Latest Posts

15 vuotta sitten, osa 10

15 vuotta sitten ostimme talon Hangosta. Kirjoittelin sähköposteja (myöhemmin myös kirjeitä ja tekstiviestejä) ystäväni K:n kanssa, ensin kysyäkseni apua talokaupoissa, mutta keskustelu laajeni nopeasti koskemaan koko sen hetkistä (hektistä) elämäämme.  Viestinvaihdon alkaessa olin 32-vuotias, lapset olivat kuuden, viiden ja 3 kk.

Tekstejä on editoitu ja lyhennetty, ja esillä on vain minun osuuteni.
Kutsun ystävääni Jajaksi, lempinimi tuli Rebecca Wellsin kirjasta Jumalaiset Jaja-siskot.
Laajemman pohjustuksen tälle vuoden kestävälle juttusarjalle löydät täältä.

***

KESÄKUU 2005

Tekstiviesti 1.6.2005
Olen kehitellyt rautakauppakonseptin. Ketjun nimeksi tulee Rauta-Anna. Loistavaa palvelua, kattavat erikoisvalikoimat ja ripaus ylellisyyttä.

***
Tekstiviesti 1.6.2005
Töitä, töitä, töitä. Sitten kello 22 pyöräilemään, koko perhe, pitkin rantoja, tuoksuvassa illassa. Lopuksi kannettiin yksi lamppu taloon ja sytytettiin se ikkunalaudalle. Me olemme tulleet kotiin!

***
Tekstiviesti 6.6.2005
Kaksi yötä takana omassa talossa! Yläkerta on niin kaunis, vaikka edelleen kaaoksen vallassa. Iänikuiset pahvilaatikot pitkin poikin. Keittiönä mikro ja vedenkeitin, astiat tiskaan kylppärissä.
Toisissa talkoissa osallistujia oli jo kaksi, joista toinen tuli vasta kolmelta. Ellei mun veljeni olisi ollut täällä, me oltais kuoltu.

***
Tekstiviesti 13.6.2005
Kun Poika on aikuinen ja asuu omassa kodissaan, menen kaatamaan sen sohvalle 16 litraa maitoa, kostoksi näistä vuosista ja menetetyistä sohvatyynyistä.

***
Tekstiviesti 16.6.2005
Meillä oli tänä aamuna tukkasotka vaatehuoneessa ja kohta lähdemme kurdiperheen luokse illalliselle.

***
Tekstiviesti 16.6.2005
Voisit muuten haastatella sitä kurdiäitiä, hän on älykäs ja tasapainoinen ihminen. Tasapaino, sitä etsin ja sen perässä juoksen. Olen vielä tosi kaukana.

***
Tekstiviesti 20.6.2005
Oletko lukenut Anna Gavaldan Viiniä keittiössä? Hieno. Makaan rannalla lasten kanssa ja olen kerrankin rauhallinen.

***
Tekstiviesti 21.6.2005
Tänään olen totaalisen uupunut ja korviani myöten epätoivoinen. Miten en saa pidettyä tätä huushollia kasassa? Miten minä en jaksa MITÄÄN?

***
Tekstiviesti 23.6.2005
Menkat alkoivat, nyt olen taas elävien kirjoissa. Siis eikö todellakaan keksitä mitään helpotusta PMS-raivoon? Avaruuteen kyllä lennetään tuosta vaan.

***
Tekstiviesti 23.5.2005
Retkellä Tammisaaressa pikkuankkojen kanssa. Tekee mieli tuhlata rahaa, jota ei ole.

***
Tekstiviesti 25.6.2005
Ja niin kävi, että me söimme juhannusaterian oman pöydän ääressä, omassa keittiössä. Tehtiin hulluna töitä koko päivä, pahvit jäivät vielä lattialle, mutta kuitenkin. Oli taivaallista keittää perunoita kuukauden mikroelämän jälkeen. Kokko oli upea, Hankoelämän ensimmäinen juhannus. Anton ensimmäinen juhannus. Tavattiin paljon ihmisiä ja jatkettiin vielä juhlia meillä. Hauska ilta!

***
Tekstiviesti 26.6.2005
Jaja, Jaja. Istun keittiössä, juon teetä ja syön pullaa. Olin ihan satavarma, että tätä päivää ei tule, mutta nyt se on tässä. Ikkunat ovat pölyiset, lattialistoja ei ole ja jääkaappi on niin vanha, että luulee olevansa pakastin. Mutta tässä minä istun ja luen ja kynttilät palavat. Sittenkin.

15 vuotta sitten, osa 9

15 vuotta sitten ostimme talon Hangosta. Kirjoittelin sähköposteja (myöhemmin myös kirjeitä ja tekstiviestejä) ystäväni K:n kanssa, ensin kysyäkseni apua talokaupoissa, mutta keskustelu laajeni nopeasti koskemaan koko sen hetkistä (hektistä) elämäämme.  Viestinvaihdon alkaessa olin 32-vuotias, lapset olivat kuuden, viiden ja 3 kk.

Tekstejä on editoitu ja lyhennetty, ja esillä on vain minun osuuteni.
Kutsun ystävääni Jajaksi, lempinimi tuli Rebecca Wellsin kirjasta Jumalaiset Jaja-siskot.
Laajemman pohjustuksen tälle vuoden kestävälle juttusarjalle löydät täältä.

***
Toukokuu 2005

Pojalla on eroahdistus. Hän itkee joka kerta kun irrotan hänestä otteeni. Öisin me nukumme vierekkäin, suu suuta vasten, samaa ilmaa hengittäen. Jos koitan välillä kääntää kylkeäni, hän nyppii hiuksiani pienillä sormillaan kunnes käännyn ja hän saa taas ottaa poskistani kiinni ja painaa tuttinsa minuun kiinni.

Joudun pukemaan itseni pätkätyönä. Pikkuhousut, poika syliin ja lohdutusta, lasken lattialle, puen sukkahousut, syliin, lattialle, rintaliivit ja paita, syliin, lohdutusta, pujottelen puseroon. Meikkaaminen onnistuu joten kuten kun poika istuu tyhjässä saavissa ja leikkii Ihmeperheellä.

Hän roikkuu jalassani kun tiskaan, hän roikkuu jalassani kun imuroin, hän roikkuu jalassani kun pesen vessaa, hän roikkuu jalassani kun petaan sänkyjä.

Olen Parkkoselle aina valittanut, etten saa tarpeeksi hellyyttä ja huomiota. Myönnän olevani pohjaton kaivo mitä rakkaudenosoituksiin tulee. No nyt tulee tuutin täydeltä, sen kun otan vastaan!

Tänään olen erityisen kyllästynyt kaikkeen. Varsinkin likaiseen vuokrakämppäämme. Ja nyt ovat rahat loppu. Tyystin!

***

Tekstiviesti 13.5.
Mua on ruvennut ärsyttämään tämä syökö lapsesi tarpeeksi monipuolisesti -horina. Ei jotkut Kolumbian katulapsetkaan ihan ruokaympyrän mukaan elä ja ihan reippaita pikku huumekauppiaita niistäkin kasvaa.

Tekstiviesti 16.5.
Nämä loputtomat vaatimukset… Mutta kyllä toi lauma on ihana: Helmi niin reipas ja raikas, Elsa nätti kuin nappi, myös luonteeltaan, ja Antto pantto pakana, kiiltävä kalju ja vastustamattomat kuolasuukot. Parkkonen on stadissa, huokailen rauhaa. Mulla on kirjastosta se Rakennusapteekin tuotekirja, meinaan seota!

Tekstiviesti 20.5.
Book Club-jengini tulee Hankoon sunnuntaina. Sain matkailutoimistosta vesitornin avaimen, vien naiset sinne ylös ja näytän MINUN HANKONI! Ajattele, voisin kiivetä sinne vaikka keskellä yötä, olisipa hienoa. Siis jos jaksaisin valvoa yli ilta-yhdeksään.

Tekstiviesti 28.5.
Parkkosen talkoisiin viime viikonloppuna osallistui nolla ystävää…

Tekstiviesti 31.5.
Mun vauvani lähti tänään Helsinkiin. En yhtään epäile etteikö se pärjäisi, mutta miten MINÄ pärjään? Täytän tänään 33 vuotta. Mun sexual peak on taas vuoden lähempänä.

***

Tästä ajasta:
Tässä kohtaa matkaa haluan muistuttaa, että ellei kirjeenvaihtoystäväni K olisi aikoinaan koonnut näitä kaikkia kirjeitä, sähköposteja ja tekstiviestejä talteen, mitään ei olisi jäljellä. Ei sanaakaan. Kiitos siis hänelle <3

15 vuotta sitten, osa 8

15 vuotta sitten ostimme talon Hangosta. Kirjoittelin sähköposteja (myöhemmin myös kirjeitä ja tekstiviestejä) ystäväni K:n kanssa, ensin kysyäkseni apua talokaupoissa, mutta keskustelu laajeni nopeasti koskemaan koko sen hetkistä (hektistä) elämäämme.  Viestinvaihdon alkaessa olin 32-vuotias, lapset olivat kuuden, viiden ja 3 kk.

