Latest Posts

Dune du Pilat ja Hotel La Coorniche

Aivan meidän pienen Biscarrossemme vieressä sijaitsi hämmästyttävä nähtävyys, Dune du Pilat eli Euroopan korkeimmat dyynit. Parkkonen tietysti villiintyi moisesta ja tamppasi kameroineen hiekkaa niin auringonnousun kuin -laskunkin aikaan useampana päivänä. Minä en kerta kaikkiaan viitsinyt, minulle riitti, että sain katsoa vaikuttavaa, jotenkin utopistista hiekkakasaa Hôtel La Co(o)rnichen terassilta, jääkylmä, sitruunaviipaleella koristeltu Perrier edessäni hikoillen.

(Hotellin nimi todellakin kirjoitetaan noin, pahoittelen kikkailua.)

Vanhan baskityylisen metsästysmajan ympärille on kehittynyt vuonna 2010 uusien omistajien ja Philippe Starckin suunnittelema hotelli ja ravintola, jonne tullaan varta vasten kauempaakin: kutsutaanhan tätä maailman kauneimmaksi paikaksi. Se oli minunkin ensimmäinen ajatukseni terassilla varjon alle istahtaessamme, voiko jotain näin kaunista ollakaan. Vanhat männyt ovat sulkeneet hotellialueen syleilyynsä, toinen kylki nojaa vaikuttaviin dyyneihin ja edessä avautuu Arcachoninlahti, jonka kimaltelevaa pintaa halkoo vain muutama purjevene siellä täällä. On aivan hiljaista. Voisi kuvitella jonkun 1930-luvun aristokraatin astelevan puurimoitettua polkua korkein polvin, pyyhe olallaan, kohti uutta, silloin trendikästä harrastusta, meriuintia…

Nyt TIETYSTI haluaisin yöpyäkin hotellissa, pelkkä iltapäiväjuoman mittainen viivähtämisemme ei riittänyt mihinkään. Lähtiessämme pitkitimme vielä vierailua haahuilemalla ravintolasalissa, hotellin pienessä designputiikissa ja ravintolan omalla kasvimaalla. Mehiläiset keinuivat laventelin latvoissa, aurinko houkutteli kaikesta kukkivasta ihania tuoksuja. Jo viime vuosisadan alussa uskottiin kaikella tällä olevan parantavia vaikutuksia: valolla, meren sinkoamilla ioneilla, havupuiden eteerisillä öljyillä. Meillä ei ole mitään syytä epäillä asiaa, olomme on erinomainen kun vihdoin putkahdamme hotellin porteista takaisin parkkipaikalle, pieneen puiden alle piilottamaamme autonkotteroon ja oikeaan elämään.

“The most impressive place, the most beautiful, the most poetic, the most surreal, the strongest forces of nature; it is one of the most beautiful places in the world.” – Philippe Starck

Kurkkaa myös La Co(o)rnichen sisarhotelliin, Ha(a)itzaan!

Atlantin aalloissa

Tänä kesänä ajauduimme jälleen uusille vesille, kun löysimme itsemme Atlantin rannalta, pienestä surffikylästä nimeltä Biscarrosse Plage. Olimme vääntäneet kesälomakohteesta hyvän aikaa: mistä löytyisi paikka, jossa ei olisi liian kuuma heinäkuussa, jossa saisi olla meren rannalla maksamatta siitä kuitenkaan sesonkiaikaan maltaita, ja minne vierailevat tähdet eli tyttäret pääsisivät edes jotakuinkin helpohkosti matkustamaan omien aikataulujensa ja lomiensa mukaan perässä? Minä olisin halunnut karata taas kuukaudeksi, poika (joka EI vielä saa jäädä yksin kotiin omasta mielestään varteenotettavasta 14 vuoden iästään huolimatta…) ei missään nimessä kuulemma enää kestäisi meitä kahta viikkoa kauempaa ilman pelikonettaan ja kavereitaan. Jo kolmannen kerran reissuhistoriassamme löysimme lopulta paikan ja majoituksen helsinkiläisen, Ranskan matkoihin erikoistuneen matkatoimisto Pamplemoussen kautta.

Biscarrosse Plage kuulosti hauskalta, ja sopivasti tuntemattomalta. Etukäteisselailukaan ei tuottanut suurensuuria tuloksia. Vieressä sijaitsevasta Arcachonista olin sentään haaveillut vuosia, eikä toinen unelmakohteeni Biarritz olisi sekään kauhean kaukana. Arcachonin läheisyys ja Bordeaux’n suorat ja kohtuuhintaiset lennot ratkaisivat lopulta paikkavalinnan. Me lähtisimme Akvitaniaan, Biskajanlahden rannalle!

Ensivaikutelma Biscarrosse-parasta ei ollut kovin imarteleva. Satoi, oli viileää. Pieni kaupunki oli harmaa ja rumahko, meidän majapaikkamme kolkon motellimainen ja puolestaan juuri päättyneen helleaallon jäljiltä läkähdyttävän kuuma. Ei ilmastointia. Olimme varanneet huoneiston meren puolelta, ja meren puolella se olikin, tosin edessä kohosivat valtavat dyynit ja näköalamme oli parkkipaikalle. Merestä ei näkynyt vilaustakaan. Olimme heränneet (jos nukkuneetkaan) aamulennolle neljän maissa, olimme väsyneitä ja turhautuneita. Lähdimme kauppaan täyttääksemme jääkaapin, söimme nyreän lounaan asuntomme kulmilla ja touhusimme mitä touhusimme asettuaksemme aloillemme. Nukahdimme kahdestaan päiväunille kapealle sohvalle käsittämättömälle sykkyrälle kuin lyhdyt. Vasta tuntien, tuntien kuluttua saapumisesta, illansuussa, nousimme vihdoin mäkeä ylös dyynien päälle.

Sydän meinasi tempautua ulos rinnasta. Niin kaunista rantaa en ollut eläessäni nähnyt! Silmänkantamattomiin villiä hiekkarantaa, Atlantin vihreitä vaahtopäitä, harmaantuneita risuaitoja, pitkiä portaita. Me hihkuimme, huohotimme ja puristimme toisiamme käsistä, laskeuduimme portaita alas ja riisuimme kengät.

