hortensen lattialle koki kovan kolauksen. Paikka oli melkoisesti kulahtanut, kirjoja oli vain vähän ja nekin vanhoja ja räpelöityjä. Kaunis näyteikkuna oli tyhjä ja alakuloinen. Meillä oli siellä silti hauskaa, mutta uuden hautapaikan joudun joka tapauksessa etsimään, tuommoinen peli ei sentään vetele!
(Siitä ripottelemisestahan pojallani oli jo aikoinaan sanansa sanottavana.)

Vastapäätä sijaitseva, Belle Hortensen kanssa samassa omistuksessa oleva Au Petit Fer à Cheval oli ilta-aikaan turisteista turvoksissa (sekös meitä pariisilaisia harmittaa!), vähän nuhjuinen ja ruoka yhdentekevää. Ei enää kalpeaa aavistustakaan siitä upeasta, hekumallisesta vuohenjuustosalaatista! Sielläkin tosin henkilökunta oli hauskaa ja taitavaa. Minun on vaikea uskoa sitkeässä istuvaa tarinaa tympeistä pariisilaisista, kun joka puolella kohdellaan kuin kukkaa kämmenellä. Aion antaa Fer à Chevalille vielä mahdollisuuden, lounasaikaan, jo sen kauniin lattian tähden. Se kuuluu minun Pariisi-kokemuksiini erottamattomasti.

Taiteilijaravintoloista ehdin tällä matkalla korkata vain Le Selectin, ja sielläkin nautimme vain lasilliset, joten ei ravintola-arviota siltä osin.

Pariisin ravintolatarjonta on määrällisestikin tajunnanräjäyttävää, tietysti kun miljoonakaupungissa ollaan. Mm. näitä listoja selailin matkaa vielä suunniteltaessa:

Helena Petäistö, Pariisi, Versailles ja Giverny -kirja. (Helenaan voi aina luottaa.)

Mimi Thorisson, lista lempiravintoloista Condé Nastin sivuilla. (Mimi on jumalatar…)

Ann Street Studion Jamie Beckravintolasuosikkeja ja ystäviensä myös.  (Seuraatteko häntä jo instassa, huikea tyyppi ja ihanaa elämää Etelä-Ranskassa!)

Ja tähän postaukseen sopii (mahtuu!) vielä jälkkäriksi herkkukauppavinkki, tai oikeastaan kyseessä on herkkutavaratalo, kuten Mikko oikaisi. Näitä löytyy Pariisista kaksi: La Grande Épicerie, ah!

Kiitos niin hauskasta matkaseurasta ja loistavasta ruokahalusta rakkaat Stella ja Mikko!

33 kysymystä – mies vastaa

1. Mitä ajattelit minusta ensitreffeillämme?
(Parkkonen alkaa horista jostain tapaamisesta JP:n luona, joka EI OLLUT meidän ensitreffit. Sitten se alkaa muistella sitä kertaa, kun kävimme kauppatorilla ostamassa kalaa ja menimme hänen luokseen Pohjoisrantaan sitä kokkaamaan. Minulla oli valkoinen paita, ja satoi. Mutta sekään ei ollut kyllä ensitreffimme. Meillä ei ehkä ole ollut ensitreffejä? Noh, kysyn mitä hän ajatteli minusta ensialkuun ylipäätänsä? “Ihana tyyppi”, vastaa Parkkonen.)

2. Nauranko vitseille, mitä en oikeasti tajua?
Et. Jos sä et ymmärrä, sä sanot että EN YMMÄRRÄ, EI NAURATA YHTÄÄN.

3. Pidänkö halailusta?
Pidät todella paljon.
(En pidä.)

4. Halusinko pienet vai isot häät?
Halusit pienet häät.

5. Olenko koskaan rikkonut lakia?
Varmasti.

6. Millainen on voileipäni?
Surrealistinen.

7. Millaista musiikkia kuuntelen?
Tunnelmasta riippuen. Tunnelmallista. Tunnelman mukaan.

Kelaa nyt! En kuuntele ikinä mitään musiikkia!