Tekstejä on editoitu ja lyhennetty, ja esillä on vain minun osuuteni.
Kutsun ystävääni Jajaksi, lempinimi tuli Rebecca Wellsin kirjasta Jumalaiset Jaja-siskot.
Laajemman pohjustuksen tälle vuoden kestävälle juttusarjalle löydät täältä.

***

HUHTIKUU 2005

KIRJE 11.4.2005, vuokrakämpällä

Tapahtui ihme. Olin ihan poikki, sanoin tytöille, että vahtisivat vauvaa ja antaisivat mulle kymmenen minuuttia aikaa olla itsekseni ja lukea sisustuskirjoja (koukussa niihin). Nyt kaikki kolme nukkuvat päiväunia pitkin poikin makuuhuonetta. Ovatko ne saaneet sähköiskun? No, ainakin on hiljaista.

Parkkonen palasi tänään duuniin, luojan kiitos. Olen tosi helpottunut. Tämä viikottainen ero voi loppujen lopuksi ollakin parasta mitä meidän parisuhteelle on tapahtunut.

Mutta aamu alkoi kyllä niin hirveällä ryminällä, että meinasin irtisanoutua tästä hommasta. Poika heräsi 5:50, silti sain vasta kauhealla komentelulla meidät ulos vähän vaille 9. Veimme Helmin eskariin, kävimme kaupassa. Takaisin tullessa puhkesi aivan järjetön myrsky. Tuuli niin, että luulin otsalohkojeni irtoavan ja satoi räntää. Raahasin rattaita, kauppakasseja, Elsan pyörää ja tietysti lapsia, enkä nähnyt eteeni. Kotona Antto huitaisi ruokapurkin lattialle sellaisella voimalla, että oranssi kasvis-peräsuolisose lenteli pitkin seiniä ja lasinsiruja oli joka puolella. En saanut keittiön ikkunaa kiinni, se on jotenkin turvonnut. Nyt se on sitten narulla sidottu kolme päivää, kunnes Parkkonen tulee kotiin.

Kävin talolla, hommat etenevät hyvin. Laitoin tytöt viemään työmiehille kahvia ja pullaa, olivat mielissään. Nyt alkaa lihamakaronilaatikko olla kypsä, kyllä se taas tästä.

Vielä kun joku siivoaisi metrin korkuisen murukasan Anton syöttötuolin alta ja tiskaisi nuo kahden päivän tiskit.

Jaja, minä kirjoitan sinulle mitä Antto on oppinut viime päivinä, kerro sinä sitten minulle, kun olen unohtanut. Vauvakirja on jossain noista tuhansista banaanilaatikoista.

Nousee makuulta istumaan
Istuu syöttötuolissa
Heiluttaa
Syö omin käsin leipää, kurkkua
Halaa ja suukottaa (suu auki)
Pitää itse tuttipulloa

Taitava poika siis! Onneksi nyt muutenkin näyttää, että Anton olo on helpottunut, yöt menevät muutamalla tutin laitolla.

Niin tänään siis satoi tyynyliinan kokoisia räntäroikaleita, mutta nyt paistaa aurinko.

***

KIRJE 17.4. 2005, vuokrakämpällä

Huh, sunnuntai. Ihanaa kun alkaa taas arki. Mutsini ja enoni olivat täällä viikonlopun, eno talkoohommissa. Mutsi rantautui perjantai-iltana miljoonan ruokakassin kanssa. Niin ihanaa kun se onkin, kolmen ruokalajin illalliset eivät oikein istu tähän vuokrakämppähässäkkään. Mielummin hakisin pizzaa. Keittiökin on niin miniatyyri ja astiat pitää tiskata käsin. Parsa voisulalla, salviapasta, pihvit ja juustot maistuivat kuitenkin taivaallisilta.

Enoni on tosi taitava. Kaikessa. Hän osaa kivalla tavalla eleettömästi kunnostaa, paikata, putsata vanhaa kunnioittaen. Naapurit, ainoat, jotka asuvat pihapiirissä vakituisesti, kutsuivat konjakille.

Tänään olemme olleet ulkona koko päivän, söimme lounaankin oman talon pihalla jätelaudoista kyhätyltä pöydältä.

Muurari kävi. Koitan selittää, että haluan keittiöön takan, joka näyttää vanhalta sepän tulisijalta, tosi krouvi, tulipesä korkeammalla. Muurari on saksalainen, hauska vanhempi herra, jonka saksansekaista ruotsia ymmärrän vain jotenkuten. Olen muuten ottanut tavakseni puhua täällä ruotsia aina kun törmään ihmisiin, joilla on heikohko suomi. Huomaan, että sanat putkahtelevat jostain vanhasta muistista ja ihmiset ovat mielissään, kun yritän niin kovasti. Eikä minua haittaa tippaakaan vaikka tajuankin, ettei se nyt niin kovin sujuvaa puhetta ole. Edistyn hurjaa vauhtia!

Nyt helpotus kun kaikki vieraat ovat lähteneet ja Parkkonenkin saa painua huomenna tiehensä. Me olemme täällä nelistään ja syömme pussikeittoa emmekä tee mitään taivaallista. Elsa pääsee huomenna tutustumaan eskariin, se ei malta odottaa syksyä. Onko minun kanssani todella niin tylsää? ON!

Tytöt ovat olleet hirveän urheita, ei tämä kaikki ole niillekään helppoa. He ovat keksineet uuden korttipelin, jonka sääntöjä en ymmärrä, mutta siinä huudetaan aina välillä täysillä STRESSI! Parkkonen vei heidät juuri elokuviin. Antto on sisustuskirjojen kimpussa, se on saanut tartunnan. Se on kyllä niin ihana, niin paljon kun marisenkin. Ihana palleroinen, joka saa sata suukkoa joka päivä.

***

KIRJE 20.4.2005, vuokrakämpällä. Hanko, ikuisesti!

Sydän meinaa pakahtua, se aivan tursuaa yli rakkaudesta Elsaan. Helmi Pikkuinen on eskarissa ja Antto Kiljukaula (tänään 7 kk) nukkuu rattaissa ulkona. Minä keitin kahvit itselleni, teen niin ehkä kerran kahdeksassa vuodessa. Sen kerran kun kahvin nyt keitin, olisi suonut, että maidonvaahdottimen patteri olisi toiminut, eikö? No, lämmitin maidon kuitenkin, olkoot café au lait. Mutta siis Elsa: Elsa lähti ostamaan palvelutalon kahvilasta pullaa, ihan yksin. Tuli jo kerran takaisin ja kysyi, että kumpaa suojatietä kannattaa käyttää, sitä joka on kirjaston edessä vai sitä joka on viinikaupan edessä. Katsoin ikkunasta kun se kulki katua pitkin ja puristi toista taskua niin tiukasti, koska siellä oli seteli. Sillä on semmoinen hassu pipo ja se näytti ihanimmalta olennolta koko maailmassa.

Jajaseni, kiitos kirjeestä. Kirjeen avaa ihan kädet täristen, se on jotain niin omaa, intiimiä, ylellistä ja arvokasta. Ajattelin tänään suihkussa, että jopa ystävien kanssa, joille tuntee voivansa puhua ihan kaikesta, on asioita, joista on erityisen vaikea puhua. Mieluummin jättää sanomatta, kun sanoo jotain väärin. Tyhmää ajatella niin, mutta ihminen on vähän yksinkertainen olento. Ajattelin siis surevien lohduttamista. Ei oikein mitenkään voi sanoa, että “voin kuvitella miltä sinusta tuntuu”, suru on niin yksityistä. Mutta jos sanoo, “en voi ymmärtää miten siitä selviää”, kuulostaa siltä, että itse asiassa pitääkin selviämistä mahdottomana. Miksi muuten kaikesta pitää aina selvitä? Miksei saa olla ikuisesti surullinen?

Elsa tuli ja toi voisilmäpullia, niin suloisen pehmoisia ja pulleroisia, ja täysiä, ei mitään haperoa näissä pullissa. Nyt Elsa leikkii lattialla barbeilla ja puhuu ääneen, kuten aina. Yksi barbeista  sanoo, että on se raskasta, kun ei ole lapsia.

Talolla ei ole näkynyt työmiehiä kolmeen päivään. Muurarin pitäisi tulla uudestaan tänään, samoin enoni on taas tulossa. Ja sähkömies. Kukaan ei vaan kerro mihin aikaan, enkä minä voi seistä tuolla talolla odottamassa tuntitolkulla? Soitin L:lle ja puhuin nyt ruotsia jopa puhelimessa. Hän oli käynyt talolla kello 7, mutta ei ollut jäänyt kun sähkäri ei ollut tehnyt jotain. Miksi saamari soikoon ne eivät soittele itse toisilleen? Tämän kokoisessa paikassahan kaikki ovat väkisinkin tuttuja keskenään? Aion kyllä lisätä ansioluettelooni, että olen melkein rakentanut talon.

Mitä tapahtuu, jos ei kaakeloi wc:n seiniä? Miksi vedenkestävät maalit sitten on keksitty? Minä haluan pitää ne kiviseinät esillä. Äläkä sano ”puolikorkeus”, minä haluan kokonaan ne kiviseinät, myös vessassa!