Aikamme käveltyämme nousimme takaisin rinteen päälle, jossa sijaitsi hauskan näköinen ravintola, La Siesta. Puupöydät olivat kaikki taivasalla, osa katoksen, osa parin purjeen suojassa. Hipsimme varpaat hiekassa ja käärityin farkunlahkein istumaan ja tilasimme erilaisia tapaksia, grillattuja sardiineja, roseeviiniä. Kaikki oli hyvin, paremmin kuin hyvin. Siestasta tulikin sitten kantapaikkamme, jossa kävimme niin usein, että pääsimme henkilökunnan kanssa poskisuudelmatasolle tuttuuden asteikolla, joka onkin ainoa tavoitteeni kaikilla Ranskan matkoillani.

Ensimmäisen päivän sateenripsinnän ja harmaan viileyden jälkeen aurinko alkoi paistaa. Aamut olivat usein (onneksi!) sumuisia ja keskipäivän ja illan paahtava kuumuus roikkui vasta aavistuksena pilvien reunassa. Kävelimme joka aamu kahdestaan dyynit ylös ja alas, rantaa pitkin kauas sotilasalueen rajalle saakka ja taas ylös kaupungin pieneen keskustaan aamukahville. (Poika nukkui kämpillä, tyttäret liittyivät seuraan vasta toisella viikolla.) Joimme ensimmäiset aamukahvit yhdessä paikassa, jossa oli paras kahvi, ja sitten toiset kahvit leipomossa, jossa oli parhaat patongit paksulla, suolaisella voikerroksella, suklaapullat ja voisarvet. Aamurituaalimme kesti tuntikausia. Saatoimme lähteä kahdeksalta ja palailla asunnolle vain pukeutuaksemme nopeasti lounaalle. Ihanaa elämää!

Retkeilimme lähiseuduilla lopulta paljon vähemmän kuin olin ajatellut ja se oli taivaallista. Kerrankin me vain velloimme täydellisessä, periranskalaisessa lomatunnelmassa. Biscarrosse Plage on hauska surffiyhteisö, jossa kaikkea olemista ja tekemistä leimaa leppoisa rentous. Samalla se on kuitenkin ehdottomasti aktiivisten ihmisten kylä. Perhe (joista siis kaikki minua lukuunottamatta kuuluvat aktiivisten heimoon) nautti valtavasti surffikursseista, dyynikiipeilystä, järisyttävän vaikeista puukiipeilyradoista ja uimisesta. Uin minäkin toki, ja pelasin jopa minigolfia.

En ole muuten eläessäni ollut missään niin väärin pukeutunut kuin Biscassa (näin paikalliset kutsuvat kyläänsä). Olin kuin mikäkin Saban kuningatar mustissa, hulmuavissa mekoissani ja kultakoruissani, ja luikinkin nolona ensitöikseni ostamaan valmiiksi kuluneen oloisen, löysän trikoomekon, jossa hiippailin loppuloman. Nauratti. Hienot kolttuni saivat keinahdella pimeässä vaatekomerossa koskemattomina, en tarvinnut kuin uimapuvun, trikooriekaleeni ja varvastossut.

Biscarrosse Plage ei ole mikään kulinaristinen taivas. Ravintolat noudattavat samaa rentoa linjaa kuin muukin elämä. Näiltä seuduilta tulevat kuitenkin Ranskan kuuluisimmat osterit, joten niitä siis, joka aterialla. Parhaat söimme Arcachonissa pienessä kojussa, joka oli kasvanut osterifarmin kylkeen.  Kylän laidalta löysimme ikivanhan palomiesten ja metsätyömiesten kievarin, jossa söimme pari kertaa hämmästyttävän neljän ruokalajin lounaan muutamalla eurolla. Joka ikinen päivä aamukävelyllämme päätimme ostaa jäähileitä pursuavasta, iloisten, laulavien miesten kalakaupasta kassikaupalla kokattavaa, mutta sitä emme koskaan ehtineet tehdä.

Loma-asuntomme johtaja Sophie oli superkaunis surffikuningatar, aina kukkia hiuksissaan. Hän on asunut koko ikänsä Biscassa ja ohjasi meitä lempeästi löytämään kaupunkinsa parhaat puolet. Oikea aarre ihmiseksi. Surffikoulu La Vigie löytyi huoneistohotellin alakerrasta ja sielläkin väki oli ystävällistä ja reipasta. Kaikki oli Biscassa jotenkin äärettömän helppoa: kaupunki – tai kylä – on niin kompakti, että joka paikkaan pääsi kävellen. Keskusta on pikkuruinen, mutta siellä oli joka ilta hurmaavaa karnevaalitunnelmaa. Aivan valtavasti ihmisiä! Kuin vappu, mutta hilpeämpi! Pieniä vauvoja myöten kaikki olivat kaduilla ja aukiolla puolille öin! Rakastimme iltahulinaa, emme jättäneet sitä milloinkaan väliin. Pieniä neonvärein valaistuja kojuja täynnä hattaroita, jäätelöä, churroja ja kreppejä. Kaakeleilla päällystetty loisteputkien alla kihisevä viinikoju. Erilaisia esiintyjiä. Kaikki liikenevät kolikkomme nieleviä vilkkuvia pelejä ja sirkushuveja. Se oli huumaavaa.

Nuorisomme rakasti Biscaa. Juuri kuljettavuuden ja pienen kaupungin turvallisuuden tähden he saivat kulkea paljon keskenään, käydä syömässä aamiaispannukakkuja, iloitella iltaisin. Päivät kuluivat rannalla, jossa poistuimme merestä vain vaeltaaksemme suolaisina ja raukeina rantabaariin ahmimaan tonnikalapatonkeja ja ranskanperunoita. Ja lopulta illalla kämpille ja suihkuun. Niin, helppoa, vaivatonta, rentoa.