Aaaaaaa! Niinpä! Sä kuuntelet Politikkaradiota. Se on sun musiikkia!

Älä sitten sano että tunnelmallista!! Hermo menee.

8. Mitä pelkään?
Tietysti hämähäkkejä.

9. Kestänkö stressiä?
Kestät oikeastaan hemmetin hyvin. Mutta sä et tykkää stressistä.

10. Oudoin tapani?
Noukit suolapähkinäkulhosta vain ne kokonaiset pähkinät. Se luonnehtii sua oikeastaan aika hyvin kaikin puolin. Tykkäät tietynlaisista asioista ja oot aika tarkka omista jutuistasi. Kaiken pitää olla viimeisen päälle oikein. Tietty tarkkuus elämän detaljeissa tuottaa sulle valtavaa nautintoa.

11. Mihin työhön et missään nimessä laittaisi minua?
Sä oot kyllä semmoinen multitalentti, että pärjäät ihan missä vain työssä, mutta jossain sulla kyllä saattais mennä hermot. Esimerkiksi lentoemännäksi ei ehkä. Sä kopauttelisit asiakkaita päähän.

12. Jos saisin viettää päivän jonkun kuuluisan, elävän tai kuolleen kanssa, kuka se olisi?
Ennen se olisi ollut Gérard Depardieu, mutta Venäjä-kytkökset, egon paisuminen ja etääntyminen todellisuudesta on sysännyt sen takavasemmalle. Nyt sä viettäisit ehkä päivän Merete Mazzarellan kanssa.

(Mä oisin vastannut Outi Nyytäjä, mutta Mazzarellakin hyvä!)

13. Jos voittaisin lotossa, mitä tekisin rahoilla?
Kyllä se menisi varmaan ihan peruselämisen nostattamiseen. Matkustaisit, ostaisit vaatteita, söisit.

Söisin??? Mä hankkisin hetipaikalla asunnon Ranskasta ja pistäisin ranttaliksi! Söisin… 

14. Mikä väri vastaisi persoonaani ja miksi?
Semmoinen hieno, oikeansävyinen vihreä kuvastaisi hyvin sun aristokraattista olemusta, keltainen sun hyvän tuulen iloa ja pirteyttä ja kuninkaallinen roosa kaikkea muuta.

(Oikea vastaus on musta, koska olen synkeä.)

15. Mikä minua ärsyttää eniten muissa ihmisissä?
No tietysti tyhmyys.
Oonko mä vastannut nyt yhteen oikein?

16. Mikä on suosikki roskaruokani?
Ranskalaiset perunat.

17. Rumin vaatteeni mistä minä pidän, mutta sinä et?
Ei ne nyt rumat ole, mutta ne villasukat, jotka jatkuu vielä viisi metriä varpaista eteenpäin, ne on ehkä jo vähän virttyneet.

18. Mikä oli viimeisin tekstiviesti minkä lähetin sinulle?
“Nähdään tässä vähän vaille 14.”

19. Kun olen kipeä, haluanko että minua hoidetaan?
Haluat.
Miksi sä sitten et hoida???

20. Kun riitelemme miten käyttäydyn?
Tunnelma on jäätävä.

21. Menemme ravintolaa, mitä tilaan?
Mehän syödään aina hyvin ravintolassa.
Eihän tässä sitä kysytty?

Täh?
Menemme ravintolaan, mitä tilaan???

Ruokaa? Mitä mun pitäis vastata?
Oh my goooood…. MENEMME RAVINTOLAAN, MITÄ TILAAN???

Jaaaaaaaaa! Kalaa ja valkoviiniä.

22. Minkä asian äärellä voisin viettää tuntikausia?
Seuraavan matkan suunnittelun parissa.

23. Mikä saa minut todella vihastumaan?
Jos olohuoneen matto on rytyssä.
Jos astianpesukone on täytetty hiukan väärin.
Muiden odottelu.