Muurari suosittelee, että muuraisi ammeen upoksiin, olisi kuulemma helpompi pitää puhtaana. Ärsyttää kaikki käytännölliset näkökohdat. Muuten, tuli sähkömiehistä ja muurareista mieleen: kutsuin Anttoa yhtenä päivänä meidän putkimiehen nimellä.

Parkkonen on ollut taas alkuviikon stadissa. Nautimme tästä järjestelystä. Parkkonen nauttii, minä nautin ja lapsetkin ottavat tilanteen ihan luonnollisesti. Huomaan vain ärsyyntyväni suunnattomasti kun se palaa, siitä ei kertakaikkiaan ole mitään apua, päinvastoin. Se on mun raskain hoidettavani.

Nää-ä, nu måste jag till huset och se om muraren har kommit.
Kirjettäsi odotellen (i väntningen av ditt brev).

***

Tarkennuksia tästä ajasta: ihmetteletkö missä Parkkonen on näistä teksteistä? Hän toden totta asui ja oli vielä töissä Helsingissä neljä päivää viikossa. Minä majailin lasten kanssa vuokrakämpässä Hangossa ja ohjailin remppaprojektia minkä taisin. Ruotsiksi. Ja kyllä, opettelin vasta tuolloin juomaan kahvia, oli otettava kaikki keinot käyttöön, väsytti niin!

15 vuotta sitten, osa 7

15 vuotta sitten ostimme talon Hangosta. Kirjoittelin sähköposteja (myöhemmin myös kirjeitä ja tekstiviestejä) ystäväni K:n kanssa, ensin kysyäkseni apua talokaupoissa, mutta keskustelu laajeni nopeasti koskemaan koko sen hetkistä (hektistä) elämäämme.  Viestinvaihdon alkaessa olin 32-vuotias, lapset olivat kuuden, viiden ja 3 kk.

Tekstejä on editoitu ja lyhennetty, ja esillä on vain minun osuuteni.
Kutsun ystävääni Jajaksi, lempinimi tuli Rebecca Wellsin kirjasta Jumalaiset Jaja-siskot.
Laajemman pohjustuksen tälle vuoden kestävälle juttusarjalle löydät täältä.

***

KIRJE 31.3.2005, vuokrakämpällä

Taivaallista! Siis se, että voi ottaa ja kävellä postiin, kirjakauppaan ja leipomoon! Tein niin tänä aamuna. Jätin yskäiset tytöt kotiin ja käärin yskäisen pojan untuvapeittoon ja tungin rattaisiin. Untuvapeitto oli kyllä liioittelua, ulkona on ainakin + 10 C. Mieletön kevään tuoksu ja meri välkkyy jäistä vapaana.

Kaikki tarpeellinen on lähellä. Koko kaupunki on kuin täydellisestä sadusta. No okein, onhan täälläkin käsittämättömiä arkkitehtonisia ratkaisuja ja sen sellaista, mutta nyt alkuhuumassa tuntuu kuin kävelisi elokuvassa. Meidän kotikadun eli Bulevardin päässä ovat kirkko ja vesitorni, ne näkyvät joka puolella ja varsinkin kirkkaan oranssi vesitorni markkeeraa mulle koko kaupunkia. Iltavalaistuksessa ne ovat kuin kulissit. Ja sitten onkin meri, eikä mitään muuta. Tykkään elää ikään kuin maailman laidalla. Ehkä sitten kun en ole enää näin väsynyt näen sinne meren taaksekin. Siellähän aukeaa koko Eurooppa!

Mutta nyt en lähde täältä minnekään.

Mutta ei mulla ole harhaluuloja. Varmasti tulee kulttuurishokkejakin. En ole koskaan asunut pienessä kaupungissa. Koitan muistaa koko ajan, että täällä kaikki tuntevat toisensa, sana kiertää. Olen mielessäni arvellut, että minua kutsuttaisiin täällä ”se helsinkiläinen, joka ostelee samppanjaa tavallisena tiistaina”.

Oikeasti kaikki ovat ihan mielettömän mukavia. Apua saa pyytämättäkin, autot pysähtyvät aina antamaan tietä ja kaikki toivottavat lämpimästi tervetulleeksi Hankoon. Me saamme lisäpisteitä kun muutimme tänne vakituisesti ja toimme vielä kolme lasta mukanamme. Sitä nämä hankolaiset vain ihmettelevät, että kuinka kestämme tätä hiljaisuutta. Voi kun tietäisivät, minua tylsempää tyyppiä saa hakemalla hakea, enhän tehnyt mitään stadissakaan!

Olen löytänyt pojalle muskarin ja tytöille telinevoimistelun. Maarit Hurmerinta esiintyisi lähikapakassa ja elokuvateatterissa menee uutuuselokuva Lentäjä. Kirjasto on aivan ihana, gallerioita on useita ja ravintoloissa hyvä ruoka. Mikä runsaudensarvi!

Nyt tulee jo liikaa hehkutusta. Lupaan raportoida myös takapakeista. Onhan niitäkin. Lapset ovat siis kauheassa köhässä eivätkä pääse ulos (ihanaan leikkipuistoon vinosti vastapäätä), kiipeilevät seinille. Poika itkee, kuten on itkenyt kuusi kuukautta. Parkkosella ja minulla tulee vähän väliä kinaa milloin mistäkin. Ajasta, rahasta, nukkumisesta.

Olen siinä mielessä toivoton tapaus, että ajattelen kaiken muuttuvan, kun muuttaa. Eihän se niin mene, lapset sairastelevat unelmakaupungissakin, eikä minun pinnani pitene millään.

Nyt jatkan pienen tauon jälkeen: päästin tytöt kuitenkin ulos, kirjastoon käymään (se sijaitsee kulman takana, tietenkin). Kun he palaavat kirjastosta, saavat he kipaista vielä postiin (kadun päässä) viemään tämän.

Huh. Käsin kirjoittaminen on raskasta ja hidasta.

15 vuotta sitten, osa 6

15 vuotta sitten ostimme talon Hangosta. Kirjoittelin sähköposteja (myöhemmin myös kirjeitä ja tekstiviestejä) ystäväni K:n kanssa, ensin kysyäkseni apua talokaupoissa, mutta keskustelu laajeni nopeasti koskemaan koko sen hetkistä (hektistä) elämäämme.  Viestinvaihdon alkaessa olin 32-vuotias, lapset olivat kuuden, viiden ja 3 kk.

Tekstejä on editoitu ja lyhennetty, ja esillä on vain minun osuuteni.
Kutsun ystävääni Jajaksi, lempinimi tuli Rebecca Wellsin kirjasta Jumalaiset Jaja-siskot.
Laajemman pohjustuksen tälle vuoden kestävälle juttusarjalle löydät täältä.

***

MAALISKUU 2005

Olen aivan ylikierroksilla, on niin paljon kaikkea, iloa ja surua. Perjantaina Tomin täti kuoli auto-onnettomuudessa, lauantaina oli tyttöjen synttärijuhlat tarhakavereille ja koko eilinen oltiin Hangossa toimittamassa miljoonaa asiaa.

Tomin täti oli 52-vuotias, juuri saanut hartaasti odotetun ensimmäisen lapsenlapsen, tosi tosi surullista.

***

Huono omatunto, kun en ehdi kommentoida ihanaa kirjoitustasi. Tulin ajatelleeksi, että inhoan ehkä käyttöohjeita, koska inhoan koneita. Ristiriitaista, sillä en todellakaan kuvittele tulevani toimeen ilmankaan ja sain melkein orgasmin kun sain pyykinkuivurin. Nyt kun suunnittelen Hangon taloa olen ihan raivona kun kaikille koneille pitää olla paikka, vaikka mä haluaisin vain kiviseinät, takan ja kylpyammeen.

Minä kirjoitan vielä lisää, älä huoli, kyllä tämä tästä. Apua, onkohan siellä vuokrakämpässä nettiyhteyttä, ei varmaankaan?

***

Tulisitko todella minun kanssani pakkaamaan? Kiitos mielellään! Tai en tarvitse niinkään pakkausapua, vaan jonkun, joka istuu sohvalla teemuki kädessä, pitää seuraa ja antaa neuvoja.

***

Ajattelen niin, että surua on oltava, jotta ilo tuntuisi ilolta, mutta ikinä koskaan milloinkaan en haluaisi surullisten asioiden koskettavan liian läheltä. Uhraanko siis ventovieraita? Ei kai sentään niinkään…

Ihminen on siitä kummallinen eläin, että osaa (muistaa) arvostaa elämäänsä vain silloin kun se joltain läheiseltä pois riistetään. Silloinkin vain hetken verran, kunnes vajoamme taas samaan “mulla on liian pienet sukkahousut”-vikinään. Surulliset uutiset koskettavat, riipaisevat ja ovat toisinaan repiä sydämen rinnasta. Ne saavat vannomaan, etten enää koskaan valita turhasta, äyski miehelleni, nalkuta lapsille. Mutta kuitenkin kaikki on taas pian ennallaan. Olemme sopeutuvaisia, arpemme paranevat, pystymme jatkamaan matkaa.