Biarritziin emme koskaan päässeet, mutta vajaan puolen tunnin matkan päässä Arcachonissa kävimme muutaman kerran. Minä tietysti rakastuin Arcachoniin heti. Pieni kaupunki on tyylikäs ja kaunis, siinä on jotain sellaista tähtipölyä. Sain heilutella hienohelmojani oikein sydämeni kyllyydestä rantabulevardilla, siemailla kuplivaa suurien aurinkolasien takana ja kuvitella itseni toinen toistansa sievempien, kukkaköynnöksiä tulvivien huviloiden omistajaksi. Minä ilman muuta valitsisin Arcachonin ensi kerralla, mutta toisaalta liikutun nytkin kun muistan kuinka valtavasti lapset nauttivat Biscan meiningeistä. (Sitä paitsi Bisca on puolet edullisempi kuin pittoreskit naapurikaupunkinsa.)

Kas, olen vienyt varmastikin jo sopivasti aikaanne ja laitteidenne akkua. Säästelkäämme teille seuraavaan kertaan kuvia ja tunnelmia Euroopan korkeimmilta dyyneiltä ja sen laitamilla sijaitsevasta hotellista, jonka lisään listaani “paikkoja, joissa vietän 50-vuotisjuhlavuottani vuonna 2022”. Huomaatteko, en enää kerääkään paikkoja, joihin haluan tulla haudatuksi. Elävänä on sentään paljon hauskempaa matkustaa!

La Poule au Pot

Palasimme Pariisiin huhtikuun alussa. Jo marraskuisella visiitillämme oli selvää, että takaisin on päästävä ja pian. Ensinnäkin oli nähtävä hotellimme (kutsun sitä jo Pariisin-kodiksi) puutarha keväällä ja toisekseen… no, Pariisi on Pariisi. Ehtymätön inspiraation lähde kahdelle kauneuden etsijälle.

Saimme tälläkin kertaa ystäviä mukaan, mutta ensimmäisen ja viimeisen päivän vietimme kahdestaan kaupunkia koluten. Vaikka elämänkumppaneina olemmekin vielä välillä hyvinkin keskeneräisiä, niin matkakumppaneina olemme hioutuneet yhteen ilmiömäisesti. Tahtimme ja toiveemme ovat jotakuinkin samat, jaamme mieltymyksen päiväuniin ja mieluummin aikaisiin aamuihin kuin myöhäisiin iltoihin. Jaksamme loputtomasti museoita, jotka kuitenkin kierrämme rivakasti.

(Tajusin juuri tässä yhtenä päivänä, että olen ollut jo suuremman osan elämästäni Parkkosen kanssa kuin ilman Parkkosta. Uskomatonta.)

Asiaan. Matkan viimeisen lounaan osuimme nauttimaan pieneen ravintolaan nimeltä La Poule au Pot. Tuo klassinen bistro oli päätynyt nuppineulaksi Pariisin karttoihini kun sen oli suosikikseen maininnut mm. jumalainen Caroline de Maigret. Jos se kelpaa Carolinelle, se kelpaa myös minulle. Mikäli olisin muistanut, että kyseessä oli tämän vuoden tammikuusta lähtien Michelin-tähtiravintola, en ehkä olisi vaivautunut syöksymään tukka sotkussa sisään ilman pöytävarausta: toiveikkaiden herkkusuiden jono on nimittäin näin jälkeenpäin ymmärrettynä yleenä parin kuukauden mittainen. Mutta niin vain me nojailimme ovelasti sinkkitiskiin ennen lounasserviisin alkua, rupattelimme mukavia hauskan henkilökunnan kanssa  ja lopulta ensimmäisen reaktion jälkeen (hyvin ranskalainen suun suipistus ja ponnekas pään ravistelu kieltävän vastauksen merkiksi) me ahtauduimme ikkunasyvennykseen pieneen, pyöreään pöytään. Paras pöytä minusta! Nautiskelu saattoi alkaa.

La Poule au Pot on vanha hallien alueen syöttölä, joka oli alkuaikoinaan – muistaakseni yli sata vuotta sitten (huomio, en siis ole elänyt sata vuotta sitten, vaikka välillä siltä tuntuukin, vaan näin muistan KUULLEENI)-  tunnettu kanapadastaan, mistä nimikin juontaa juurensa, sekä joustavista, aina aamuviiteen ulottuvista aukioloajoistaan. Joskus viisikymmentäluvulla ravintola sai kai nykyisen sisustuksensa ruusutapetteineen. Sen jälkeen se veti vuosikymmeniä puoleensa turvaruokaa kaipaavia pintaliitäjiä, jotka rakastivat Potin kodikasta tunnelmaa kaikenmaailman discoilun lomassa. Nykyisen suosion takana on huippukokki Jean-Francois Piège, joka onneksi on säilyttänyt vuosien saatossa hioutuneen melko pinkin miljöön ja ronskin ruoan ja valinnut taustamusiikiksi oman 70-luvun nuoruutensa ranskalaista poppia ja iskelmää.

(Olen aistivinani, että Pariisissa on edelleen tai taas vallalla erittäin lämmin suhtautuminen isoäitien tekemään ruokaan, tai sitten se vain on sellaisten meidän suosimien rupuisten bistrojen ja brasserioiden linja, nyt ja aina ja iänkaikkisesti. Pidän siitä joka tapauksessa kovasti.)

Emme antaneet illansuussa häämöttävän paluulennon häiritä, päätimme ottaa ilon irti onnenpotkustamme. Pitkän kaavan mukaan! Minä otin alkuun kauden salaatin, ja jos sallitte sanoa, salaatista ravintolan tason voi jo aika hyvin mitata. Mikä lajikkeiden yksinkertainen nerokkuus, mikä lehtien rapeus ja raikkaus, mikä etikan huumaava oikeasuhteisuus! Parkkonen valitsi listalta luuydintä. Sammakonreisiäkin olisi ollut. Täällä ei tähtipöly ainakaan tarkoita pieniä, hienostuneita annoksia. Päinvastoin. Molemmat alkuruoat jo itsessään olisivat riittäneet aterioiksi.

Onneksi me olemme vallan hyviä syömään! Ruoka oli taivaallisen hyvää, viini keinahteli lasissa täynnä lupauksia. Tarjoilu oli henkeäsalpaavan huomaavaista, silti rentoa ja ystävällistä. Nostitte katsettanne, madame, kysyi salia emännöivä ihana rouva ja sain sillä siunaamalla sekunnilla mitä sitten ikinä olinkaan pyytämässä. (Vettä, toivottavasti.) Jälkiruoka oli kuin olisi haukannut unelmaa, sitten kun ylipäätänsä raaski särkeä lumouksen jälkiruokahaarukallaan.