(Lisäisin listaan vielä käytävillä seisovat ihmiset.)

24. Entä piristymään?
Matkalippujen varaaminen. Matkalle lähtö piristää sua aivan varmasti.

25. Millainen olen vaimona?
Täydellinen. Niin kuin sä oot itse sanonut, ihminen ei voisi kuvitella itselleen parempaa vaimoa.

(Niin totta!)

26. Kumpi sanoi ensin “rakastan sinua” ja missä se tapahtui?
Minä sanoin sen hekuman huipulla.
Lopeta…. Se olit kyllä sinä, mutta sä sanoit sen kun tulit ekan kerran mun luokse syömään.

Sitä ihanaa katkarapupataa?
Ei, gorgonzola-tagliatellea. Sä sanoit “Anna, Tomi rakastaa sua.” 

27. Mitä teen heti ensimmäiseksi aamulla?
Juot kahvia.

28. Millaisia vaatteita käytän kotona?
Me molemmat käytetään ihan samoja vaatteita kotona, Pariisin kaduilla ja kallioseikkailuilla.

29. Mitä kotiaskaretta en osaa hoitaa?
Et edelleekään tiedä miten pölypussi vaihdetaan.

30. Kumpi määrää kaapin paikan?
Anna.

31. Mikä on paras luonteenpiirteeni?
Saat ihmisen tuntemaan itsensä tärkeäksi.

31. Entä paras piirre ulkoisesti?
Oot kansainvälisen luokan kaunotar.

33. Ihanin yhteinen muisto?
(Hänellä ei meinaa tulla mitään mieleen. Ollaan sentään menty naimisiin ja saatu mm. kolme kakaraa ja sen sellaista pientä. Miettii pitkään.)

Yli sata vuotta oltu yhdessä, yksikö pitäisi nostaa sieltä? Ehkä se kun me ollaan yhdessä ja ymmärretään että me ollaan parhaat toisillemme, on rakkaudellista ja hyvä fiilis.

Onks toi nyt mikään muisto…

No voin mä jonkun konkreettisen muiston sulle tässä kaivella, odotas hetki. Se kun me nähtiin meidän Hangon talo ekaa kertaa? Ihanin muisto? Niitä on niin, niin paljon. Mä sanon ihan kohta…

(Kestää todella kauan.)

Ihanin muisto? Mikäs ois se ihanin muisto?

Parkkoneeeeeeen…

Keksitty! Se kun me Aleksis Kiven kadulla luettiin toisillemme romaaneja ääneen.

Kiitos, siinä ne oli. 

Olisin mä keksinyt kaikenlaisia parempiakin vastauksia.

Vähän myöhemmin tulee studiolta vielä whatsapp-viesti: “Ihanin muisto on päiväunet viisistään mökillä kun lapset oli pieniä.” 

Villa du Square, Paris 16





Marraskuu on marraskuu Pariisissakin. Sadepisarat purottelevat pienten lihakauppojen, juustokauppojen ja leipomoiden oviaukkojen päälle viritettyjen markiisien yli ja pomppivat alas pingottuneiden sateenvarjojen pinnalta. Jalkakäytäviä täplittävät kuolleet lehdet.

Pariisin 16. kaupunginosa on kuin lapsuuteni Eira, tai Töölö. Tunnelma on rauhallisuudessaan kylämäinen. Näin sateella näillä kaduilla tuoksuu rahan lisäksi vain märältä villalta, kun varakas väki kiiruhtaa huolellisesti puettujen remmikenkä-lastensa kanssa ostoksille halliin tai välipalalle kahvilan terassin lämpölamppujen alle. Herkkukaupatkin ovat kuin taidenäyttelyitä; mansikat suloisissa vasuissa, ulos asti tulvivaa paahdettujen kastanjoiden tuoksua, sotilaallisissa riveissä parhaita viinietikoita. Bistrojen ikkunoissa on pitsiverhot. Hinnoissa on pieni Passy-lisä, nurisee Pigallella asuva ystävämme. Matkailijoita täällä ei juurikaan näy.