Kaikilla ihmisillä on merkitys, he jättävät jäljen, oli heidän elämänpolkunsa minkä pituinen hyvänsä. Jokainen ihminen, maailman sormenjälki.

Mutta oppia pitäisi, näistä kokemuksista, oppia rakastamaan elämää!

***

Tänään taas pakkaan, pakkaan, pakkaan. Parkkonen ja veljeni lähtevät viikonlopuksi Hankoon purkamaan kattoja ja seiniä, mutta sitä ennen meille tulee vielä illallisvieraita. Ja seuraavat sunnuntaina. Toivottavasti ihmiset eivät oleta, että kokkaan kuuden ruokalajin illallisia täällä pahvilaatikoiden keskellä.

***

Elämää ei minusta mitata elinvuosissa, vaan siinä ELÄMISESSÄ. Sanoinkin sulle kerran, että silloin tuntui, etten elänyt, vain olin. Nyt tunnen eläväni, vaikkakin iskin pääni juuri rautatankoon ja olen uupumiskuoleman partaalla. Mutta helvetin ELOSSA minä olen!

***

Sitten kun ei ole enää mitään valitettavaa, ei kai ole enää mitään muutakaan. Mutta myönnettäköön, voisin useammin sanoa ääneen myös ne asiat, joista olen kiitollinen.

Olen kiitollinen vedenkeittimestä.

***

Parkkonen on innoissaan, omalla hermostuneella tavallaan. Hän sietää huonosti kiirettä ja tämän sorttista painetta. Hyvä, että lähtee sinne Hankoon viikonlopuksi ja antaa mun myllätä rauhassa. Sanoinkin veljelleni, jota nyt aivan RAKASTAN kun sain tietää että hän osaa piikata, että syökää pizzaa, juokaa olutta ja nukkukaa ensin, huomenna sitten energianpurkua seiniin ja lattioihin.

***

Parkkonen ja veljeni olivat siis Hangossa ja saivat paljon aikaiseksi. Kaikki sukulaiset ja ystävät ovat ihan että voi voi kun ne raataa siellä, onpa ne ahkeria, kuinka ne jaksaa, blaa blaa blaa… eikä kukaan, KUKAAN ihmettele miten minä olen saanut kaiken yksin pakattua, enkä pelkästään pakattua, vaan KASEERATTUA, kolmen kakaran pyöriessä jaloissa, edes nukkumatta öisin. Kundit saivat sentään tehdä hommia rauhassa, istua alas pizzalle ja kaljalle, nukkua. Tämä pakkaaminen on taas sitä vitun näkymätöntä työtä. Kukaan ei kiitä, ei arvosta. Siinä missä Parkkonen saa käydä uuden ja innostavan kimppuun, minä pyöritän näitä vanhoja paskoja täällä.

Kävin lasten kaikki miljoonat pikkuaarteetkin läpi, se on hidasta ja raastavaa. Mikä oikeus minulla on määritellä mikä on tärkeää ja mikä ei? Mutta kun ihan kaikkea ei voi säästää.

Selkää särkee, ja päätä.

***

Löysin pinon kirjeitä ihailijoiltani, ajalta, kun olin nuori.

Se PIRISTI!

***

Kiitos eilisestä Jaja. Kiitos pakkausavusta, kiitos herkuista. Ihanaa kun olit.

Poika hillui taas koko yön, en käsitä mikä sitä riivaa. Kuten näit, se on tyytyväinen poika päivisin, syö hyvin, nukkuu päiväunet reippaasti. Mutta öisin…

Huusin nuorena aamulla kello viisi juhlien jälkeen kavereille, että nukkuminen on TYLSINTÄ MITÄ TIEDÄN, ehkä tämä on kosto siitä?

Oikeasti minua nyt vain itkettää, en voi käsittää mikä sillä on hätänä.

***

Melkein en jaksa edes kirjoittaa… Poika heräsi taas viime yönä klo 01:30. Joka yö samaan aikaan, ja sen jälkeen ei enää nukuta. Soitin Ensikotiin, heillä on unikouluyksikkö, ja sanoin että nyt ei enää rahkeet riitä. En osaa enkä jaksa purkaa tätä tilannetta yksin. Sielläkin on resurssit tiukilla, mutta koittavat ehtiä soittaa minulle takaisin.

Kirjoitit viestissäsi ihanista asioista, joihin tekisi mieli tarttua, mutta pää ei pelaa.

Myöhemmin.

***

Vein pojan eilen illalla lääkäriin, nyt kokeillaan kaksi viikkoa ilman maitoa. Keitin iltapuuron veteen, yö meni loistavasti. Tästä sain uuden syyn syyllistää itseäni: miksen tajunnut aikaisemmin?

Mutta täytyy sanoa, että kyllä ottaa neuvola ja terveyskeskus päähän. Olen joulusta asti ihmetellyt ääneen tätä touhua viikottain, eikä kukaan puuttunut asiaan.

***

Elsan syntymäpäivä. Heräämme kello 6:30 laittamaan kakkuaamiaista. Vauva auttaa heräämisessä. Laulun loilotusta, kynttilöitä, kermavaahtoa. Parkkonen lähtee tyttöjen kanssa uimahalliin.

Poikaa itkettää, vesi tuttipullossa ei korvaa maitoa, eikä banaani, eikä lihasose. Kannan siis poikaa koko ajan,  koska sylissä maidoton aamu on jotenkin helpompi kestää.

Puran pesukonetta vauva kainalossa. Tyttöjen lumihiutalepuvut (älä edes kysy…) eivät ole oikein viihtyneet pesukoneessa. Heitän ne ruokapöydälle odottamaan kohtaloaan. Ruokapöydällä palaa kynttilä, jota en huomaa. Alkaa haista palaneelta, pelastan viime hetkellä puvut ja koko talon.

Siirryn tyhjentämään astianpesukonetta, edelleen vauva sylissä. Nostan lautasia ylähyllylle kun koko hylly romahtaa ja kaikki astiat putoavat kivilattialle tuhansiksi sirpaleiksi.
Puhelin soi, asuntomme ostajat soittavat, että ovat tulossa vähän mittailemaan. Katson itseäni peilistä, hiuksetkin kuin väärinpäin käännetty rotta, ja sanon, että nyt ei ole oikein hyvä hetki.

Muu perhe palaa kotiin, Parkkonen lähtee vielä syntymäpäiväsankarin kanssa kampaajalle juhlan kunniaksi. Helmiä harmittaa kaikki, eniten se, että Elsalla on synttärit.

Illalla tapaamme kummit perheineen Rodolfossa. Sen sijaan, että ehtisin laittaa itseni kuntoon iltaa varten, siivoan raivokkaasti kämppää, koska olen luvannut asunnonostajille, että he saavat tulla rauhassa mittailemaan kun me olemme poissa. Siivotessani hullun lailla keittiötä se pudonnut hylly, joka nyt on nojallaan pesukonetta vasten, kaatuu varpailleni. Itken, kiroan ja linkkaan suihkuun.

Arvaa kuka juo pari lasia liikaa tänä iltana?

***

Olin siis eilen Hangossa, ihanassa talossani huokailemassa. Seisoin parvekkeella ja kuuntelin kirkonkelloja. Tein hommiakin, revin muovimattoa irti kylppärin seinistä ja sen jälkeen hakkasin laastinkappaleita sorkkaraudalla. Olin aika professionaalin näköinen hengityssuojaimessani, näppylähanskoissani ja vaaleanpunaisessa discopaljettipaidassani. Tursuin onnea.

Mutta sitten: tapasin pihalla yhden naapurin ja menin esittäytymään, pölyisenä, onnenkyynelten tahrimana. Se ukko onnitteli, ja sanoi sitten että muistattehan, että joku osakas voi lunastaa vielä talon ennen kaupantekoa. Menin ihan änkäksi, en saanut sanaa suustani, hyvä fiilis oli kuin poispyyhkäisty. Soitin Parkkoselle vatsa solmussa.

MITÄ HELVETTIÄ???

(Kirjoitan kiireessä kun poikalapseni karjuu taas vaihteeksi, pelasta mut Jaja!)

***

Voi Jaja, voi Jaja. Olenhan minä täällä, kai, jossain. Melkein kaikki on pakattu. Tiedän toistavani itseäni, mutta VÄSYTTÄÄ.

Kai kaikki menee hyvin?

***

Täytyy sanoa Jaja, että tämä on yksi elämäni tiukimpia paikkoja. Ottaa sydämestä. Selviääkö muutosta hengissä?

***

En muista koska olisin levännyt viimeksi. Ahdistaa tämä työn määrä ja tuleva. Vuokrakämpässä ei ole pyykinpesukonetta eikä astianpesukonetta. Poika herää joka aamu kello 5:30. Kaupat ovat pääsiäisen kiinni, pitäisi osata ostaa ruokaa varastoon pitkäksi aikaa eteenpäin. Pakatessa pitäisi osata arvioida mitä tarvitaan seuraavan kahden kuukauden aikana, mitä vasta myöhemmin.

Eikä tänne edes mahdu kukaan auttamaan, joka paikka on täynnä muuttolaatikoita.

Mutta kyllä mä selviän!