Jos siis olet vaeltamassa noin kahden kuukauden kuluttua Pariisin, valitse ihmeessä La Poule au Pot yhdeksi pyhiinvaelluskohteeksesi. Hinnat hiukan hirvittävät, myönnän, mutta elämys on sen väärti. Lähdet ravintolasta kuin lämpimästä sylistä, rasvaisia suupieliä nuoleskellen, ehkä haikeaa sävelmää kultasi korvaan hyräillen. Voi Pariisi!

3 + 1 nostoa ja hyvästit Meksikolle

On aika pistää Meksiko pakettiin. Eihän siihen mennytkään kuin reilu vuosi. Näin lopuksi teemme lyhyen listauksen muutamista matkan kohokohdista, jotka eivät päätyneet omiksi postauksikseen. 

Hierve el Agua

Kivettynyt “vesiputous” noin tunnin ajomatkan päässä Oaxacan pääkaupunki Oaxacasta ja mineraalipitoista terveysvettä sisältävät luonnonaltaat, joissa saa uida henkeäsalpaavissa maisemissa.

Taller Jacobo y Maria Angeles

San Martin Tilcajeten kylässä sijaitseva taidekeskus, jossa tehdään värikkäitä, puisia, käsinmaalattuja zapoteekkien tonas ja nahuales-kulttuureista ammentavia alebrijes -henkieläinhahmoja. Taidekeskus tarjoaa paikallisille nuorille koulutusta ja työtä sekä vahvistaa paikallisten uskoa omaan taiteeseen ja käsityöperinteeseen. Minun syntymäaikojen mukaan määräytyvät voimaeläimeni ovat pöllö ja kotka.

Lue myös: Elokuvalipulla Meksikoon – COCO

Kaikki meksikolaisten torien urheat naiset

Torit, hallit, ruokakojut ja kävelevät hedelmä- tai leipäkauppiaat, kaikki kunnia ehtymättömälle uurastuksellenne tänään kansainvälisenä naistenpäivänä ja jokaisena muunakin vuoden päivänä! Meksikossa vaikeinta oli todistaa valtavia yhteiskunnallisia eroja (jopa puolet asukkaista elää köyhyydessä), ympäristöongelmia ja vähemmistöjen, usein alkuperäiskansojen, heikkoa asemaa. Lisäksi Meksikoa riivaavat hurjat rikosluvut, huumekaupan mukanaan tuomat ongelmat ja väkivaltaisuudet. Ja jos eivät ihmiset rökitä toisiaan, hirmumyrskyt ja tulivuoret pitävät huolen, ettei elämä ole koskaan tasaista. Matkailijoina meillä oli onni kohdata vain maailman ystävällisimpiä ja avuliaimpia ihmisiä.

Bonus: Matkaseura

Aina ja ikuisesti lempiseuraani arjessa ja reissuissa, ylä- ja alamäissä. Olen sydänjuuriani myöten kiitollinen, että saan nähdä maailmaa juuri teidän kanssanne. Tämä koskee myös kameran takana häärivää Parkkosta.

Diegolla


Odysseiamme jatkuu. Aikaa on kulunut jo yli vuosi, mutta yhä vieläkin vaellan Meksikossa. En kuvittelekaan, että nämä kirjoitukset jaksaisivat enää kiinnostaa teitä, kunhan verryttelen bloginkirjoitustaitojani (olen ollut taas pitkään poissa!) ja tallennan jälkipolville matkaa muistiin. Kyytiin saa silti tulla, bienvenidos!

Palattuamme Oaxacasta vietimme vielä kaksi (vai kolmeko?) yötä Mexico Cityssä ennen paluumatkaa. Kun ajattelen sen aikaisia meitä, muistan tai kuvittelen meidät punaisen pölyn peitossa, kaikesta kiertämisestä jo jotenkin hidastuneina, kotiinlähdön ajatus takaraivossa ryskyttäen. Majoitumme pieneen majataloon (kaksi viimeistä kuvaa), jonka nimen olen jo unohtanut. Se sijaitsi Coyoacanin kaupunginosassa, jossa oli kivat, kylämäiset vibat ja paljon iltaelämää keskusaukiolla. Huoneemme olivat tilavat ja kauniit ja kuten kaikissa majapaikoissamme, öisin jääkylmät.

Olimme säästäneet mm. Diego Riveran ateljeetalon näille viimeisille päiville. Mitä muuta teimme, en saata muistaa. Edelleen jaksan hokea itselleni ja muille, kuinka PALJON jäi kokematta, mutta ehdimmehän jotain sentään. Kaikki aikaisemmat Meksiko-jutut löydät tämän linkin takaa.

Sanon Diego Riveran talon, vaikka oikeastaan alleviivaten mainitaan, että Fridakin asui ja työskenteli täällä. Sitäpaitsi taloja on oikeastaan kaksi, ne yhdistyvät toisiinsa kapealla, kattojen tasalla kulkevalla sillalla taaten aikanaan taiteilijapuolisoille omaa rauhaa ja omaa tilaa.

Talossa vieraillessa herää kuitenkin epäilys. Miten ihmeessä Frida täällä olisi asunut? Kapeissa, spiraalimaisesti kiertävissä portaissa kulkeminen on haastavaa tervejalkaisellekin. Huoneet pikkuruisia koppeja, kuin sellejä. Diego Rivera, suuri sammakko tai norsu, kuten Frida häntä kuvaili, mahtuiko hän toden totta tänne olemaan ja elämään? Diegon ateljee on toki iso ja valoisa. Ja täynnä tavaraa. Joka tapauksessa vaikka Frida maalasikin täällä mm. tunnetun teoksensa Lo que el aguea me dio (Mitä vesi minulle antoi), hän muutti takaisin Casa Azuliin muutaman vuoden kuluttua ja kuoli siellä, missä oli rakastanut elää. (Näin proosallisia asioita mietiskelin suurten taiteilijoiden pyhätössä, olen sillä lailla käytännön ihminen.)