Paitsi me, meidän majatalomme sijaitsee juuri täällä.

Villa du Square on kivitalo hiljaisen Rue Raffetin varrella. Takapihalla on kaunis, nyt syksyn väreissä loistava yksityinen puutarha erilaisine istuinryhmineen ja vieressä Corbusierin piirtämä Maison La Roche. Isäntämme monsieur Gicqueau ja hänen kolme kaunista tytärtään pyörittävät vain viiden huoneen majoitusliikettään ja asuvat itse talossa myös. Näemme kerrosten välisestä ikkunasta heidän salonkiinsa, joka on täynnä taidetta, ja heidän keittiönsä (mahtava vihreä seinä!) on aamiaishuoneen yhteydessä. Joka aamu kymmenen minuuttia ennen aamiaisajan alkamista puutarhan portti vingahtaa hilpeästi ja joku perheestä tai heidän apulaisistaan kipaisee hakemaan tuoreet patongit, croissantit ja suklaapullat yhteiseen pöytään. Kahvi on vahvaa ja hyvää ja lämmintä maitoa tarjoillaan pienissä kannuissa. Saamme pienen välähdyksen siitä millaista olisi elää pariisilaisen porvarisperheen elämää Bois de Boulognen laidalla.

Me olemme tuhlanneet ison siivun matkabudjetistamme talon parhaaseen huoneeseen, josta on oma uloskäynti puutarhaan. Keväällä kipittäisimme maitokahville pergolaan jasmiinipuiden tuoksuun, nyt nautimme jo siitä että oven saa auki ja hapen virtaamaan. Ruinart-pullo kainalossa saapuvat vieraat voi polleasti ohjata savukkeelle meidän omille rappusillemme. Huone on suuri ja korkea, kylpyhuonekin valtava. Kirjoja on joka puolella, jopa kylpyammeen vieressä on kirjahylly. Rakastun siroon piironkiin ja sen ruskeanharmaaseen marmorikanteen. Kaikki näyttää kauniilta sen päällä: rypistynyt kartta, korvakorut, pullonkorkki. Huone on ihanin hotellihuone eläessäni ja minä sentään olen muutamankin nähnyt.

Myös yleiset tilat ovat yksityiskohtia täynnä. Seinillä riippuvissa 1700-luvun maalauksissa on sukulaisia, isoisoisoäitejä ja -isiä. Suurin osa huonekaluista on perintökalleuksia. Taidekirjat valtaavat sohvaryhmän ja flyygelinpäällisen, seinillä kiipeilee mustavalkoisia valokuvia heistä, joita ei enää ole. Parkkonen ihastuu kuperiin peileihin, sellaisen mekin haluamme!

Majapaikkamme sijaitsee metroreitin 9 varrella (lähin asema on Jasmin). Pääsemme kätevästi tällä Pariisin pisimmällä linjalla Seinen oikeaa laitaa itään, ihan erilaiseen maailmaan, Bellevilleen, josta pidän myös kovasti.

Meille 16.kaupunginosa sopi täydellisesti, se on kuin tehty päiväunien nukkumiseen, pitkiin lounaisiin ja kiireettömiin  aamu- ja iltakävelyihin.

***

Paris 16, nähtävää:

Parc des Princes– jalkapalloareena, Paris St Germainin kotistadion. (Ja muutama muukin stadion sijaitsee täällä, mutta näin Ranskan jalkapallojoukkueen valmentajan näkökulmasta ei niin kiinnostavia.)

Bois de Boulogne. (Metrolinjan 9 molemmissa päissä on hauskasti kaksi Pariisin suurinta puistoa, Bois de Boulogne ja Bois de Vincennes.)

