Latest Posts

Lisää minusta

Innostuin nyt valtavasti kun tajusin, että voin täytellä tämmöisiä haasteita päivät pitkät, sen sijaan että vaivaisin päätäni jollain sisällöllä, joka pitäisi itse keksiä. Muistin tämän 33 kysymyksen haasteen, joka myös on kiertänyt blogeissa. Tosin aloin katua jo alkumetreillä ja halusin lanseerata ihan uuden, kiehtovamman kysymyspatteriston. Mutta siihenkin tarvittaisiin sitä luovuutta, joten se siitä sitten.

Avioliittoja
Yksi, meneillään. Joulukuussa olemme olleet kimpassa 25 vuotta, helmikuussa vietämme 19. hääpäivää. Me ollaan silleen sinnikkäitä.

Kihloissa
Kerran vain kihloissakin. Olen kertonut hupaisasta kihlaussählingistämme ainakin täällä.

Lapsia
Kolme. Kaksi tytärtä ja yksi poika. Käsittämättömiä onnistumisia muuten niin ailahtelevaisessa elämässäni.

Lemmikkejä
Ei ole. En tällä hetkellä voisi kuvitellakaan sitoutuvani lemmikin hoitoon, kun olen juuri siinä vaiheessa, että lapset ovat itsenäistyneet tai itsenäistymässä. Haluan olla vapaa kulkemaan, en halua hoitaa ketään enkä mitään, meistä tulee Parkkosen kanssa hippejä kun nuorinkin muuttaa kotoa.

Leikkauksia
Voi, oli se pelottava rintaleikkaus. En ole hirveän hyvä missään sairausasioissa, lääkäriinkin menen vasta pää kainalossa. Pitäisi tilata muuten hammaslääkäriaika, mutta kun on kerran porattu kieleen niin että siihen täytyi ommella tikkejä, niin sekään ei ole tehtävä helpoimmasta päästä.

Tatuointeja
Ei ole, vaikka sain faijalta 25-vuotislahjaksi lahjakortin! En ole keksinyt vieläkään minkä kuvan ottaisin ja mihin. Ehkä olen uniikki lumihiutale enkä ota mitään minnekään.

Lävistyksiä
Siis ovatko korvakorut lävistyksiä? Muita ei ole. Kiljun aina kauhusta kun minulta esimerkiksi nypitään kulmakarvoja, en ole ihan varma kannattaako minun kipukynnykselläni mennä lävistelemään hirveästi itseään.

Muuttoja
Ehkä joku 8? Radikaalein muutto oli Helsingistä Hankoon, jossa olemme viihtyneet pian 14 vuotta.

Ampunut aseella
En ole. En tunne mitään vetoa aseisiin.

Ottanut lopputilin
Muutaman kerran. Kummallisia nämä kysymykset… Mitä nämä nyt teille antavat…

Ollut saaressa
No kyllä olen. Ja Hankokin on MELKEIN saari. Haluaisin oman, aution saaren, ajattelen asiaa intensiivisesti varsinkin heinäkuisin.

Autosi
Ei autoa. Kuljen kävellen, pyörällä, junalla, ratikalla ja taksilla. En pidä busseista enkä isojen maanteiden varrella sijaitsevista bussipysäkeistä, en tiedä miksi ne ovat minusta melankolisinta mitä on. Joku voisi sanoa, että ONHAN teillä auto, mutta minusta se on Parkkosen. Parkkosen auto on Citroen Picasso. JOS hankkisin auton, hankkisin Citroen Meharin, valkoisen tai sinapinvärisen, vuosimallia 1972. Mutta senkin te jo tiesitte.

Ollut lentokoneessa
Minusta olisi ollut mielenkiintoisempaa kysyä Oletko matkustanut rahtilaivalla? Sillä sen haluaisin tehdä! Kirjoitan koko ajan matkoistani, kyllä te tiedätte, että en minä reissuilleni ole resiinalla pumpannut…

Onko joku itkenyt vuoksesi
Kyllä varmaan. Luulen, että olen nuorena särkenyt jokusen sydämen, saanut ainakin äitini raivon partaalle ja varmaankin omat lapset ovat joskus pikkuisina itkeneet ikävää jos olen ollut poissa.

Ollut rakastunut
Olen ollut rakastunut. Tällä hetkellä rakastan. Parkkonen on elämäni suuri rakkaus. Ainakin tänään, huomenna voin olla eri mieltä (pms).

Ollut ambulanssissa
Olen ollut ambulanssissa kun keskimmäinen joutui umpisuolen takia sairaalaan, lasketaanko se?

Luistellut
kyllä, olen luistellut. Jos olisi kysytty oletko uistellut, niin se saattaisi jakaa vähän kansaa. (Pitääkö mun itse kaikki tehdä…)

Surffannut
En ole surffannut. Pahoin pelkään, että kohdallani se juna meni jo. En näe mitenkään mahdollisena, että onnistuisin pääsemään edes sen laudan päälle.

Ollut risteilyllä
Olen ollut risteilylläkin. Asiakkaanakin, mutta olen myös ollut mukana tekemässä noin 40 jaksoa ohjelmaa Passi ja hammasharja, kuka muistaa?

Ajanut moottoripyörää
Olen ajanut vain Vespalla, mutta olen ollut moottoripyörän kyydissä. Ei mun juttu. En tykkää kypäröistä enkä siitä kun tuuli osuu naamaan.

Ratsastanut hevosella
Olen ratsastanut hevosella. Olen ratsastanut myös kamelilla ja aasilla. Olen syönyt jäniksen kiveksiä, siinä teille oikeasti jännittävää informaatiota.

Lähes kuollut
No siis turhautumiseen, ärsyyntymiseen, raivotilaan ja sen sellaiseen, viikottain. Joskus nauruunkin.

Ollut sairaalassa
Oikeesti… Olen ollut sairaalassa. Olen synytynyt Naistenklinikalla Helsingissä, aloitetaan siitä. Olen synnyttänyt kolme kertaa, ja Parkkonen ei antanut mun synnyttää olohuoneen matolle, vaikka olisin halunnut. Keskimmäisen lapsen kanssa olen ollut monta kertaa sairaalassa, ja muidenkin lasten kanssa muutaman kerran. Kerron muuten nyt tässä yhteydessä, että kyllä, keskimmäinen sai lopulta elokuussa sen pelätyn diagnoosin, mutta me pärjäämme asian kanssa hyvin.

Suosikkihedelmä
Ensimmäinen vaikea kysymys. Syön aika vähän hedelmiä sellaisenaan, olen enemmän hilloihin päin kallellaan. Sanotaan aprikoosi.

Aamu vai ilta
Aamu. Rakastan aamuja!

Lempiväri
Musta

Viimeisin puhelu
Parkkonen, mutsi tai vanhin tytär. En oikeastaan muuten juuri puhu puhelimessa, vastaankin hyvin harvoin.

Viimeisin viesti
Taas mutsilta: mua ei saa tonne kilon palasinakaan. (Mainostin hänelle mummodiskoa sarkastisessa mielessä.)

Nähnyt jonkun kuolevan
En ole nähnyt. Tämä pelottaa mua, kuolema pelottaa mua. Ei oma, mutta muiden. Jos mä kuolen, en usko, että sen jälkeen on mitään. Ainakin toivon niin, saisi kerrankin nukkua rauhassa.