Emme kuitenkaan jää vellomaan faktantarkistusasioissa vaan nautimme arkkitehtuurista, väreistä, talon (talojen) rytmistä ja kaktusistutuksista. Museovahti, vanhempi nainen, ihastui poikaamme niin, ettei meinannut saada sanaa suustaan. Hän vaati meitä ottamaan puhelimellaan monta kymmentä kuvaa, jossa hän mustassa vartijanpuvussaan ja meidän vaivaantunut, silmät alaspäin lymyilevä teinimme seisovat olkapäät koskettaen virallisina ja vakavina suuren kohtaamisen kangistamina. Poika saa kuulakärkikynän, museotäti kuvansa sekä oikeuden koskettaa kauniin lapsemme hiuksia. Katsokaas, tämmöisiä asioita minä kyllä muistan.

1930-luvun alussa rakennetun talon on suunnitellut kuvataiteilija ja arkkitehti Juan O’Gorman. San Angelin huvilamaisessa kaupunginosassa Le Corbusierinkin innoittama rakennus kohotutti kulmakarvoja aikoinaan modernilla arkkitehtuurillaan. Diego Rivera asui tässä talossa kuolemaansa saakka, hän otti ja poistui kolme vuotta Fridushkansa jälkeen, marraskussa 1957.

Suosittelen lämpimästi vierailemaan myös tässä kuuluisaa Casa Azulia tuntemattomammassa kohteessa, mikäli Mexico Cityyn tiesi vie.

No tulihan se: viimeinen majatalomme oli nimeltään B&B Casa Jacinta. Kannattaa kysyä sitä parvekkeellista huonetta sisäpihan puolella. 

Pöytä koreaksi

Kuva ei ole hääppöinen, mutta ilta oli. Kokkasin pitkästä aikaa korealaista!

Rakastan kun pöytä on täynnä erilaista kippoa ja kuppia, ja aivan erityisesti rakastan jos suurin osa niistä on erilaisia vihanneksia. Kipot ja kupit on ihaninta jakaa vanhojen ystävien kanssa, pitkästä aikaa kohdatessa.

Minun vahvuuteni ovat vahvasti välimerellisessä keittiössä ja korealaisen ja muutenkin aasialaisen ruoan kanssa on vielä paljon opettelemista. Ei tule lonkalta, ei. Joudun seuraamaan silmä kovana reseptejä, yritän ymmärtää erilaisten mausteiden ja maustekastikkeiden eroja ja koitan pistellä vain ihan vähän omiani. Tuntuma tulee tekiessä, toisto tekee mestarin.

Ohjeet (joita siis MELKEIN noudatin) löysin kaupoissa jaettavasta Sempion reseptivihkosesta ja suurin osa maustekastikkeista ja – tahnoista oli juurikin Sempiota. Maahantuojan Finefoodsin sivuilta löytyy paljon lisää ruokaohjeita.

Korealaiset siivet ja majoneesidippi

Sekoita marinadi korealaisesta marinadikastikkeesta, Gochujang-chilitahnasta ja hunajasta (minulla oli inkiväärihunajaa). Sotke kanaset kauttaaltaan ja anna maustua ainakin pari tuntia.

Nosta siivet marinadeineen päivineen öljyttyyn uunivuokaan ja paista kypsiksi juuri ennen syömistä välillä käännellen, lopuksi nappaa vielä pintaan napakampaa väriä grillivastuksen alla. Ripottele päälle purjorenkaita ja tarjoa kuumina ja tahmeina.

Sekoita majoneesista, chilitahnasta ja hunajasta siiville dippikastike. Siivet TODELLAKIN saa syödä käsin!

Bulgogia saalaattikääreissä erilaisilla lisukkeilla

Bulgogi tarkoittaa kirjaimellisesti tulta ja lihaa, yleensä ohuina siivuina grillattua nautaa. Ostin muutaman sisäfileepihvin ja marinoida paukautin ne valmiissa Bulgogi-marinadikastikkeessa. (Marinadi ei olisi vaikea tehdä itse, mutta tällä kertaa näin.) Kun kaikki muu oli valmista, pöytä katettu ja vieraat alkumaljojen kahvoissa kiinni, pistin taitavimman lihankäsittelijän siivuttamaan pihvit ohuiksi ja paistoimme siivut sekunneissa kuumalla valurautapannulla suoraan tarjolle. Koristele vati seesaminsiemenillä, kevätsipulilla ja chilirinkuloilla.

Lisukkeeksi salaatinlehtiä (valitse sen kokoisia, että ne voi halutessaan täyttää bulgogilla ja tykötarpeilla sekä kääräistä rullalle), retiisiviipaleita, ituja, kevätsipulia, seesamiöljyssä taltutettuja valkosipulilastuja, paahdettuja seesaminsiemeniä, chilirinkuloita ja chilitahnaa. Minulla ei ollut kimchiä, mutta hapankaalia oli, se sai toimia stunttina. (Harmittaa, etten älynnyt sekoittaa gochujang-chilitahnaa valmiiseen hapankaaliin, lopputulos olisi saattanut olla hyvinkin autenttisen oloinen. Tai ainakin tarpeeksi autenttisen oloinen tullakseen nautituksi tavallisessa hankolaisessa keittiössä, tavallisena torstai-iltana!)

Riisiviinietikka-kurkut chilillä ja seesaminsiemenillä
Leikkaa kokonainen kurkku pitkittäin puoliksi ja kaavi pikkulusikalla siemenet pois. Leikkaa kurkku ohuiksi, kuunsirpin mallisiksi viipaleiksi ja nosta kulhoon. Roiski päälle riisiviinietikkaa, hiukan sokeria ja suolaa, ja mausta chiliviipaleilla. Anna tekeytyä tovi kylmässä ennen ruokailua. Koristele seesaminsiemenillä juuri ennen tarjoilua.

Jälkiruoaksi meillä oli mangosorbettia ja aterialla tarjotuksi viiniksi valikoitui vanha kunnon Kungfu Girl.