***

Hangossa oli ihanaa taas viikonloppuna, lukuunottamatta itkuista vauvaa ja oksentelevaa veljeäni. Kävelin pitkin rantoja ja tuijotin merelle. Välillä puikahdin kävelykadulle: pikkukauppoja, kahviloita, taidegallerioita, kirjakauppa, vaatteita, meikkejä!

***

Kaikki nämä Selviytyjät sun muut ohjelmat eivät ole extremeä nähneetkään. Minä olisin niin mielelläni jossain hiekkarannalla pelkkään bandannaan kietoutuneena. Tulisivat ja tekisivät tästä ohjelman, katsojat haukkoisivat henkeään: kuinka tuo nainen pystyy, hän on sankari, hän on uskomaton sankari!

***

Perhanan poika! Olin kirjoitellut jo hyvän matkaa vastausta, kun se tuli ja räppäsi jotain nappulaa ja kaikki katosi taivaan tuuliin. Niin, miehethän ovat kautta aikojen olleet mustasukkaisia naisen omasta ajasta.

Voi Virginia, kuka kertoisi vauvalle, että äiti tarvitsisi oman huoneen?

***

Hei ystävät,
Muutamme uuteen kotiin torstaina 24.3. Uusi osoitteemme on siis Hangossa!
En ole muuttopäivän jälkeen tavoitettavissa sähköpostitse ties kuinka pitkään aikaan, joten soitelkaa tai lähettäkää vanhoja kunnon kirjeitä, kun haluatte olla yhteydessä.
Aurinkoista kevättä ja tervetuloa Hankoon,
Anna jengeineen

***

TULOSSA (vielä maaliskuun puolella) : Ensimmäinen kirje Hangosta!

Näitä tekstejä blogikirjoitukseksi purkaessani fb muistutti tästä Glorian Kodin jutusta. Vähän eri näköistä, onneksi! Lisää kuvia juttukeikalta täällä.

15 vuotta sitten, osa 5

15 vuotta sitten ostimme talon Hangosta. Kirjoittelin sähköposteja (myöhemmin myös kirjeitä ja tekstiviestejä) ystäväni K:n kanssa, ensin kysyäkseni apua talokaupoissa, mutta keskustelu laajeni nopeasti koskemaan koko sen hetkistä (hektistä) elämäämme.  Viestinvaihdon alkaessa olin 32-vuotias, lapset olivat kuuden, viiden ja 3 kk.

Tekstejä on editoitu ja lyhennetty, ja esillä on vain minun osuuteni.
Kutsun ystävääni Jajaksi, lempinimi tuli Rebecca Wellsin kirjasta Jumalaiset Jaja-siskot.
Laajemman pohjustuksen tälle vuoden kestävälle juttusarjalle löydät täältä.

***

HELMIKUU 2005

Syyllisyys, häpeä, huono omatunto. Kaikki on – termeistä viis – sekaisin päässä ja mustana möykkynä mahassa.

Syyllisyydestä selviää anarkialla. Sillä, että kun huonona päivänä syöttää eineslihapullia lapsille suoraan jääkaapin ovenraosta, niin tajuaakin, että tämä on helvetin hauskaa ja avaa vielä uhmakkaasti jäätelöpaketin päälle, vaikka ei ole karkkipäivä ja pyyhkii Painonvartijoiden pisteviholla ketsupit lattialta!

***

Koko katras räässä ja köhässä. Olen aivan sekopäinen, kun en pääse mihinkään pakoon, yöt ovat menetettyjä tapauksia. Mistä saan voimia, jaja?

No, talokaupat pitävät mielen virkeänä.

***

Taas uusi taistelutanner eli päivä edessä. Iltaisin olen niin poikki, että olen oikeastaan enää pelkkiä säikeitä. Ja näitä kutsutaan parhaiksi vuosiksi? Miksi ihmeessä, on minulla hauskempaakin ollut.

***

Tanssin äsken pojan kanssa olohuoneessa ja poikaa nauratti. Tytöt ovat kotona myös ja keksin laulunsanoja, joissa kehuskelin heitä. ”Minun tytöilläni on suut kuin vadelmanpuolikkaat…”

Kaikki on sekaisin, olen edelleen aamutakissa, joka paikassa on räkää, mutta meillä kimalteli hetken verran!

 Sanoin lapsille, että tehdään tästä elämästä SEIKKAILU!

***

Tytöt sanoivat äsken, että kyllä tämä on raskasta, tämä vauvan hoitaminen, se vaatii paljon. Niinpä. Mutta ajattele, he hoitavat poikaa kun minä kirjoittelen, mitä luksusta!

Olen myös siivonnut vaatehuoneen ja joka ikisen kaapin, niin että sitten kun lähdön hetki koittaa, voin vain nostella kamat laatikkoon. Sankarifiilis.

***

Meillä on ensimmäinen tarjous viime sunnuntain näytön kävijöiltä, joten luulen, että pistämme kämpän lihoiksi ja pääsemme aloittamaan remppaa Hangossa.

Kaikki etenee siis hyvin, paitsi vauva, joka pääasiassa karjuu yöt läpeensä.

***

Jajaska, mikä minua riipii? Miksi olen niin levoton? En jaksa tätä kotona oloa, mutta en myöskään jaksa lähteä minnekään.

***

Fasaanipaistia Jaja? Toivoisin, että olisit MINUN vaimoni!

***

En saanut eilen sanaa sormistani. Pohdin täällä, miten luonnoton tilanne on sulkea eläväinen ja suurisuinen ihminen kuukausiksi aikuisettomaan tilaan vauvan kanssa. Eihän tässä ole mitään järkeä.

Mies tulee pää höyryten töistä ja alkaa JÄRJESTELLÄ asioita. Soittelee puhelimella, kirjoittelee sähköposteja, tekee rästihommia. Mutta ei puhu. Roikun typertyneenä jääkaapin ovessa ja etsin itkuisin silmin jotain, millä täyttää sisintäni, kun sanoja ei kerran heru.

Vaikka ei pitäisi valittaa: tyttäret puhuvat koko ajan, ja jos milloinkaan tulee hetki, ettei ole mitään sanottavaa, he riimittelevät huopa-kuopa-tuopa-luopa niin että tärykalvot väräjävät hiljaisuuden kaipuusta. Ja yöt läpeensä ääntelee poika. Ei minulta ääntä puutu.

***

Jos saat minulle sieltä Tukholmasta hankittua sen tiskirätin, jossa lukee Lugn, det ordnar sig niin pussaan sinua päähän! Rakastan tuommoisia keksintöjä, paljon hyödyllisempiä kuin joku vitun kuuraketti.

***

Mitä tekstiä taas sinulta sain! Olet ihmeellinen, säkenöivä, hurja ja vaarallinen älykkäine mielipiteinesi.

Pesen nyt tässä koneen ääressä hampaita, mikä on hyvä merkki, sillä on niitäkin päiviä kun tuntuu, ettei kannata, kun kohta kumminkin kuolee. Eli roiskeet Parkkosen uudella näytöllä ja näppäimistöllä ovat sinun vikasi, jos joku kysyy.

***

Meillähän tytöistä vanhempi on ihan kuin minä. Se tyttö virittää minut äärimmilleen, on nokkela ja kärkäs. Toisesta neuvolatäti kirjotti neuvolakorttiin, että Elsa on äidin aurinko. Pojastahan en vielä tiedä juuri mitään, jännää.

Mistä te kipuilette miehesi kanssa, olen aina luullut että te ette riitele koskaan? Teidän avioliittonne vaikuttaa niin kadehdittavan seesteiseltä, aikuiselta ja tasapainoiselta.

***

Nyt vasta tajusin, hidas kun olen, et todellakaan kuluta ihanaa Ruotsin reissuasi tiskirättiä metsästäen! Peruutan tilauksen! (Mitä mä oikein ajattelin, TISKIRÄTTEJÄ???)

***

Me muutamme Hankoon jo pääsiäisenä. Ensin vuokrakämppään remontin ajaksi ja sitten, sitten omaan kotiin. Niin, mitään vuokra-asuntoa ei tietysti vielä ole, mutta kai sekin järjestyy.

Aurinko paistaa, niin ulkona kuin pään sisälläkin.

***

Mistä saa muuttolaatikoita?

15 vuotta sitten, osa 4

15 vuotta sitten ostimme talon Hangosta. Kirjoittelin sähköposteja (myöhemmin myös kirjeitä ja tekstiviestejä) ystäväni K:n kanssa, ensin kysyäkseni apua talokaupoissa, mutta keskustelu laajeni nopeasti koskemaan koko sen hetkistä (hektistä) elämäämme.  Viestinvaihdon alkaessa olin 32-vuotias, lapset olivat kuuden, viiden ja 3 kk.

Tekstejä on editoitu ja lyhennetty, ja esillä on vain minun osuuteni.
Kutsun ystävääni Jajaksi, lempinimi tuli Rebecca Wellsin kirjasta Jumalaiset Jaja-siskot.
Laajemman pohjustuksen tälle vuoden kestävälle juttusarjalle löydät täältä.

***

Kirje Hangon kaupunginjohtajalle 19.1.2005
Subject: Uusia hankolaisia!

Hyvää huomenta Hankoon!