Kahvi vai tee
Kahvi. Aloin juomaan kahvia vasta kun muutimme Hankoon. Minulla oli kolme pientä lasta, joista yksi itki taukoamatta ensimmäiset puoli vuotta. Parkkonen oli töissä stadissa, meidän talossamme oli remontti mutta ei ulko-ovia. Silloin ajattelin, että nyt kovat keinot kehiin. (Tajusin viinin ilot vasta myöhemmin.) Juon kahvia yleensä vain aamuisin (kaksi kuppia) ja silloin tällöin cappuccinon italialaisten kauhuksi klo 14. Matkoilla juon melkein aina espresson aterian jälkeen.

Paras piirakka
PARAS PIIRAKKA??? En minä tiedä, piirakoilla ei oikeastaan ole mitään roolia elämässäni. Kidutettuna vastaisin sipulipiirakka.

Kissa vai koira
Kissa. En ole siis mikään “kissaihminen”, vaan OLEN KISSA. Syntynyt väärään ruumiiseen. Elukat kyllä yleensä pitävät minusta, ja ranskalaisilla kanapadoilla on osuutta asiaan.

Paras vuodenaika
Syksyllä sanon syksy, keväällä sanon kevät. Talvi se ei ole, eikä kesä. Pidätän itselläni oikeuden muuttaa mielipidettäni, jos saan sen saaren, ja jos on kaunis, luminen, aurinkoinen, sopivien pakkasasteiden talvi.

PMS-päiväkirjat

PMS, päivä 1
Inhottavan nihkeä olo, väsyttää ja posket lehahtavat yhtäkkiä kuumanpunaisiksi omia aikojaan. Joko taas mennään? Aina kun saan päähäni avata puhelimestani Clue-sovelluksen ja tarkistaa sen kalenterin, tiedän jo valmiiksi että ensimmäisistä oireista kuukautisten alkamiseen on tasan viikko aikaa. Toimin kuin kello.

PMS, päivä 2
Hiukset heittäytyvät poikkiteloin. Joskus ne ovat ihan liukkaat, kuin lasia, ja joskus ihmeellisen pörröiset ja karheat. Minun hiukseni ne eivät ainakaan ole. Myös iho alkaa elää omaa elämäänsä. Punoituksen lisäksi se on samaan aikaan kuiva ja kiiltävä. Meikki takertuu silmäkulmien juonteisiin samaan aikaan kun ripsiväri syöksyy alaluomille. Näytän seonneelta kabuki-teatterin hahmolta ja siltä minusta myös tuntuu.

PMS, päivä 3
Itkettää. Vatsaan sattuu, krampit ravistelevat kroppaa ja saavat taittumaan välillä kaksin kerroin. Alaselkä on tulessa. Ainoa mikä voisi parantaa oloani on halaus, mutta en voi laskea ketään lähelleni, sillä rinnat ovat tuskallisen pinkeät ja arat. Sitä paitsi Parkkonen kiertää minut muutenkin kaukaa, olen niin myrkyllinen. Näinä päivinä ei kannata esimerkiksi pelata mitään yhdessä. Tapan jokaisen, joka voittaa minut. Päätän, että menen gynekologille kun olen taas tolpillani, tälle on tultava loppu.

PMS, päivä 4
Kaikki ärsyttää. Yritän ampua ritsalla ravintolan pienen pieniä spottilamppuja alas, tuntuu, että niiden valo porautuu ohimoista sisään. Myös kylässä pyydän isäntäparia sammuttamaan kaikki valot, musiikin ja mielellään muita vieraita olemaan ihan hiljaa. Itse en kuitenkaan valitettavasti vaikene. Pastori Piiroinen kuoriutuu esiin. Pistän maailmaa nippuun ja oion suureen ääneen vääryyksiä. On syynsä miksi pysyttelen yleensä kotioloissa tähän aikaan kuukaudesta.

PMS, päivä 5
Ihan kuin olisin kaksinkertaistunut muutamassa päivässä, askel on raskas ja farkkujen nappi ei mene kiinni. Silti haluaisin vain syödä, nälkä on infernaalinen. Ruokin varmaan jotakin hirviötä sisälläni.

PMS, päivä 6
Saan siivous-, siirtely- ja sisustusvimman. Mitä painavampi esine, sitä varmemmin sen on aika vaihtaa paikkaa. Runnon itku kurkussa korituolia liian kapeasta oviaukosta, ja kun se ei mahdu, raahaan ulvoen tuolin pihalle ja hinaan sen jatkojohdon avulla parvekkeen kautta yläkertaan. SAATANA! Uutena ilmiönä (epäilen vaihdevuosien ensioireita) repertuaariin on ilmestynyt naamahiki, jota nämä muuttofirmahommat eivät ainakaan helpota.

Mutsi muuten kertoi joskus, että naarasketut heittävät omissa kettumaisissa hormonihöyryissään säännöllisin väliajoin kettuäijänsä ja kettukakaransa kolosta pihalle ja pöyhivät pesän raivopäissään uuteen uskoon niin että heinät pöllyävät.
(Tarkista itse todenperäisyys, en todellakaan tiedä kettujen menkoista mitään, enkä jaksa kuule googalta koska PMFUCKINGS!!!)

PMS, päivä 7
Olen valvonut jo monta yötä, näinä päivinä unet jäävät vain muutamaan tuntiin. Makaan apeana  ja kipeänä pimeässä. En osaa mitään, kukaan ei rakasta minua, minulla ei ole mitään virkaa maailmassa.

Päivä 8
Kuukautiset alkavat. Enää sattuu selkään, vatsaan ja päähän ja veri lentää, mutta muuten kaikki on hyvin. En tosin tietenkään voi rakastella, uida, istua, maata enkä kävellä, mutta ainakin pms on ohi. Clue päivittää kuukautiskalenteria taas kolmisen kuukautta eteenpäin ja minä tarkistan omani. Kyllä sinne muutama viikko jää työnteolle ja sosiaalisille suhteille. Matkat on ajoitettava tarkkaan. Täydennän vitamiini-, ruusujuuri- ja särkylääkevarastot ja ravistelen pms-viitan harteiltani. Unohdan gynekologiajanvarauksen.

Mikäs hätä tässä, poskipäätkin näkyvät taas ja aurinko paistaa!

 

Viimeisimmät

Stella heitti haasteen, johon vastaan mielelläni, sillä sitkeän kirjoituskammon kourissa ei ole mitään helpottavampaa, kun tarttua valmiisiin kysymyksiin. Oletin, että nämä olisivat olleet helppoja, mutta vastaaminen tuntuikin vaikealta. Kuuluu varmaan taudinkuvaan.

Kuvitin tämän kysymys-vastauspostauksen Villa Noaillesin vierailun sadolla, kävimme siellä elokuisen Hyéresin retken yhteydessä. 1920 ja 1930-lukujen taitteessa suunniteltu ja rakennettu villa on aika sokkeloinen, tuoksuu sumulta eikä ihan avautunut minulle, mutta tarina sen takana on lumoava.

Olisin todella hyvä rikas, ajattelen usein. Monessa ihmisessä varallisuus menee aivan hukkaan, joka on sääli, sillä minä osaisin pistää rahaa sileäksi todella hohdokkaasti. Näkisin, että minä ja Parkkonen hyvin todennäköisesti olisimme vauraina esimerkiksi kuten Charles ja Marie-Laure De Noailles.