Kylässä Le Corbusierilla

Arkkitehti Le Corbusierin kohteita on Pariisissa useampikin. Kuten yksi ensimmäisistä ja ihailluimmista töistä Maison La Roche, jossa vierailimme eräänä marraskuisen matkamme sateisena aamuna. Se kun löytyi kätevästi aivan hotellimme takapihalta! Maison La Rochen vieressä sijaitsee niin ikään itsensä mestarin piirtämä Villa Jeanneret, nykyinen Fondation Le Corbusierin toimisto, kirjasto ja arkisto. (Pierre Jeanneret oli Le Corbusierin serkku ja työtoveri.)

Tämä kuvissa näkyvä asunto taas oli Le Corbusierin koti vuosina 1934-1965, hänen kuolemaansa saakka. Ateljeekoti oli juuri vastikään Pariisin vierailumme alla avautunut uudelleen yleisölle parin vuoden perusteellisen restauroinnin jälkeen. Koko Molitoriksi nimetty kerrostalo on Le Corbusierin suunnittelema, hän varasi heri alkuun kaksi ylintä kerrosta asuin- ja työskentelytiloikseen. Tämäkin kohde löytyi vain parin bussipysäkin päästä hotellistamme, Bois de Boulognen laidalta.

En voinut olla ajattelematta, että Le Corbusier ei ehkä koskaan joutunut kokkausvuoroon, sillä sellaisia kopperoita keittiöt hänen piirtämissään asunnoissa olivat. (Eikä joutunutkaan, tarkistin, hänellä oli taloudenhoitaja.) Le Corbusier rakasti Välimeren valoa, ja tavoitteli sitä suunnittelemissaan kohteissa erilaisilla ikkuna- ja lasiratkaisuilla. Oman kodin makuuhuoneessa sänky oli sijoitettu korkeiden jalkojen päälle, jotta loikoilija saattoi nähdä maiseman myös makuultaan. Erilaiset parvekkeet ja kattoterassit kuuluvat Le Corbusierin tunnettuun käsialaan. Moni ratkaisu on ällistyttävän moderni ja jopa edelleen jollakin tavalla aikaansa edellä

“Space and light and order, those are the things that men need just as much as they need bread or a place to sleep.” – Le Corbusier

Le Corbusierin asunnon vieressä sijaitsee muuten Paris Saint Germain -jalkapallojoukkueen kotistadion, Pard des Princes, nähtävyys sekin!

Lue lisää (arkkitehtuurista): Seuraavalla Pariisin matkalla haluaisin nähdä tämän!

Vuosi sitten vuosi vaihtui San Agustin Etlassa


































Vuosi sitten Meksikossa.

Siirryimme Oaxacan kaupungista vuodenvaihteenviettoon noin 40 minuutin ajomatkan päähän, pieneen vuoristokylään nimeltä San Agustin Etla. Emme yhtään tienneet mitä odottaa, kun taksi poukkoili pölyisiä hiekkateitä syvälle maaseudulle, keskelle ei mitään.

Majapaikkamme Casa Maria osoittautui hyvin kauniiksi, mutta hyvin yksinkertaiseksi. Yöt ja sitä myöten riisutun luostarimaiset huoneet olivat jääkylmiä. Olimme ainoat asiakkaat, ja kun hotellia pyörittävät kaksi hiljaista naista iltapäivällä lähtivät omille teilleen, olimme koko rakennuksessa yksin. Nettiyhteys toimi vain silloin tällöin, ja vain tietyissä paikoissa (aula, katto). Päivisin pelasimme korttia kattoterassilla, jonka aurinko lämmitti suloisesti, mutta jota asuttivat valtavat, helikopterinkokoiset kovakuoriaiset. Aamiainen oli askeettinen, leipää sai vain silloin jos leipämummo sattui saapumaan kadunkulmaan korinsa kanssa. Jos ei, naiset vain kohauttivat olkapäitään ja sanoivat anteeksipyytelevästi no hay pan. Joimme laihaa kahvia hiljaisina. Kyläkauppa oli pimeä kioski kellarissa kadunvarrella, sieltä haalimme huoneisiimme perunalastuja ja aikoja sitten umpeutuneilla päivämäärillä merkittyjä keksejä, sillä ravintoloita ei juuri ollut, ja nekin vähät olivat auki vain silloin tällöin.

Myönnän, silloin manasin yhteyshenkilöämme, joka paikkaa oli ehdottanut: mitä hän oikein oli ajatellut?

San Agustin Etla on noussut arvoon arvaamattomaan, kun vanha tekstiilitehdas vuonna 2006 avautui taiteilija Francisco Toledon toimesta uuteen kukoistukseen nykyaikaisena taidekeskuksena. Valtava keltainen rakennus on kuin elokuvan kulissi, jostain muusta ajasta ja maailmasta irtileikattu ja sattumanvaraisesti tänne pudotettu. Näky on hämmästyttävä, sillä ympärillä on vain muutama hiekkatie ja matalia, yksinkertaisia, peltikattoisia hökkeleitä.

Taidekeskuksessa oli meidän vierailumme aikaan esillä Graciela Iturbiden tajunnanräjäyttävä valokuvanäyttely, siitähän matkakertomuksemme aikanaan alkoikin.

Pikkuhiljaa kylän salaisuudet alkoivat aueta. Oli sentään yksi kahvila, ja sitä pyörittämässä ranskalainen (!) filosofian professori, joka oli jättänyt kaiken, koska oikeasti halusi vain katsoa elokuvia ja leipoa kakkuja. Niinpä me sitten istuimme pari iltaa hänen kissojen valtaamassa kolossaan takit päällä elokuvia katsellen ja popcorneilla ja jälkiruoilla elellen.

Alempaa mäestä löytyi toinen ravintola, suuren suuri kukko hovimestarinaan. Sain seurata tulisijan ääressä kuinka ttlayudamme valmistuivat. Tilausta ei tehty, vaan sitä syötiin mitä saatiin. Henkilökunta seisoi ympärillämme katsomassa kun ruokailimme, mutta siihen olimme jo tottuneet.

(En tiedä onko kylässä enemmän toimintaa, useampia ruokapaikkoja, laajempia aukioloaikoja jonain muuna ajankohtana? Pakkohan siellä on olla, taidekeskus on kuitenkin tunnettu nähtävyys? Ehkä kuitenkaan kukaan muu ei keksi jäädä kylään yöksi, saati sitten viideksi yöksi. En tiedä. Meille paikka näyttäytyi niin salaperäisenä, että epäilen onko koko kylää oikeasti olemassakaan, vai kuvittelimmeko vain kaiken.)