Olen joskus aikaisemminkin vaivannut Teitä kysymyksilläni. Olemme tehneet muuttoa Hankoon ja nyt vihdoin tarjouksen eräästä talosta. Unelmista on toivottavasti tulossa totta. Kiinnitin kuitenkin huomiota erääseen seikkaan: vaikka Hanko taitaakin olla nyt kakkoskotia hankkivien suosiossa, niin vakituinen väki vähenee. Kuinka on mahdollista, ettei Hanko esim. maksa minkäänlaista kuntalisää lapsiperheille, vaikka juuri perheitä Hanko tarvitsisi? Uusia veronmaksajia, lapsia kouluihin, palveluiden käyttäjiä? Monet kunnat ovat tehneet erilaisia paketteja houkutellakseen uusia kuntalaisia, mutta edes se kuntalisä vaatimattomaan kotihoidontukeen olisi hieno tervetulotoivotus! Voisitteko mitenkään harkita asiaa?

Kiitos ajastanne ja toivottavasti lapsiperheiden tilanne Hangossa sen kun paranee, Hanko on muuten niin hieno paikka kasvattaa uusia, uljaita kansalaisia!

Ystävällisin terveisin,
Tuleva hankolainen ja kolmen lapsen äiti

***

Tähän on kirjoitettava pieni tilannekatsaus, tänään 20.1.2020 eli melkein päivälleen 15 vuotta tuosta sähköpostista.

Olen yrittänyt tarjota Hangon kaupungille yhteistyötä tämän juttusarjan tiimoilta, jonkunlaista “muuta Hankoon”-tietopakettilinkitystä kirjoitusten loppuun, sillä minusta tässä on huikea yhden perheen tarina hankolaistumisesta, jota vielä täydentää yhdeksän vuoden blogikirjoitteluni täältä niemennokasta ja se viehättävä tieto, että asumme täällä edelleen ja viihdymme mainiosti.

Hanko on muuttotappiokunta ja äärimmäisessä pulassa vanhenevan ja vähenevän väestönsä kanssa, mutta budjettia uusien asukkaiden houkuttelemiseksi ei edelleenkään löydy.

Välillä olo on turhautunut ja pettynyt. Olen kirjoittanut niin kauan ja paljon Hangosta, ollut haastateltavana lehdissä, radiossa ja tv:ssä, avannut kotimme lehtijutuille ja sisustuskirjoille, rakkaudesta Hankoon. Minusta täällä asuminen on parasta mitä meille on tapahtunut, ja sanonkin aina, että en voi käsittää, mikseivät kaikki ihmiset asu Hangossa, kun tämmöinen paikka kerran on olemassa ja totta!

Minusta tuntuu ihmeelliseltä, ettei meidän tarinaamme hyödynnetä.

Samaan aikaan kaupungin kieltävän vastauksen kanssa sain tänään viestiä yhdestä (lemppari)aikakausilehdestä, haastattelupyyntö koski juurikin kaltaiseni luovan työn tekijän asumista ja viihtymistä Hangossa. Kieltäydyin kostoksi. Tiedän, kammottavan lapsellista, mutta heiveröinen egoni sai pientä tyydytystä siitä ajatuksesta, että jo pelkästään se artikkeli olisi ollut kaupungin kanssa neuvottelemani yhteistyösumman arvoinen. Menkööt Loviisaan haastattelemaan.

Anteeksi pieni purkaus. Haluaisin niin kiihkeästi kehittää Hankoa, mutta se on kamalan vaikeaa ja polulla riittää kiviä käännettäväksi. On riittänyt jo viisitoista vuotta.

15 vuotta sitten, osa 3

15 vuotta sitten ostimme talon Hangosta. Kirjoittelin sähköposteja (myöhemmin myös kirjeitä ja tekstiviestejä) ystäväni K:n kanssa, ensin kysyäkseni apua talokaupoissa, mutta keskustelu laajeni nopeasti koskemaan koko sen hetkistä (hektistä) elämäämme.  Viestinvaihdon alkaessa olin 32-vuotias, lapset olivat kuuden, viiden ja 3 kk.

Tekstejä on editoitu ja lyhennetty, ja esillä on vain minun osuuteni.
Kutsun ystävääni Jajaksi, lempinimi tuli Rebecca Wellsin kirjasta Jumalaiset Jaja-siskot.
Laajemman pohjustuksen tälle vuoden kestävälle juttusarjalle löydät täältä.

***

TAMMIKUU 2005

Väsynyt moi.

Toisella tytöistä on silmä- ja korvatulehdus ja pojalla niin kova yskä ja nuha, että juuri ja juuri hengittää. Johtuu tietysti siitä, etten imetä… En ole nukkunut moneen yöhön, nyt VÄSYTTÄÄ. Jouluaattona olin niin väsynyt, että nousin välillä ruokapöydästä ja menin anopin silmien alta keittiöön nojaamaan jääkaapin oveen ja toivomaan, että ilta olisi jo ohi.

Tuo hyökyaalto saa minut ihan sekopäiseksi, kauhea tuska niiden ihmisten puolesta.

Hangosta tuli vastatarjous. En tiedä. Olen niin kypsä Parkkoseenkin, että täytyy tarkkaan harkita rupeanko sen kanssa mitään taloja ostelemaan.

Päivän fantasia: Kuuma kylpy.

***

Ihanaa, että joulu on ohi ja vuosi vaihtunut. Ihan kuin olisi helpompi hengittää.

Luokkakaverini ystävä, eräs sairaanhoitaja, keräsi sänkyvaatteita ja lastenvaatteita tsunamin uhreille. Annoin melkein kaikki meidän pyyhkeet, lakanat ja vauvanvaatteet. Toivottavasti apu menee perille, meille jäi nimittäin vain kahdet pussilakanat. Ajattelin niitä thaimaalaisia, jotka antoivat ainoat kengätkin jaloistaan.

Aion tänään kerätä joulukoristeet pois ja vaihdella huonekalujen järjestystä. Lähdemme minilomalle Hankoon neljäksi päiväksi, ränsistyneeseen merenrantavillaan, jossa vessat ja suihkut ovat käytävällä ja jossa haisee viemäriltä. Käymme varmaan talolla päivittäin, jos saamme. (Siellä on ovet auki, siis ei lukossa, kaiken aikaa, ihan oikeasti!)

Kuka hullu lähtee kolmikuisen ja kahden uhmakkaan kanssa vetoisaan pensionaattiin, jossa ei ole keittomahdollisuuttakaan. Miten mä meinaan siellä tuttipulloja lämmittää? Sitä en tietysti ajatellut hetkeäkään kun ryhdyin varailemaan huoneita. No, osaanpahan sitten arvostaa taas kotona oloa.

Laitoimme eilen uuden tarjouksen eteenpäin, ottakaa tai jättäkää. Saa nähdä ratkeaako tällä viikolla tuleeko meistä hankolaisia?

***

on pimeää ja synkkää. hangosta ei kuulu mitään. en voi käsittää miten voisin koskaan asua missään muualla sen talon nähtyäni. isot kirjaimet puuttuvat, vauva on käsivarrella. k, olenko muistanut kiittää kun jaksat auttaa, olet korvaamaton ystävä?

***

Mutsi soitti: “Me oltiin eilen teatterissa ja ja tänään mennään Marskin kotimuseoon ja syömään sushia ja illalla blineille ja mulla on uudet vaatteet alennusmyynneistä ja blaa blaa blaa.”

Vitun kiva. Mä siivoan vaatekaappeja ja mun vatsa näyttää vyölaukulta.

***

Bulevardin talo on niin huikea, ihmeellinen, harvinainen, historiallinen kaunis, hassu ja meidän näköinen. Mutta mitä jos Hanko ei otakaan meitä avosylin vastaan?

Olet varmaan kurkkuasi myöten jo täynnä koko Hankoa.

***

Olen aivan alamaissa näiden asuntoasioiden kanssa. Ja raha-asioiden. Meillä on ihan naurettavan vähän rahaa. Faija soitti ja pakotti meidät ajamaan jonnekin Kirkkonummen lähiöihin katsomaan jotain typerää asuntoa. Miksi se ei tajua mitä me etsitään?

Tekee mieli kiskoa hiukset irti päästä ja heitellä esineitä seinään. Miksi tämän pitää olla näin vaikeaa. En mielestäni edes pyydä paljoa.

Vain yhden pikkuruisen kaupungin.

***

Olin eilen Book Clubissa. Käsittelimme Märta Tikkasen kirjaa. Yksi naisista on jotenkin niin täydellinen, sanoinkin hänelle, että kun sulla on kaikki asiat niin reilassa, ja mielenrauhaa, eikä mitään säröjä, niin voi olla vaikeaa ymmärtää ihmisiä, jotka ovat heikkoja, harhailevia, vajavaisia ja epätäydellisiä.

Miten minä ikinä ikinä ikinä saan kasaan tämän palapelin nimeltä Anna?