Pariskunta De Noailles rakennutti avantgardistisen huvilansa hyéresiläisten ihmeteltäväksi ja tunnettujen taiteilijoiden kohtauspaikaksi ja temmellyskentäksi: osa taideteoksista on tehty varta vasten taloon, paikan päällä. Nykyään villa on avoinna vierailijoille ja siellä järjestetään tapahtumia kuten huhtikuinen muodin ja valokuvataiteen festivaali, jossa suomalaiset nuoret suunnittelijat ovat olleet hienosti esillä. No mutta. Asiaan.

Viimeisin viesti: Mutsilta tietysti, kuvan kera. “Tein joulusiivouksen. Punainen lampunvarjostin Hangon lamppukaupasta. Eino Grön koputtelee kaapin ovea.” Eino Grön on mutsin lempijoulukoriste, alaston, pullea enkelihahmo, joka ripustetaan joka joulu kristallikruunuun killumaan. En todellakaan tiedä miksi sen nimi on Eino Grön.

Viimeisin ruoka: Tulin eilen illalla kirjamessureissulta ja Parkkonen oli tehnyt ihania homejuustopunajuuria pähkinöillä ja grillannut paikalliselta Havsgårdar-tilalta ostettua luomulihaa. Meillä minä teen melkein aina kaikki ruoat, joten tuntui taivaalliselta asettua mutkalle nojatuoliin, kupertaa kämmen punaviinilasin ympärille ja vain odotella illallisen valmistumista. Helsingissä kävin tyttöjen kanssa syömässä vietnamilaisessa Lie Messä, Runeberginkadulla. Shanghai Tacot ravuilla on ihana annos! Tänä iltana puskemme lumipyryn (kyllä!) läpi hankolaisen Ravintola Makasiinin välimerelliseen Wine & Dine iltaan, hyvinsyöminen siis jatkuu.

Viimeisin itku: Kummallista, itken yleensä helposti, mutta nyt en saa oikein mieleeni että milloin viimeksi. Varmaankin vuodatin taas jotain Parkkoselle, hän ne minun kyyneleeni yleensä saa poimia. Luulen, että itku saattoi liittyä omiin tulevaisuudensuunnitelmiini, jotka ovat auki.

Viimeisin nauru: Mutsin kanssa (tai mutsille) nauroin kyllä kirjamessuilla niin että vesi silmistä sikisi. Mutsi etsi kalenteria itselleen ja päätyi ostamaan KAKSI KAPPALETTA kummallista huumorikuutiota nimeltä Eniten vituttaa 2019. Kaksi kappaletta… Meidän oli talutettava hänet Gummerruksen osastolta pois, vaikka väitimmekin ettemme tunne mokomaa naista. Myös Parkkonen saa mut aina vain nauramaan, hän on niin hauska.

Viimeisin hermostuminen: Mä olen ihminen, joka on koko ajan vähän pinnassa, pää punaisena. Olen tavallaan pikkuisen kiihdyksissä jatkuvasti, se on supervoimani. Ihmiset noin ylipäätänsä ovat varmaan suurin hermojen kiristäjäni. Esimerkki: ihmiset, jotka jäävät keskelle käytävää juttelemaan Stockalla. Ja sää. En tykkää liian kuumasta, tuulesta, kylmyydestä, sateesta, pakkasesta enkä mukalämpimistä kesäpäivistä (sellaisista, jotka näyttävät ikkunan läpi lämpöisiltä, mutta ovatkin viileitä).

Ai niin. Hermostuin ihan hirveästi siitä, että Trump ja Putin touhottavat Pariisiin samaan aikaan marraskuussa kun minulla ja Parkkosella on siellä HUIPPUKOKOUS. Pitääkö niiden pilata IHAN KAIKKI? Olen raivoissani.

Viimeisin ostos: Kirjoja, tietysti. Ostin kirjamessuilta kolme kirjaa. Yhden pojalle, yhden yhteiseksi tyttärille ja yhden mutsille. Paitsi että ostinhan vielä sen jälkeen tuliaisen Parkkoselle, ihanan raitaneuleen Beaujolais Nouveau-juhliin. Mutta viimeisin ostos itselleni? Jos ei lasketa junalippuja, niin se taisi olla nestemäinen eye liner, koska minullahan on vasta noin 300 kajal-kynää.

Viimeisin muutos sisustuksessa: Sitten viime näkemän koti on muuttunut paljon. Isotätejä on siirtynyt ajasta ikuisuuteen ja heidän huonekalujaan on siirtynyt meille. Upein puuleikkauksin koristeltu peililipasto, vanha astiakaappi… Pieni kirjoituspöytäni vaeltaa ympäri huushollia eikä meinaa löytää paikkaansa, jotenkin kuvaavaa sekin. Verhoilutimme nojatuolimme vihreiksi, niistä tuli hienot! Kotimme elää koko ajan, esineet liikahtelevat ja näinä aikoina myös ihmiset. Kun tyttäret ovat molemmat vuoden sisällä muuttaneet kotoa, hakee selvästi koti vielä uutta olomuotoaan. Ajattelen jo usein salaa miltä koti sitten näyttää, kun asumme täällä kahden.

Seuraatko muuten Annapalaaannaa jo Instagramissa, siellä vilahtaa kotiakin useammin kuin täällä, ja sitä paitsi olen saanut puserrettua itsestäni sinne pieniä tekstinpätkiä silloinkin kun muu kirjoittaminen on takunnut?

Viimeisin suunnitelma: Suunnitelmat liittyvät nyt Pariisiin, matkaohjelma on rakenteilla. Viime kerrasta on jo pitkä aika, nähtävää paljon ja päiviä vähän. Varsinainen syy matkaan on Paris Photo -messut, mutta odotan myös Francoisen tapaamista sekä tietysti ravintoloissa ja kahviloissa notkumista. Rakastan matkasuunnitelmia!

Yhden edellisen Pariisin-reissun 12-osaisen (juu, silloin ei takunnut, ei) matkapäiväkirjan pääset lukemaan täältä.

Yksi tähti

Tämäpä ongelmallinen elokuva. Seuraava papatukseni sisältää juonipaljastuksia, joten älä lue eteenpäin, mikäli haluat nähdä elokuvan neitseellisessä tilassa.

Neitseellinen tila voi tosin olla vaikea saavuttaa. Tarina menestyvästä artistista, joka syöksyy urallaan alamäkeen samalla kun uusi, raikas rakas nousee tähteyteen saa tässä jo neljännen elokuvaversionsa. Ja jos totta puhutaan, tämä tarina on kerrottu lukemattomia, lukemattomia kertoja, niin lukemattomia, etten jaksa enää ymmärtää miksi helvetissä taas.

Elokuva ei kerro TIPPAAKAAN naisen kasvutarinaa vaikka niinkin väitetään. Oikeasti. A Star is Born on nimittäin jälleen kerran taas vain ja ainostaan äijämäinen tarina alkoholistimiehen äijämäisestä elämästä ja vähän kuolemastakin. On monimutkaista isäsuhdetta, on veljesriitaa, on sitten kuitenkin se hurjan iso sydän siellä karskin kuoren alla, tykkää koirista, pelmuaa lehtikasassa ja diipadaapa.

Puhuuko Bradley Cooper aina noin, mölisemällä? Kaikki elokuvan miehet, paitsi tietysti homot ja drag queenit, puhuvat matalalta möristen kauheita kliseitä. Aivan järkyttävän ärsyttävää ja jotenkin tunkkaista ja vanhanaikaista. Pahin kiliseekimppu on Cooperin veljeä esittävä viiksivallu. Lady Gagalle taas ei ole annettu ainoitakaan järkeviä reploja, pelkkää täytemutinaa huohotettuna koko ajan puoliavoimina riippuvien (upeiden) huulien lomasta.