Uuden vuoden aattona katsoimme ranskalaisen kanssa Saksikäsi-Edwardin ja hän avasi punaviinipullon. Keräsimme kamppeemme ja astuimme sadusta ulos kun kadulta alkoi kuulua autontorvien tuuttauksia. Koko pimeä kylämme oli täynnä ihmisiä, polkupyöriä ja neitsytpatsailla kuorrutettuja autoja! San Agustin Etla on jonkinlaisen uuden vuoden pyöräilypyhiinvaelluksen päätepiste ja nyt oli kirkonmenojen aika.

Katselimme kun väki vastaanotti polkijoita ja kuinka he valuivat pieneen valkoiseksi kalkittuun ja villisti koristeltuun kirkkoon. Me hiippailimme kuitenkin hotellille ja istuimme vielä hetken kattoterassilla ilotulitteiden ruudinkäryssä. Joskus hieman hankala on juuri se oikea. Tämä vuodenvaihde ei unohtuisi koskaan.

Joko näit? ROMA

Alfonso Cuarónin ROMA on huikean hieno elokuva, sellainen, joka jää leijailemaan mielen päälle pitkäksi aikaa. Kaunis, haikea, syvällinen, pakoton.

Roman katselukokemuksesta teki erityisen minulle myös se, että minä olen hetken elänyt elokuvan maisemissa. Elokuvaperheen koti on ihan kuin meidän airbnb-talomme Mexico Cityn Condesan kaupunginosassa, joka sijaitsee Colonia Roman vieressä. Kaikki näyttää tutulta: kadut, puut, ihmiset, talon keskellä kulkeva portaikko ja sen ylätasannetta kiertävät huoneet, kevytraamiset ikkunat ja ovet. Meillä oli myös taloudenhoitaja, Rebe, joka pesi pyykkimme talon katolla…

Elokuvan pääroolin näyttelee ensikertaa kameran edessä esiintyvä oaxacalainen opettaja Yalitza Aparicio, jossa on sellaista mystistä juurevaa voimaa, jota olen yrittänyt kuvata, kun olen haparoiden koittanut melkein vuoden kuroa Meksikon matkakertomusta kasaan. Häntä etsittiin kauan, ja hyvä niin. Hän on ilmiömäinen.

Cuarónin elokuva on vahvasti naisten elokuva, mutta sen keskiössä ovat silti isät. Olemattomat, katoavat isät, Cuarónin omasta lapsuudesta tuttu suru. 1970-luvulle sijoittuvan, mustavalkoisenakin häikäisevän elokuvansa Cuarón on omistanut oman lapsuudenperheensä taloudenhoitajalle Libolle.

Elokuva on katsottavissa Netflixissä.

Cuarónin on muuten eräs toinenkin kaikkien aikojen lempileffani Y Tu Mamá También.

Annas Guide to the Holidays

Taas lainataan, tällä kertaa kysymyspatteristoa Vogue Paris’n sarjasta “A Vogue Paris Guide to the Holidays”. Tykkään lukea näitä! Sopivan kevyitä jouluaiheisia kysymyksiä, tässä nyt ronskisti kopioituna englanniksi, vaikka vastaankin suomeksi. Pärjännette.

Is there a photo in your phone that screams Christmas?
Toki, tämä kansikuva. Toteutimme vihdoin haaveeni kuusiköynnöksistä kaari-ikkunassa, ulko- ja sisäpuolella. Köynnökset ovat kylläkin tekokuusta, mutta ajavat asian ja ovat näin ollen käytettävissä myös tulevina jouluina. Jotka tosin aion viettää hotellissa:

Which hotel or place do you dream of celebrating Christmas in?
Luin juuri Ylen artikkelin hotellijoulusta, ja itse asiassa myönnän jo joskus marraskuun alussa viipyneeni pitkään Hotel St Georgen sivuilla haaveilemassa. Hotellijoulu Helsingissä voisi hyvinkin olla unelmieni joulu. Kuvittelen mielessäni öisin sitä kaikkea: puhtaita lakanoita (jotka joku toinen olisi pessyt), iltapäiväteetä talvipuutarhassa, spa-sessioita, aamiaisia vuoteeseen, aikaa pukeutua parhaimpiinsa, valmiiksi katettuja illallisia, käyskentelyä Helsingin jouluvaloissa, päiväelokuvia lasten kanssa, luistelua rautatentorilla…

Myös joulu Villa Le Menestrelissä Cannesissa lukeutuu elämäni ihanimpiin, sen tahtoisin kokea uudestaan.

Where are you celebrating Christmas this year?
Kotona Hangossa. Ihanaa sekin! Saamme tytöt kotiin, mutsi ja faija tulevat myös Hankoon. Jouluaattona meillä on lähes minuuttiaikataulu, mutta joulupäivän toivon saavani viettää pyjamassa.

What is on the menu of your ideal Christmas dinner?
Hei apua, se Anton & Antonin joulukassi: menun valmiiksisaattaminen ankanvaleluineen viekin vähintään pari tuntia aikaa aatosta, tämä tuli mulle vähän yllätyksenä. Mutta hauskaa puuhaa ja maistuva lopputulos varmasti kuitenkin, raportoin joulun jälkeen!
Ihannejouluillalliseni olisi pöytiintarjoiltu ja täysin valmistelu- ja jälkisiivousvapaa. AIVAN SAMA mitä ruokaa. (No ei ehkä kesäkeittoa.) Nyt kun ajattelen, en ole tainnut ainakaan kahteenkymmeneen vuoteen istua valmiiseen joulupöytään? (Viime vuoden markkinanatustelua Meksikon Oaxacassa ei voi kutsua jouluillalliseksi.)

What is your best childhood Christmas memory?
Ehkä joulut Punkaharjulla, Vaaran kylässä, Puruveden rannalla. Meillä oli siellä silloin mökki. Mökissä ei ollut sähköjä eikä juoksevaa vettä ja pihanperällä oli kohmeinen ulkohuussi. Mutta siellä oli takkatuli ja järvi jäässä! Muistan mm. että meitä vedettiin pulkassa auton perässä jäätä pitkin (nykyään semmoinen ei varmaan olisi enää suotavaa) ja että jotkut koirat söivät kuistilta meidän jäiset jouluruoat.