***

Järkisyyt:
Palvelut lähellä
Lapset pääsevät pyörillä tai kävellen kouluun, kavereille ja harrastuksiin
Saamme isomman asunnon, näillä vähillä rahoilla
Kiireinen elämä vähän hellittää, ehkä
Tulee oltua enemmän ulkona

Tunnesyyt:
Mielenrauha löytyy niiltä kaljuilta kallioilta
Teemme kerrankin jotain ihan omaa
Luovuus alkaa kukkia, on aikaa kirjoittaa ja piirtää
Elokuun illat
Jasmiinin tuoksu
Meri

***

Hangosta tuli juuri postia. Yllätyin todella, että ottivat näin nopeasti yhteyttä! Ehkä ne mun kyyneleet auttoivat?

Ai niin, en kehdannutkaan kertoa sulle, että itkin vähän siellä välittäjällä silloin perjantaina.

***

Kirjoitin sähköpostia Hangon kaupunginjohtajalle.

***

Kysyit onko meidän elämän tarkoitus vain siivota kotia ja ruokkia lapsia. Yritän muistuttaa itselleni aina alhon hetkellä, että kukaan muu ei muuta tilannetta kuin me itse.

Miehet eivät tule sanomaan, että kuule, mä jään kotia pyörittämään, lähde sinä toteuttamaan unelmiasi ja kunnianhimoasi. Niin ei tule koskaan käymään. Vaikeaa on vain tiski- ja pyykkivuorten alta löytää enää taistelutahtoa, ja pahalta tuntuu sekin, että tämmöisestä asiasta vielä nykypäivänäkin joutuu taistelemaan. Ottaa päähän miten selkeästi miehet pitävät itseään ja omaa työtään aivan erilaisessa arvossa kuin tätä puurtamista. Me ollaan alinta kastia.

Sulla on vielä niin paljon edessä. Jaksa uskoa siihen! Tämä on nyt tätä, mutta lapset kasvavat ja tilanne on kohta toinen. Muista, että meidän tehtävämme on myös näyttää tyttärillemme, että kaikki on mahdollista. Ehkä ne pärjäis maksalaatikolla, jos vaan lähtisimme toteuttamaan itseämme?

Kyllä miehet voisivat tehdä vähän enemmän sen eteen, että meidän naisten ei tekisi mieli erota tässä vaiheessa. Melkein kaikkien nimittäin tekee.

***

Nyt näyttää uhkaavasti siltä että TERVETULOA ENSI KESÄNÄ MEILLE HANKOON!!! Eivät enää tule hinnassa vastaan, mutta sillä mennään, kuollaan sitten vaikka saappaat jalassa!

***

Syyllisyys

Äitiyssyyllisyys:
Annan 5 kk vellejä 4 kk ikäiselle
En saa lapsen ihottumaa parantumaan
En leiki koskaan, inhoan leikkimistä
En raaski ostaa aina luomua
Kiroilen

Tytärsyyllisyys:
En osaa olla koko ajan helvetin kiitollinen kaikesta hyvästä, jota vanhempani kuulemma ovat hyväkseni tehneet

Vaimosyylliyys:
Olen holtiton raha-asioissa
Siivoan liian vähän, huonosti, harvoin ja koko ajan valittaen
Haaveilen joskus muista miehistä, vaikkakin kyllä useammin elämästä ilman miehiä

Duunisyyllisyys:
En lue koko ajan alan kirjallisuutta
En välitä työkavereistani
En halua edetä, mutta haluan parempaa palkkaa
En kunnioita pomoani

Ajankäyttösyyllisyys:
Luen, kun pitäisi siivota
Luen, kun pitäisi pestä pyykkiä
Luen, kun pitäisi askarrella lasten kanssa
Luen, kun pitäisi nukkua

Ystävyyssyyllisyys:
Sanon nähdään tai soitellaan, vaikken jaksa
Olen kiinnostunut vain omista asioistani
En jaksa puhua enkä kuunnella

Ihmisyyssyyllisyys:
Olen liian laiska
Olen liian ärtynyt
Olen liian välinpitämätön
Teen harvoin niin kuin muut haluavat

Yleisluontoinen syyllisyys:
En osaa pitää puoliani
Annan kykyjeni mennä hukkaan
Väitän eläväni tässä hetkessä, mutta se ei ole totta
En nauti, kun pitäisi nauttia, vaan tunnen syyllisyyttä

En tunne syyllisyyttä, minä OLEN syyllisyys.

***

Olimme käymässä talolla ja tapasimme omistajat, kolme heppua. Aivan ihania. Meillä synkkasi hyvin ja kaikilla tuntui olevan lopputuloksesta hyvä mieli. Kun tuskailin vanhan myymistä he sanoivat, ettei ole mikään kiire ja että voisin nukkua yöni rauhassa. He tarjotuivat auttamaan ja neuvomaan kaikessa parhaansa mukaan ja sanoivat, että heillä on mm. vanhoja ovia kellarit täynnä, “senkun haette sieltä jos tarvitsette”. Tuli hyvä fiilis!

15 vuotta sitten, osa 2

Lähetimme toisillemme sähköpostien ja kirjeiden lisäksi kirjoitusharjoituksia, muistaakseni Julia Cameronin ja Natalie Goldbergin kirjoitusoppaiden hengessä. Tässä niistä yksi, joulukuulta 2004. 

***

Ei aikaa itkeä

Heräsin eräänä aamuna niin väsyneenä, että tuntui kuin ruumiini, aluslakana, petauspatja ja sängyn runko olisivat yhtä. Jos nousisin, joutuisin nostamaan koko sängyn selkääni, entisestäänkin kipeille hartioilleni. Mutta pakko oli nousta, vauva oli herännyt ja oli painoton, halusi syliin.

Minun teki mieli itkeä hetki, surra väsymystäni ja sitä, ettei se ihan heti helpottaisi. Lapsihan oli vielä niin pieni. Mutta nyt itkulle ei ollut aikaa, vauvan vasen kylki oli märkä, vaippa ei ollut jaksanut koko yötä.

Purin pojan pyjamastaan, vaihdoin kuiviin ja menin keittiöön. Teekuppi siirtäisi itkua vähän kauemmaksi, siihen asti kun vauva menisi pienille aamu-unilleen. Vauva katsoi kun tein teen ja kaksi näkkileipää maksamakkaralla ja antoi minun syödä ja juoda rauhassa. Olin lukevinani lehden, että tuntisin eläväni. Soitin miehelle töihin ja varmistin, että hän oli muistanut viedä isommat lapset aamulla hoitoon.

Siivosimme vauvan kanssa keittiön ja kun hän ei enää viihtynyt oikein missään asennossa, vein hänet sänkyyn unille. Peitto päälle, uniliina pään viereen, käänsin lampun sivuun.

Ajattelin, että sohvalla olisi hyvä itkeä, voisin käydä maaten, jos uupuisin. Nostin edellisillan tyynysodan jäljiltä sohvatyynyt paikoilleen ja etsin torkkupeittoa, kunnes muistin, että lapset olivat laittaneet sen pihalle kulkukissaa varten ja se oli jäätynynyt nurmikkoon kiinni. Menin hakemaan lastenhuoneesta peittoa. Lastenhuone oli kauheassa kunnossa. Palapelinpaloja, monopoliseteleitä, ilmavirrassa leijailevaa pölyä kun pyyhälsin sisään. Petasin tyttöjen sängyt, molemmilla oli paljon tavaraa tyynyjensä alla.

Aloin etsiä kadonneita kirjastonkirjoja. En löytänyt lastenkirjoja, mutta löysin lainaamani keittokirjan ja muistin, että olin luvannut tekstata miehelleni kauppalistan. Etsin puhelintani ja löysin sen vasta kun se soi. Kuuntelin kauan ystävääni, joka oli juuri tullut Kiinasta.

Puhelun jälkeen mietin kauppalistaa. Kännykän automaattinen tekstinsyöttö tiesi kyllä sanat kuten pörssi tai optio, mutta ei makaroni tai hiutale. Vauva heräsi.

Ravistelin päätäni ennen kuin menin vauvan huoneeseen saadakseni karistettua pettymyksen pois kasvoiltani. Laitoin vauvan sitteriin kylpyhuoneeseen ja kävin suihkussa. Puin päälleni. Meikkasinkin vähän ja muistin vasta ripsivärin kohdalla, että aioin itkeä. Pesin meikit pois. Laitoin kuitenkin huulikiiltoa uudestaan. Leikitin vauvaa lattialla ja nielin kyyneleitä. Koitin salaa lukea kirjaa samalla kun heilutin helistintä, mutta vauva huomasi temppuni ja alkoi itkeä. Kävelimme ympäri asuntoa ja sytyttelimme ja sammuttelimme valoja, sillä siitä vauva pitää. Keitin tuttipullot ja etsin kaikki tutit puhdistettavaksi. Syötin vauvan ja söin taas kaksi näkkileipää maksamakkaralla.

Vauvasta näkee kun se on väsynyt. Puin vauvalle ulkovaatteet ja laitoin vaunuissa pihalle. Nyt minulla olisi muutama tunti omaa aikaa.

Istuin nojatuoliin ja vedin jalat alleni. Ennen kuin voisin itkeä, minun pitäisi miettiä miten saisin päivän ainoasta vapaahetkestä kaiken irti. Halusin lukea kirjaa, oikeastaan kahta. Sähköpostitkin pitäisi lukea ja pariin vastata. Samalla voisin etsiä tietoja uudesta kotikaupungista ja käydä rakennustarvikeliikkeen sivuilla. Ja keittiöliikkeen. Imuroisin myös.