(Yhtä asiaa mä myös ihmettelen. Miksi Lady Gaga käyttää tai hänestä käytetään elokuvan markkinoinnissa nimeä Lady Gaga. Minusta olisi perustellumpaa, että naispääosanesittäjästä käytettäisiin hänen oikeaa nimeään Stefani Germanotta, olettaen, että Lady Gaga on Germanottan oman musiikkiartistiuden alter ego. Toivottavasti tämän markkinointikuvion on saanut päättää itse Germanotta/Gaga, eikä joku muu. En edes esimerkiksi minä, vaikka tiedänkin kaikesta kaiken.)

Elokuvassa on niin paljon etäännyttävää, etten jaksa edes listata kaikkea. Jotain kuitenkin:

Kohtaus, jossa Cooper ja Gaga tapaavat, ei tunnu sähköiseltä. Vaikka Lady Gaga osoittautuu ihanan luontevaksi ja karismaattiseksi näyttelijäksi  (niin hyväksi kuin kehnosti kirjoitettu ja ohjattu rooli antaa myöten), niin avauskohtaus ei ole ollenkaan uskottava. Siinä Gagan esitys ei ole karaokelaulantaa kummempaa ja hänen valkokangassäteilynsä on hämmästyttävän olematonta. Jotenkin luulen, että putosin vankkureista jo siinä vaiheessa ja muodostin mustan mielipiteeni, joka roikkui minussa kuin merilevä loppuun saakka.

Elokuvan aikaperspektiiviä on vaikea hahmottaa, mutta parin suhde ei avioliittostatuksestakaan huolimatta oikein kasva tai syvene. He käyttäytyvät useimmiten kuin vastarakastuneet pöhköt, ja me naimissa olevat tiedämme, että se ei ole suloista, se on vain epäuskottavaa.

(Esimerkiksi se kohta, jossa kännissä toikkaroiva mies pilaa naisensa tähtihetken laskemalla alleen. Väitän, että suurin osa vaimoista huutaisi suihkuun kannetulle miehelleen, että toivottavasti sä hukut sinne, vaikkei sitä oikeasti toivoisikaan, sen sijaan että syöksyy juhlapuvussaan jälleen kerran syleilemään ja hoivaamaan.)

Gagan roolihahmo putoaa alun tomerasta toimijasta epäuskottavasti ja selityksittä varsinaiseksi tossukaksi, eikä hänen musiikkuransa kummallista kehitystä rosoisesta rokkimimmistä  muoviasuissa kiemurtelevaksi pop-olioksi perustella mitenkään.

Jään, kuten niin usein ennenkin, kaipaamaan naisen raivoa ja ylipäätänsäkin jotain olemisen ja tekemisen sävyjä. En tarvitse enää yhtään uhrautuvaa, täydellistä, pelkkää viatonta valoa säteilevää, korkeintaan vähän söpösti nenäkästä naiskuvaa, vaikka se tuntuu olevan ainoa asia mitä miesohjaajat haluavat minulle tyrkyttää. Tämmöisistä naisista me pidämme, näistä haaveilemme. Miksi te kiukuttelette, miksi te ette vain voi tanssia kädet levällään hymy huulilla pitkin katuja, siivota isienne ja miehienne keittiöitä ja olla ymmärtäväisiä pikku pillukkaita?

Mistä puolivälin hetkellinen parisuhdekriisi kumpuaa, se jää koko ajan heiluvien, vaihtoehdottomien lähikuvien jalkoihin? Siitä ryyppäämisestä, naisen musiikillisesta muutoksesta, menestyksen epätasaisuudesta? En saa kiinni.

Vastuu lopullisista päätöksistä ei tietenkään ole sitten mitenkään rokkariäijän, vaan jonkun nuoren managerinilkin, niin että rokkariäijä on aina ja ikuisesti sankariraukka ja manageri on tuhma.

Mikä elokuvassa sitten on hyvää? Bradley Cooper on järisyttävän komea ja laittaa kyllä itsensä isosti likoon. Voisin hyvin kuvitella fanittavani häntä (hänen esittämäänsä rokkaria), jos olisin rokkareita fanittavaa sorttia. Mutta en edelleenkään ymmärrä miksi hänen holtiton ja vastenmielinen käytöksensä oikeuttaa hänelle kaiken sen sankarillisen elokuvakohtelun. Miksi tämä elokuva on kuitenkin taas pohjimmiltaan miehen sankaritarina?

Pidin elokuvassa kahdesta asiasta: Niistä sekunneista, kun Bradley Cooper pyyhkäisee hiukset korvansa taakse (ah!), ja siitä kohtauksesta, kun Lady Gaga astuu ensimmäisen kerran suurelle lavalle Cooperin rinnalle ja antaa palaa, täynnä virtaa.

Elokuva loppuu naurettavan laskelmoituun lauluun (en muuten saa päähäni yhtäkään elokuvan biiseistä, vaikka niille povataan Oscareita, mistään korvamadoista ei ainakaan kohdallani voi siis puhua), jonka on tarkoitus kirvoittaa kyyneliä. Minä, joka itken ihan kaikesta ja koko ajan, katsoin silloin kelloa kuivin silmin varmaan seitsemännen kerran ja rukoilin, että elokuva jo päättyisi ja pääsisin kotiin syömään Appenzelleriä.

Ymmärrän taas olevani aivan eri mieltä kun puoli maailmaa, ja esimerkiksi Parkkonen sanoi, että ei se nyt NIIN huono ollut. Älä siis anna minun kyynisyyteni pilata sinun elokuvakokemustasi, vaan mene ja katso. Jutellaan sitten.

Lue lisää: No enhän mä tykännyt La La Landistäkään. Enkä Showmanista

Astu sisään



















Pidempään seuranneet sen jo tietävätkin, meidän ja talomme kohtaamiseen liittyy ihmeellinen tarina.

Osuimme kerran vuosia, vuosia sitten Hankoon ja ajauduimme hiljaisessa elokuun yössä Bulevardin merenpuoleisen päädyn varrella sijaitsevalle sisäpihalle. Pysähdyimme kummallisen, melkein kolmionmallisen kivitalon eteen, joka hohti kulunutta valkoista valoa ja vaikutti kuin jostain muualta maailmasta paikalleen pudonneelta. Me olimme vannoutuneita helsinkiläisiä molemmat, eikä meillä ollut Hankoon mitään siteitä, mutta se oli kai kaari-ikkuna, tai pieni koristeellinen parveke, tai rauta-aitaan kietoutunut pajupuu, joka sai minut parahtamaan Parkkoselle:

Jos sä rakastat mua, sä ostat mulle tän talon!

No, mitään taloja ei siinä ruvettu iltasaduksi ostelemaan, eikä se olisi ollut myynnissäkään. Tarkistin sen myöhemmin. Mutta Hanko jäi sydämiimme, aloimme käydä usein, kurkistelimme taloakin vielä monta kertaa portin lomasta. Kadulle siitä näkyy vain se laivan keulaa muistuttava kulma.

Pitkästä tarinasta lyhyt: kerran se talo sitten oli myytävien asuntojen sivustolla, vaapuin viimeisilläni raskaana sitä katsomaan ensimmäistä kertaa sisältä ja pienen pankissa nyyhkyttämisepisodin jälkeen se oli meidän. Me jätimme kaiken muuttaaksemme Hankoon kahden pikkuisen tyttären ja yhden viisikuisen pojankääryleen kanssa.