Trocadéron puisto ja näkymä Eiffel-tornille

Fondation Louis Vuitton

Palais de Tokyo. Huomio, kirjakauppaan, joka on taivas, pääsee jonon ohi! 

Maison de Balzac, josta olenkin kirjoittanut aiemmin. Museo on tällä hetkellä suljettu korjaustöiden vuoksi. 

Fondation Le Corbusier, useampi kohde

Musée Marmottan Monet (ja paljon muita pieniä museoita)

***

Myös tämän matkan kolme lempiravintolaani sattuivat sijaitsemaan tällä kertaa 16.kaupunginosassa, niistä lisää pian!

Lilibeth

Sillä aikaa kun me nielemme kilometrikaupalla neonvalojen värjäämää, sateen kastelemaa asfalttia Pariisissa, lapsenvahtina toiminut äitini löytää televisiostamme Netflixin.

Mutsi: Olen Netflixin lumoissa.

Minä: Kiva. Osaat siis käyttää?

Mutsi: Tottakai, en ole mikään tyhmä.

Eikä aikaakaan, kun ei-tyhmä äitini löytää Netflixistä myös kuningatar Elisabeth II:sta kertovan The Crown-sarjan. Peto on irti.

Lapsi lähtee yökylään ystävälleen ja jättää hoitajansa pimeään olohuoneeseen television kalpeaan valokiilaan. Kyselen hieman huolestuneena perhechatissä äidiltäni parin päivän kuluttua, että muistaako hän, onko sitä sellaista pitkäksi venähtänyttä, pörrötukkaista poikaa enää loppuviikosta näkynyt kotosalla kun mitään ei kuulu. Mummo myös hälyyttää Hangossa käymässä olevat tyttäret ruoanlaittoon, koska ei itse Englannin hovista ehdi. Siinä tiimellyksessä meidän saapumispäivämmekin vallan unohtuu ja onnistumme yllättämään tuon kahden tuotantokauden ja parinkymmenen jakson urakkaa tahkoavan rojalistin ennenaikaisella laskeutumisellamme.

Saamme pitää hänet sitten yhden lisäpäivän luonamme ja kuulla yksityiskohtaisesti jokaisen Englannin hovin historiallisen käänteen, viis Pariisin kuulumisista.

Äitini istuu nykyään tikkusuorassa kuten Lilibeth (hän kutsuu kuningatar Elisabethia perheen kesken Lilibethiksi, mitä minä en saa tehdä, koska en ole katsonut sarjaa), ojentaa käpälänsä yläkautta käteltäväksi tai suudeltavaksi kuin mikäkin minkki ja taittelee sitten kätensä eteen ristiin ja pyörittää näkymätöntä helmikorua toisessa ranteessaan suu tiukkana viivana. Samanlainen takki kuin Lilibethillä hänellä onneksi jo on. Kun kävelemme kaupungilla (Hangossa on yksi kävelykatu, jonka varrella on muutama kauppa, kutsumme sitä “kaupungiksi”) äitini pysähtyy välillä pyyhkimään silmiään, koska kuningatar on niin yksin, NIIN YKSIN… Ruokakaupassa purjojen äärellä hän demonstroi kivikasvoisena kuinka hillitysti ja tyynesti Lilibeth ottaa vastaan uutisen kuin uutisen, ja huokaisee sitten haikeasti, sillä siinä tyyneydessä hänellä on vielä opettelemista.

Junamatkalla takaisin Helsinkiin hän yrittää Lilibethin mielenlujuudella, arvovallalla ja ajatuksen voimalla saada epätoivotun vierustoverin jäämään junasta Kirkkonummella, mikä osoittautuu kuviteltuakin haastavammaksi, sillä juna ei pysähdy Kirkkonummella. Siitä huolimatta saan vielä illalla viestin, jonka aristokraattisen aksentin kuulen tänne niemennokkaan saakka:

I’m just like Lilibeth.

Kolmas tuotantokausi ilmestyy ensi vuonna, voimme kuulemma jo alkaa suunnitella matkaa.