Which film would you recommend watching during the holidays?
Luulitte varmaan, että sanon The Grinch tai Skipataan joulu, mutta ei, kyllä se on Elf.

Which guilty pleasure do you indulge in for Christmas?
En minä siitä kyllä mitään syyllisyyttä tunne, rakastan latkia vaaleanpunaista samppanjaa jouluna. Ehkä se on semmoinen kultareunuksen yritys siinä sopassa, että miten ihminen joka on AINA kotona ja AINA laittaa ruokaa, voisi saada jotain juhlantuntua siitä että on kotona ja laittaa ruokaa. Pää koko ajan joko uunissa tai astianpesukoneessa.

Can you give us three songs from your Christmas playlist?

Fairytale of New York

Have yourself a merry little Christmas

Hei tonttu-ukot hyppikää (koska sen tahdissa piiritanssimme mutsin toivomuksesta joulupöydän ympäri satatuhatta kertaa. Sen ja Porsaita äidin oomme kaikki tahdissa… Voisiko joulun vielä perua?)

Bonus: Do they know it’s Christmas
Mä en kestä, katsokaa miten nuoria (ja eläviä, nyyh) he kaikki ovat! No ja nyt lähtee vähän lapasesta, mutta katsokaa sitten perään vielä USA fo Africa – We are the World. Joulussa ei ole mitään järkeä jos emme uhraa edes ajatusta maailman hädänalaisille ja kärsiville kaiken yltäkylläisyytemme keskeltä. Voisi uhrata vähän muutakin.

(Muslan saitilla on muuten tyrkyllä tulostettava joululauluvihkonen. Meillä on taas avoimet ovet Hangon joulurauhanjulistuksen jälkeen ja väkeä todennäköisesti kuin pipoa. Ja yleensä he haluavat laulaa loilottaa. )

Which fragrance reminds you of Christmas?
No tänä vuonna oli pakkomielteenä saada kotiin misteli-tuoksukynttilä tai kaksi, että se kai sitten. (Jos tarkoitetaan tuoksua. Jos taas kysytään hajuvettä, niin mikä vain appelsiininkukantuoksuinen käy.)

Which gift would you love to give this year?
Haluaisin olla se erittäin eksklusiivisista lahjoista tunnettu antaja, mutta rahatilanteeni hidastaa fantasioitani. Keksin tänään juuri semmoisen aivan loistavan ajatuksen, että voisinko vain lähettää ystävilleni LINKKEJÄ, otsikolla “Tämän antaisin sinulle, jos minulla olisi rahaa”! HUIPPUIDEA OMASTA MIELESTÄNI! Olen nimittäin todella hyvä löytäjä, eräänlainen trend setter etten sanoisi, ja sitten lahjansaaja voisi itse päättää haluaako mokomaa tuotetta, joka linkin takaa löytyisi. Hän tosin siis joutuisi itse itselleen sen myös ostamaan, mutta lahjani olisikin ikäänkuin kuratointia, asiantuntevalta taholta. Parkkoselle haluaisin antaa St Jamesin tummansinisen villapaidan olkapäänapituksella, koska pariisilaisilla osterinavaajilla oli semmoiset. Fantasioista puheenollen.

What’s the best place to give a Christmas gift?
En ymmärrä kysymystä. Lahjan voi antaa vaikka S-Marketin tuulikaapissa jos niikseen tulee.

Which three gifts are you dreaming of receiving this year?
Kirja, pyjama ja 17 miljoonaa euroa rahaa.

Which piece of jewelry are you dreaming of receiving this year?
Sain jo Iralta Mercin rannekolikot, mustan ja neonpinkin, elämäni on täydellistä (mitä koruihin tulee).

Which beauty look would you advise for a sensational New Year’s Eve look?
Paljon mustaa kajalia, tukka niskaan nutturalle, mustaa kynsilakkaa sormiin ja varpaisiin, syntiset alusvaatteet varmuuden vuoksi ja ihan älyttömästi vatsanpohjasta kumpuavaa naurua.

What are your New Year’s resolutions for 2019?
Katsoin Making a murderer kakkosen ja päätin aloittaa oikeustieteen opinnot hetkenä minä hyvänsä. Kathleen Zellner, omg!

Which three people would you like to invite over for New Year’s Eve?
Haluaisin kutsua siitä Le Concours-elokuvasta raatilaisia johonkin pariisilaiseen bistroon ja väitellä oikein hevonhemmetisti kaikesta maan ja taivaan välillä. Suomessa on vähän leimi väittelykulttuuri.

What is a great beauty gift to give or receive?
Kaikenlaiset ihanat kasvosuihkeet tietysti, niitä toivoisin itse ja niitä olisi ihanaa myös antaa, koska ne saattavat olla sellaisia, joita kaikki eivät älyä himoita tai eivät raaski ostaa. Tämä May Lindströmin arvokas suihke The Jasmine Garden Botanical Mist on toivelistallani ystävän suosituksesta, tämä Aesopin versio taas olisi hiukan huokeampi ja ihanantuoksuiseksi todettu.

Do you have any ideas for a secret Santa gift for less than ten euros?
Mistelinoksakimppu! Löydät niitä kukkakaupoista ja kietaisemalla varren ympärille kauniin nauhan ja paketoimalla kimpun sellofaaniin näyttävä joululahja tai -vieminen on valmis.

What is your top tip for recovering after the festive season?
Juo paljon vettä, kävelehdi ulkoilmassa mieluiten sumusateessa ja tempaise vähintään yhdet päiväunet. Sitten vaan nokka kohti uusia seikkailuja!

Lue lisää eli pari poimintaa kaikkien aikojen joulujutuista: 
Jouluangstia 2015
Lisää jouluangstia 2015
Muutama joulukotikuva
Jouluangstia 2016
Lisää jouluangstia 2016
Joulun selviytymiskeinoja (muistutukseksi itsellenikin <3 )
Joulupäivä on päivistä parhain?