Vasta myöhemmin muistin, että olimme aikoinaan, nuorina ja luottavaisina listanneet lennosta asioita, joista haaveilimme. Sen lisäksi, että halusin kuusi lasta (tehdään vaikka 99! huusi rakastunut Parkkonen), olimme elätelleet toiveita asumisesta meren rannalla valkoisessa kivitalossa.

Bulevardin päässä keinuu meri, joka päivä erilainen. Kesällä vaelsimme kylpytakeissa yöuinneille helteen riivaamina, eilen Puistovuoren kalliot olivat syysauringon matalasta mahlasta appelsiininpunaiset ja vesi vaahtopäistä. Valkoinen kivitalomme rapisee hissukseen, hengittää hyvin, paukkuu kun myrskyää ja on varmasti osaltaan tehnyt meistä meidät.

En malta karsia Krista Keltasen upeaa kuvasarjaa, saatte hukkua kuviin. Onhan tämä ihana muisto meillekin, kuten tietysti myös muut kotoamme tehdyt lehtijutut vuosien varrella.

Superparivaljakko Jonna Kivilahden ja Krista Keltasen juttu ja kuvat ovat olleet (vähän eri muodossa toki) esillä sekä kirjassa Happy Homes – Creative sekä Glorian Kodin elokuun 2018 numerossa.

Pyrähdys Hyèresiin

Haaveilimme koko kesän jostain reissusta, mutta mikään suunnitelma ei oikein natsannut. Niinpä pääsimme pakkaamaan laukut vasta aivan loppusuoralla, kun ystäviemme huvilasta, Villa Le Menestrelistä vapautui peruutuksen vuoksi yksi viikko elokuun lopussa. Kuin ihmeen kaupalla työtilanteet sallivat nopean irtioton, matkakassa oli säästynyt paniikkivalinnoilta ja mutsillekin sopi tulla vahtimaan jo kouluvuotensa aloittanutta nuorimmaista.

Matka tuli niin, niin tarpeeseen. Loma loman jälkeen, kuten sitä kutsuin. Olimme aivan poikki. Hangon kesä oli pakahduttavan kuuma ja sietämättömän vilkas eikä vierastalon yläkerran remontin venyminen helpottanut tilannetta lainkaan. Oli jumalainen ajatus päästä matkaan kahdestaan, tuttuun paikkaan, vailla minkäänlaista pakollista ohjelmaa eikä ketään viihdytettävänä.

Tai siis… kyllähän te minut tunnette. Vaikka aikaa peruutusviikon varaamisesta ja lentolippujen ostosta itse matkaan ei ollut paljoakaan, ehdin toki kriisiytyä. Vääntelin käsiäni ja vaikeroin takapihalla hikipäissäni: miten yhdistää KAIKEN näkemisen- ja kokemisentarve ja halu vain nukkua, nukkua, nukkua, ja olla, ja lukea?

Parkkonen laski kesken olevan kirjan polvilleen ja nosti katseensa korituolista lukulasiensa yli ja lausui ilmoille kuolemattoman matkasuunnitelman, oikean matkasuunnitelmien matkasuunnitelman:

Anna. Laahustetaan vaan hitaasti nautinnosta toiseen.

Laahustetaan vaan hitaasti nautinnosta toiseen…

Ja niin me teimme. Ihme kyllä, niin me teimme. Perillä

me raahasimme lepotuolien pehmusteet terassille ja makasimme yötolkulla selällämme pihalla katsellen tähdenlentoja.

kävimme vihreämosaiikkisessa altaassa aamu-uinneilla ennen auringonnousua ja iltauinneilla pimessä, pehmeässä yössä vain hulmahtelevat lepakot seuranamme.

ajelimme (ilmastoidulla autolla) Cannesin kukkuloilla hellettä paossa ja löysimme paljon uusia, ihmeellisiä paikkoja. Kuten La Californien alue, jossa sijaitsi Picasson samanniminen villa, nykyään tosin toisella nimellä.

hyppäsimme lauttaan ja seilasimme Île Sainte-Margueriten saarelle uimaan ja kadehtimaan ranskalaisten kunnianhimoisia eväsretkirepertuaareja.

venyimme torin kulmilla tuntikausien aamiaisilla, toisen, kolmannenkin kahvikupin verran ja toisaalta pakenimme auringonlaskun aikaan tylyltä kattoterassilta hädin tuskin yhdet cocktailit juotuamme.

söimme hienoissa ravintoloissa, hummeribaareissa, lähikylien pienissä bistroissa ja haimme puu-uunilla varustetusta pizzakärrystä savunmakuista pizzaa.

nukuimme päiväunet sylikkäin melkein joka päivä appelsiininvärisessä huoneessa, armollisten ikkunaluukkujen takana.

Vain yhtenä päivänä me lähdimme pidemmälle retkelle. Olisi ollut niin monta paikkaa, joihin vielä toivon pääseväni, mutta hillitön kuumuus rajoitti intoa koko päivän siestattomille tutkimusmatkoille. Valitsimme ainoaksi etäisemmaksi kohteeksi Hyèresin ja tavoistamme poiketen tykitimme sinne suorinta tietä, tylsästi motaria siis, välttääksemme rantareitin ruuhkat.

(Elokuu Rivieralla, taivahan talikynttilät! Sitä ihmisten määrää! Ellen olisi menettänyt sydäntäni Côte d’Azurille nimenomaan jouluna 2014, en tiedä olisiko rakkauteni ollut niin syvää ja pysyvää sorttia. Oli suunnattoman hauskaa nähdä tämä kiihkein kausi, mutta aion silti jatkaa hillumistani näilläkin mestoilla mieluummin sesongin ulkopuolella.)

Hyères on jännä. Rivieran ensimmäinen, alkuperäinen ja siis vanhin lomakohde, joka on kuitenkin jäänyt nykymatkailijoille monia muita kaupunkeja tuntemattomammaksi. Aikoinaan täällä pitivät hoviaan kuninkaalliset, kuuluisuudet ja eri alojen luovat, mutta heidän haamunsa ovat jo haalistuneet. Minulle Hyères oli oikeastaan enää yhtä kuin joka keväiset muotifestivaalit, joissa suomalaisetkin suunnittelijat ovat niittäneet mainetta ja kunniaa.

Olimme kaupungissa aikaisin aamulla ja menimme ensimmäiseksi aamukahville. Sitten kiertelimme vähän, kompastelimme mukulakivikujilla, emme oikein saaneet otetta, kävimme matkailutoimistossa aiheuttamassa virkailijassa suunnatonta ärtymystä typerine kysymyksinemme ja hyppäsimme lopulta suosiolla taas autoon tutkiaksemme Hyèresiin kuuluvaa pitkää kapeaa niemekettä. Ehkä me emme siellä olisi niin häiriöksi.

Valitettavasti puoli Ranskaa (Hyères on muualta tulevien ranskalaisten suosikkilomakohteita, suurin osa turisteista on siis ranskalaisia) oli samaan aikaan matkalla rannoille, joita niemellä piisaa kilometritolkulla. Ajoimme pomppuisasti mutta sopuisasti jonossa, katselimme uteliaasti tietä reunustavia kesäasumuksia rantapyyheliputuksineen, uimaleluja myyviä kojuja ja pieniä kuppiloita. Ja toisella puolella… suo? Ei ihan. Keskellä niemeä levittäytyvät vanhat suolakentät ja suolakentillä huojui kuumuuden aiheuttamassa kangastuksessa jotain vaaleanpunaista. Nyin Parkkosta hihasta ja hädin tuskin uskalsin hengittää, ettei näky karkaisi. Sujahdimme ruuhkasta tien sivuun, hyppäsimme autosta penkalle ja totta se oli, hylätyillä suolakentillä kipitti vaaleanpunaisia flamingoja. Ihan kuin olisin nähnyt yksisarvisen, en ollut ollut ehkä ihan varma, että moisia on olemassakaan. Kaunista.

Olin taas kerran kytännyt yökaupalla netistä jonkun erityisspesiaalin rantaravintolan meille lounaspaikaksi, mutta auringonpalvojien autoletka venyi silmänkantamattomiin edessämme ja teimme viime hetken muutoksen suunnitelmiin. Onneksi. Koukkasimme oikealle ja päädyimme vähän sivuun ruuhkaiselta, rantaan johtavalta tieltä, ylhäällä rinteessä uinuvaan pieneen kylään, Giensiin. Koska olin matkanjohtajan työni huolellisesti tehnyt tiesin heti, että siellä sijaitsee Hôtel Le Provencal.

Hôtel Le Provencal on vanhanaikainen, charmikas ja sijainniltaan herkullinen. Luksusta siinä on vain niille, jotka pitävät pinjantuoksuista merinäköalaa luksuksena, ja kallioon louhittua merivesiallasta. Huoneet ovat vanhanaikaiset. EHDOTTOMASTI lisäämme tämän listalle hotelleja, joissa haluan yöpyä. (Tosin siis mielummin keväällä, tai syksyllä. Talvella hotelli ei käsittääkseni ole avoinna, harmi.)

Kaunis (ja kalliimpi) ravintolapuoli oli kiinni, se avautuisi vasta illaksi. Mutta meitä ei haitannut ollenkaan istua näköalojen ihailemisen jälkeen kadunpuolen pieneen bistroon ja nauttia päivän menu kylkikyljessä muiden kulkijoiden kanssa. Jotenkin… elokuvallinen fiilis! En olisi halunnut lähteä ollenkaan, joillakin paikoilla vain on sellainen vaikutus.

Mutta matkan oli jatkuttava, meillä oli päivän varalle vielä muita suunnitelmia. Ajoimme pois niemen toista reunaa, sielläkin oli rantaelämä kiivaimmillaan. Merelle vieviä polkuja reunustivat harmaat rima-aidat, hiekasta kimpoava valo oli liidunvalkoista ja uimareiden äänet kuuluivat korkeina mutta kaukaisina, kuin kaikuina pullopostista vanhassa vihreässä lasipullossa…

Hyèresin edustalla sijaitsevalle Porquerollesin saarelle en vieläkään päässyt, vaikka sitäkin retkeä olen roikuttanut listoillani pitkään. Siellä haluaisin eukalyptukselta tuoksuvan saaren tutkimisen lisäksi tutustua eritoten Fondation Carmignaciin.

Tästä innostuin tänään #6

Se, etten ole kirjoittanut, ei tarkoita, etten olisi innostunut. Viikonloppuna esimerkiksi joukkoinnostuimme ystävien kanssa Cádizista aivan valtavasti, en ollut tiennytkään että niin paljon voi ihminen Cádizia rakastaa käymättä siellä koskaan.

Mutta on tässä ollut muitakin himoja:

Odotan innolla (kuin kuuta nousevaa) yhden muoti-idolini (ja miksei kauneusidolinikin) Isabel Marantin meikkisarja-yhteistyötä L’Oréalin kanssa. Sarja lanseerataan 19.9. eli ihan pian. Isabel ei minusta kyllä itse juurikaan meikkaa, mutta sillä tyylisilmällä siunattu ihminen osaa kyllä varmasti valita tuotteet ja sävyt meille muille, ja vaikkei osaisikaan, ostaisin silti. Koska Isabel. Kokoelmasta lisää mm. täällä.

Roikuttaisiko Maison Balzacin La Plage-tuoksukynttilä kesää mielessä vielä silloin kun ensimmäinen räntä on kastellut kengät, kylmyys sormeillut kurkkua kauluksen alta ja valoa riittää enää nippa nappa muutamaksi tunniksi päivässä? Voisihan sitä koittaa. Ihan mitä vain voisi koittaa. Jo pakkaus ilahduttaisi.

Hopeanvärinen oversize-takki on Kappahlin. Miksi sivuilla lukee, että saatavilla vain myymälöistä, miksi, miksi? Ja sitten kun lähetän sukulaiset Kappahlin myymälöihin, joissa kukaan ei tietääkseni ole käynyt vuosiin, niin myymälästä sanotaan, että ei löydy vielä. EDIT: Ja arvatkaa mitä, nyt kun rupesin tätä kirjoittamaan ja takkiin linkkaamaan, niin se on hävinnyt Kappahlin sivuilta. Wtf. HALUAN hopeanvärisen oversize-parkan. Mites nyt suu pannaan?

Caudalien Beauty Elixir on ollut kesän villitykseni suihkerintamalla. Avene on edelleen ykkönen kaikessa yksinkertaisuudessaan, mutta on tilanteita ja on tilanteita. Caudalien ihmevesi sisältää ties mitä rypäleitä, minttua ja rosmariinia, ja antaa iholle juuri sen piristysruiskeen, minkä kasvot tuntuvat silloin tällöin tarvitsevan. Käytän sitä meikin alla vetämään ihon jotenkin kivasti suppuun, ja myös meikin päälle, kun tarvitsen pienen pikapäivityksen. Kolmas käytössä oleva suihkeeni on La Roche-Posayn Serozinc. Parkkonen on todella innostunut kylppärinhyllystäni, jolta löytyy kattava valikoima… suihkutettavaa vettä. Mutta jopa hänenkin on myönnettävä, että ei tuntunut ihan huonolta kun hirveillä helteillä yllätyssuihkutin silloin tällöin häntäkin, minulla on nimittäin TIETENKIN myös matkakokoisia suihkepulloja korikasseissani. Ostan suihkepulloja myös tuliaisiksi ystävättärilleni, mutta en enää mutsille, koska hän seisottaa omaa Caudalietaan kylppärissä (olen nähnyt mutsi!) eikä raaski kuulemma käyttää sitä.

Koska kuvittelen taas syksyn kunniaksi aloittavani kiihkeän kuntoilun (ahhahahahaha!), niin näen tekeväni sen parhaiten tuossa edellä mainitussa hopeanvärisessä takissa (joka on hävinnyt netistä) ja sitten tarvitsen tietysti uudet kengät, trikoot ja vyölaukun. Huh huh, kuulen teidän sanovan, mutta vyölaukut ovat taas muotia ja minä olen muodin orja. Clare Vivierin laukkuvalikoimassa olisi vaikka mitä ihanaa kaikkiin ihmisen laukkutarpeisiin, mutta leikkisänä ihmisenä valitsin tähän kuvakavalkadiin nyt tuon pinkin silmäpussin. Kannattaa katsoa myös sillä silmällä Clare V. liikkeiden sisustuksia (esimerkiksi instagramin välityksellä), puodeissa käytetään paljon taidekirjoja ja muuta hauskaa rekvisiittaa somisteina. Olen löytänyt sieltä monta helmeä, joita sitten metsästän mistä metsästänkin omiin sisustustarpeisiini.

(Silmäpusseista puheenollen: mulle on muodostunut silmäpussit, ja sellaisia minulla ei ole koskaan ennen ollut. Mistä ja johtuu ja miten ne saa pois?)

Enkä panisi ollenkaan pahakseni, jos siellä lenkkipolulla tai muuten vain Hangon katuja mittaillessani hihan alta työntyisivät Diorin punottujen rannekkeiden värikkäät tupsut. Aika lailla kyynärpäähän asti saisi kyllä hihat vetää, sillä kuka nyt kolmensadan euron langanpätkiä hihan sisään piilottaisi! Lapsi kyllä sanoi, että tuommoisethan voisi tehdä itse, mutta ei, minä haluan, että Dior on tehnyt ne.

Lue, katso, kuuntele

Ihanaa kun on syksy. Olkoonkin, että syksy tuntuu tällä hetkellä ihan kesältä. Istuimme eilen illalla Hangon kaupungintalon pihalla katsomassa ulkoilmaelokuvaa Hangossa vaikuttavista taiteilijoista, ja vaikka elokuva alkoi kello 21, oli kuumaa ja kosteaa. Mulla oli VIUHKA!

Tuota dokumenttielokuvaa ette pääse ihan hevillä näkemään, ellette sitten tule Hangon Elokuvajuhlille, jossa esitellään siitä kuulemma toinen versio. Hangon Elokuvajuhlille (tänä vuonna 1.-5.11.) kannattaa kyllä todellakin tulla, aivan lempitapahtumiani on se, tietty vähän kulloisenkin raadin elokuvavalinnoista riippuen.

Mistä tulikin mieleeni, että järjestän yhdessä Ravintola Makasiinin kanssa jo kolmannen kerran Beaujolais Nouveau-kekkerit, marraskuun kolmantena torstaina tietysti. Merkitse siis kalenteriisi 15.11. ja varaudu hauskaan iltaan, joka alkaa jollakin ranskalaisella elokuvalla (jonka valitsen itsevaltaisesti!) ja jatkuu useamman ruokalajin illallisella, jonka yhteydessä noita nuoria viininpoikasia maistellaan asiaankuuluvalla hartaudella hilpeydellä. Melkoinen kulttuurimarraskuu siis luvassa!

Lisää katsottavaa, kuunneltavaa, luettavaa syksyyn?

Ylen ranskalaisten elokuvien juhlaviikot syys-lokakuussa. (Keksin itse tuon “juhlaviikot”. Mulle ne ovat juhlaviiikot!!) Sarjan aloittaa yli kolmentuntinen (!) dokumenttielokuva Matka ranskalaiseen elokuvaan, joka on juuri pamahtanut Areenaan, jonne tulevat katsottavaksi myös teemaviikkoihin valitut klassikkoelokuvat, kuten muuten myös viime vuoden Beaujolais Nouveau-elokuvavalintani, kunniaoscaroidun Agnes Vardan Kasvot, kylät.

Radio Helsingin Rakkaudesta-ohjelmasarja taitaa olla edelleen tauolla, mutta netistä löytyy vielä vanha Ranska-jakso, joka uusittiinkin vastikään, ja jossa kuunnellaan Lasse Kurjen johdattelemana Seirge Gainsbourgin Histoire de Melody Nelson -levy. Lisäksi kolmetuntiseen mahtuu biisejä eri tekijöiltä, joihin kyseinen levy on tehnyt vaikutuksen. Ohjelman loppupuolella lipsahdetaan kylläkin Amerikkaan, mutta annettakoon se anteeksi. Ohjelman soittolista, jolla voit upgreidata vaikka jonkun rappioromanttisen illanviettosi, löytyy täältä (ks. 2.9.2018).

Toukokuu pariisittarena-blogi on syväsukellus ranskalaiseen kirjallisuuteen. Tämän vinkkasi joku teistä lukijoista, anteeksi etten nyt osaa kiittää nimeltä. Hänkö myös paljasti, että blogin takana on Kirsi Piha, muistanko oikein? En löydä tälle tiedolle vahvistusta. Joka tapauksessa toukokuun 2018 aikana (Tumblr-)blogissa käydään läpi 31 ranskalaista kirjailijaa ja muutama muu sivujuonne. Miten kunnianhimoinen ja hieno proggis, josta lukija saa monta uutta kirjahimoa sopivasti juuri ennen kun kylmyys ja pimeys laskeutuu maahamme!

Pieni kiepaus vielä alkuun: siinä taiteilijadokkarissakin esittäytyvä Isabella Cabral on brasilialainen taiteilija, jonka mielettömän kaunis galleria ja työhuone on – erilaisten taidetapahtumien lisäksi- tilauksesta avoinna Hangon Tvärminnessä. Hänen brasilialaisia seteleitä tutkiva teossarjansa on ihan häkellyttävän hieno, ja Jörn Donnerin kenkiä (haa!) katsoja tulee katsoneeksi kauan ja tarkkaan. Huikea vierailukohde, kertakaikkiaan.

Sisäänpäin

Hei. Kiitos LUKUISISTA viesteistä blogia (ja ylipäätänsä hengissäoloani) koskien. Täällä ollaan!

En tiedä miksi kirjoittaminen on viime aikoina ahdistanut niin hirveästi, ja ahdistaa edelleen. Minulla tuli jotenkin raja vastaan kaiken jakamisen ja itsestäni antamisen suhteen. Miksi käytin/ käyttäisin niin paljon aikaa tähän? Miksi näen vaivaa jakaakseni oppimaani, löytämääni, oivaltamaani? What’s in it for me, kuten pehmeää lattevaahtoa ylähuulessaan kantava konsultti sanoisi teräväprässisessä puvussaan…

Luulen, että tämä kaikki on jotenkin osa kasvamista. Sen jälkeen kun täytin 40, moni asia on alkanut näyttäytyä erilaisena. Ihan kuin kaikki solut minussa olisivat uusiutuneet, enkä enää olisi sama. (Ja niinhän tietysti käykin, muistaakseni solut uusiutuvat kokonaan aina kymmenessä vuodessa. Paitsi aivosolut, ne roikkuvat kuluneina mukana jopa koko ihmisiän, se selittääkin paljon…) . Once you have seen, you can never unsee anymore. (Miksi olen alkanut puhua englanninkielisillä fraaseilla? Täysi mysteeri johon törmäsin nyt vasta kun aloin tätä kirjoittaa. Toivottavasti tämä ei ole pysyvää, oksennuttaa.)

Kun lapset kasvavat (eivätkä pelkästään kasva, vaan aikuistuvat ja muuttavat pois kotoa), sekin hivuttaa minua lapsi lapselta, vuosi vuodelta kohti uutta vaihetta, jossa siinäkin on vähemmän itsestään antamista ja enemmän aikaa ja tilaa suunnata ajatus omiin tarpeisiinsa. Tunnen tarvetta kääntää nahkani nurinperin, nähdä sisäänpäin. Kaikki nämä asiat käsi kädessä tekevät tilanteesta sen, mikä se on nyt, ja selittävät toivottavasti osaltaan sitä, miksi en osaa luvata mitään.

Kaikki jakaminen ei tosin ole ollut pysähdyksissä, todistettavasti olen häärinyt edelleen esimerkiksi instagramissa. Kuvafeedini täydentyy enää (tai toistaiseksi) vain harvakseltaan, mutta huomaan pitäväni ig:n story-ominaisuudesta. Siitä, että voin sujauttaa sinne hetkiä, huonoa huumoria, ranskalaista jalkapalloa ja muita akuutteja innostuksen aiheita, jotka armollisesti katoavat vuorokauden kuluessa ja elämä virtaa, virtaa, vain eteenpäin, jälkiä jättämättä. Vapauttavaa!

Ihan konkreettisista käytännön asioista suurin este blogin pitämiselle on kuvattomuus. Tästä olemmekin puhuneet. Olemme ajautuneet kuvien suhteen Parkkosen kanssa jonkunlaiseen pattitilanteeseen. Ymmärrän häntä valtavan hyvin, kuvittaa nyt muilta kiireiltään omiin maailmoihinsa uppoavan, feministisen herätyksen kourissa kieppuvan vaimon ikuiseen marginaalin juuttunutta blogia, sellaisella tavalla, joka tälle kompleksiselle olennolle kelpaisi. Viimeinen mitä haluaisin, olisi hajottaa meidän aviollisia välejämme tämän takia. Siksikin ig palvelee nyt hyvin, siellä pärjään kuvien osalta omillani. (Tosin sielläkin kuvitus on liukunut niin superammatimaiseen suuntaan, että kaikki vähääkään alle täydellisen virittelyn vertautuu naiseen joka hiippailee halpahallin langanpätkäisissä tekonahkaballerinoissa Michelin-ravintolan keittiössä, asia, joka minulle muuten todellakin tapahtui ihan vähän aikaa sitten! En kuitenkaan PIRUUTTANIKAAN aio antautua liialle säädölle sillä tontilla, muuten asetan itselleni ansan ja pudottaudun sielläkin mykkyyteen.) Tiedän, että te ette vaadi tälläkään alustalla kuvilta mahdottomia, mutta minä itse vaadin. Olen hyvin kunnianhimoinen sen suhteen miltä haluaisin blogin näyttävän, se on minulle kirjoittamisenkin suhteen yllättävän tärkeää.

Oma tapani kirjoittaa tosin rasittaa minua myös. Haluaisin kirjoittaa eleettömästi, kuten Joan Didion tai Merete Mazzarella. Tai Duras! (Joihin ei TIETENKÄÄN vertaa itseäni millään tasolla, kunhan yritän valaista teille tavoitteitani, ihanteitani.) (En jaksa näitä sulkuhommeleitakaan, rönsyän ja ryöppyän, olen kuin kajahtanut tehosekoitin, vaikka haluaisin olla terävä tomaattiveitsi.) Haluaisin, että kirjoitus virtaisi minusta ulos mitään dramatisoimatta, liikoja maalailematta, suoraan lähteestä.

Pyrkimys olla koko ajan uusi, tuore, nuori, kaunis ja joustava (kimmoisa?) on mahdottomuus. Ajattelin yhtenä päivänä, että miksi seuraan parikymppisiä vaikuttajia, kun oikeasti haluaisin nähdä (esimerkiksi siellä instagramissa) enemmän ikäisiäni naisia ja miehiä ja heidän inspiroivaa tai jopa vähemmän inspiroivaa elämäänsä? (Löysinkin varsinkin ranskalaisia seurattavia. Ai että, siellä ihminen on ihminen paaaaaljon pidempään ennen kuin lakkaa olemasta ihminen ja on vanhus, jos on sitä koskaan, katsokaamme vaikka Agnes Vardaa!) (Taas nämä sulut… ja pilkut, enkö voisi pilkkoa lauseitani pistein, sen sijaan, että ripustan niistä pilkuilla loputtomia, vaikeasti luettavia pihlajanmarjanauhoja?) JOS päättäisin nyt vielä jatkaa kirjoittamista, haluaisin astua uudelleen eteenne ja riisua kaiken. (Kuulen, kuinka blogiin nyt klikataan sisään satoja tuhansia kertoja, ja pettymyksen huokaisun kun vastassa on vain Fernand Légerin teos Deux mains et une figure.) Kirjoittaa kirkkaasti, asioista jotka ovat juuri nyt ja juuri tässä, mielen päällä ja joilla tiedän olevan kaikupohjaa, koska te olette minä ja minä olen yhtä kuin te.

Teidän osallistumisenne ja jopa olemassa olonne on ehdottomasti painavinta siinä vaakakupissa, mitä minä tästä blogikirjoittelusta saan. En olisi tullut kirjoittamaan tänne tämänkään vertaa omin päin, ellette te olisi kirjoittaneet minulle kuukausikaupalla kipakoita ja paljaan kaipaavia viestejä, joiden perusteella uskallan uskotella itselleni, että tällä kaikella on merkitystä.

Fenkoli-makkarapasta

Sää viilenee juhannusta kohden. On hamuiltava taas lämmintä ylle, ja vähän allekin. Villasukista sen tietää; niinä aamuina, kun harmaat ja mukaviksi kuluneet lurpakkeet on melkein vaistonvaraisesti pitkästä aikaa kaivettava jostain vaatepinojen uumenista, on jälleen tavallinen kesäkuu.

Lämpimän, aurinkoisen maanantaiaamun jälkeen laskeutui tihkuinen ilta. Sovimme, kuten usein sovimme, että jos Parkkonen käy kaupassa, niin minä kokkaan. Työnjako, joka miellyttää molempia. Koska jääkaapissa oli Havsgårdar-tilan Highland-makkaroita, päädyimme fenkoli-makkarapastaan. Insipiraation tähän pastaan olemme saaneet monta kertaa maistetusta Hangon Makaronitehtaan versiosta, joten kuvittelin arvaavani oikein ainakin osan aineksista.

Näin sen tein.

FENKOLI-MAKKARAPASTA 4:lle

Pilko pannulle yksi iso sipuli, 3-5 valkosipulinkynttä, yksi fenkoli ohuina lastuina ja sopivasti hyviä makkaroita. Paistele öljyssä kunnes makkarat ja sipulit saavat väriä. Mausta chilihiutaleilla ja fenkolinsiemenillä. Koska Highland-karjan liha ei ole kovin rasvaista, lisäsin myös nokareen voita muhevoittamaan makua.

Kumoa joukkoon kaksi tölkillistä tomaattimurskaa ja tilkka viiniä. Heitä kastikkeeseen pari laakerinlehteä ja anna pulputella. Maustele siinä samalla mieleiseksi, mustapippuria nyt ainakin, ja persiljaa.

Keitä pasta napakaksi, raasta parmesania isoksi keoksi ja kutsu perhe pöytään. Rinnalla maistuu yksinkertainen vihreä salaatti Dijon-kastikkeella. Tuntuu hyvältä että vähän tihuttaa, chili lämmittää suupielissä eikä ole mikään pakko lähteä metsästämään täydellistä auringonlaskua villasukanharmaaseen iltaan.

Suosittelen lämpimästi vierailua Havsgårdar-tilalla Hangossa. Tilamyynnin aukioloajat ja lihojen saatavuus kannattaa ennen käyntiä tarkistaa heidän fb-sivuiltaan. Highland-luomukarja hilluu ympäri vuodet vapaina ulkona Hangon ihanilla niityillä, ja sen maistaa. Pitkätukat tekevät myös tärkeää maisema-alueiden hoitotyötä mm. Täktomin merenlahdelmissa. Vähemmän lihaa, mutta parempaa, eikös vaan.