Päätäni alkoi särkeä, olin pettynyt itseeni koska kulutin aikaa stressaamalla mitä tekisin, sen sijaan että tekisin sen. Kyyneleet tykyttivät ohimoiden takana. Vauva parkaisi ulkona kesken unien. Olin tyytyväinen, kun sain tuntea itseni tarpeelliseksi seistessäni sateessa heijaamassa vaunuja. Sain lakata ajattelemasta. Uskottelin itselleni, että oli ihanaa hengittää raitista ilmaa.

Päänsärky levisi takaraivoon ja niskaan. Otin särkylääkkeen. Kaikki kolme asuntomme arvioinutta kiinteistövälittäjää soittivat melkein peräkanaa. Olin niin itkuinen ja väsynyt, etten saanut vielä sanottua, että myisimme asuntomme itse.

Lopulta kello oli niin paljon, etten millään ehtisi itkeä rauhassa. Itkisin sitten kun mies tulisi töistä. Otin vaunut ja lähdimme vauvan kanssa hakemaan isosiskoja tarhasta. Kotiin palatessamme suihkutin lasten kuraiset haalarit ja valmistin illallisen. Mummoni soitti ja kertoi pesseensä seinät ja ikkunalaudat, myös ulkopuolelta, ja olevansa matkalla pesutupaan. Pistin nopeasti pyykkikoneen pyörimään.

Mies tuli, mukanaan muurari, joka pistäisi takkamme kuntoon. Söimme seisten vuorotellen keskustellen muurarin kanssa ja pidellen vauvaa. Tytöt pyrähtelivät ystävineen asuntojen väliä.

Kun lopulta saimme illalla kaikki kolme lasta nukkumaan, koitin ujuttaa itseni miehen kainaloon itkemään edes ihan pienet itkut. Mies kuitenkin pyysi, että tutkisimme uuden talon pohjapiirustusta ja miettisimme, miten yläkerran voisi jakaa huoneiksi. Nielaisin ja tartuin kynään, ajattelin yön pimeitä tunteja imetysten välissä .

Kun kävimme puolilta öin nukkumaan, nukahdin niin nopeasti, että unohdin itkeä. Heräsin vauvan ähinään, syötin hänet, roikotin olalla ja taputin selkää. Laskin vauvan jatkamaan unia ja painoin painavan pääni tyynyyn. Annoin kyynelten nousta ylemmäksi, ylemmäksi. Vedin peiton suun eteen vaimentamaan äänet. Vauva oli äskeisen syötön jälkeen oksentanut olkapääni yli peitolle. Pyyhin hitaasti naamani ja nousin vaihtamaan lakanat.

(Kirjoitin tekstin yhteen pötköön ja vauva kainalossa, lähetän sen ennen kuin alan hioa tai katua!)

15 vuotta sitten, osa 1

15 vuotta sitten ostimme talon Hangosta. Kirjoittelin sähköposteja (myöhemmin myös kirjeitä ja tekstiviestejä) ystäväni K:n kanssa, ensin kysyäkseni apua talokaupoissa, mutta keskustelu laajeni nopeasti koskemaan koko sen hetkistä (hektistä) elämäämme.  Viestinvaihdon alkaessa olin 32-vuotias, lapset olivat kuuden, viiden ja 3 kk.

Tekstejä on editoitu ja lyhennetty, ja esillä on vain minun osuuteni.
Kutsun ystävääni Jajaksi, lempinimi tuli Rebecca Wellsin kirjasta Jumalaiset Jaja-siskot.
Laajemman pohjustuksen tälle vuoden kestävälle juttusarjalle löydät täältä.

***

JOULUKUU 2004

Jaja! Mä HALUAN sen talon!
Pitäisi jutella pankin kanssa. Miten me ymmärretään kuinka paljon meillä on rahkeita ottaa lainaa, kun en tiedä menenkö koskaan enää töihin ja minne? Kunnostamiseen menee kyllä rahaa, mutta ei voi mitään, se on mun koti. AUTA!

P.S. Hyvää itsenäisyyspäivää!

***

Parkkonen on nyt pankissa, kirjoitti pienelle muistilapulle sun ohjeet. Eikö me olla liikuttavia? Sunnuntaina taas Hankoon ja MEIDÄN taloon mittanauhojen  ja rakennusmestarin kanssa.

***

Jaja, onnea! Synttärit on ihania. Olkoot samppanjaenkelit sulle suosiollisia nyt ja iänkaiken, aamen.

Mitä mieltä olet jos myisimme tämän itse? Minähän olen aika hyvä suustani, kun sille päälle satun.

Kirjan (kirjojen) tekoon olen valmis. Hangon työllisyystilanteen tuntien minulla on kohta varsin paljon aikaakin. Rakastin ideaasi naisten hurjimmista toiveista! Mutta arvaa mitä: en saa millään päähäni mitä toivoisin. Voiko mulla olla näin hidas mielikuvitus, vai eikö pieneen päähäni nyt mahdu muuta kuin se minun taloni? Odotas nyt…

1. Haluan kirjoittaa kirjan ja antaa sen tiimoilta haastatteluja. Se varsinainen toive on siis olla haastateltavana, kirja on vain keino, hahahaha!

2. Haluan pitää hikistä pikku baaria jossain Etelä-Amerikassa. (Tiedäthän: punainen mekko, ihailevia katseita, tukahdutettua intohimoa.)

3. Haluan lumilautailla, mutta haluan vain osata sen NAPS, en halua harjoitella.

4. Haluan juhlia Gerard Dépardieun kanssa.

Mutta olisin myös hyvin onnellinen, jos saisin nukkua edes yhden yön kokonaan.

***

Jajuska,

Painin täällä imetyksen kanssa. Siinä vasta äitiyden ja naiseuden riivattu mittari näinä aikoina. Tämä nuorimmaiseni meinaa lopettaa arvokkaaseen kolmen kuukauden ikään, vaikka minä olin päättänyt imettää hampaat irvessä vähintään kuusi kuukautta. Itken ja parun ja koitan väkisin tunkea rintaa pojan suuhun. Hän ei halua imeä, eikä maitoa heru, mutta en halua luovuttaa. Kun sitten neljältä aamuyöllä annan pullomaitoa sinisenä karjuvalle lapselle ja katson kuinka hän syötyään nukahtaa syvään uneen, pulleat kädet peiton päällä, tunnenko minä rauhaa ja tyytyväisyyttä?

EN HELVETISSÄ!

Huolettomat ajat ovat takana, eivätkä kai koskaan palaa.

***

Äitiys tiivistyy minulla kahteen sanaan: huono omatunto. Tottakai myös niin sanoinkuvaamatonta rakkautta, onnea ja iloa, mutta yhtäkaikki, kaiken päällä leijuu liian usein huono omatunto. Huono olen, kun olen antanut tuttia, huono olen, kun olen antanut miehen syöttää poikaa pullosta ja käynyt itse kaupungilla. Huono olen, kun olen juonut kaksi lasia viiniä, ja ajatellut karkaavani. Huono olen, kun en leikannut vauvan kynsiä ajoissa ja nyt pienessä otsassa on haava. Huono olen, kun en pelannut Afrikan Tähteä isompien kanssa, vaan luin kirjaa. Eikä huono omatunto liity pelkästään lapsiin, vaan myös kodinhoitoon, itsensä hoitoon, parisuhteen hoitoon…

Naiseus taitaa olla pahasti hukassa, kun kuivausrummun saatuani huokaisin, että tää on parempaa kuin seksi.

Mutta jossain se naiseus vielä kytee, kun lähdin ostamaan talvisaappaita tarhasta haku -reissuille ja palasin mukanani maailman seksikkäimmät korkokengät. Niin terävät kärjet, että pari varvasta täytynee vuolla pois, mutta ai että miten hyvältä ne näyttivät Kämpin baarissa, kun kippistelin miehen kanssa ja lapset oli saatu pariksi tunniksi hoitoon!

Ja silloin muistin, miten tyttäreni osaavat tiukan paikan tullen huutaa TYTTÖVOIMAA!, miten me teemme yhdessä sushia ja lapset saavat rullata, miten pieni viisivuotias osasi iloita nimipäivälahjaksi saamastaan taskulampusta, miten pienet kädet puristavat kaulasta ja suut suukottelevat, miten vauvaa naurattaa, kun se kylpee lavuaarissa. Jotain on mennyt nappiinkin! Ja mies? Kyllä hänkin hyötyi niiden kenkien aiheuttamasta itsevarmuuden puuskasta.

***

Ensinnäkin, Luojalle kiitos viestistäsi. Jos en juuri nyt olisi saanut nauraa, olisin varmaan työntänyt pääni sähköuuniin.

Todellakin, kuten ystävällesikin, myös minulla tuntuu imetyksen lopettaminen olevan käsittämättömän, ylitsepääsemättömän, mielenterveyttä uhkaavan raskasta. Itkin koko eilisen illan. Mies sanoo, että ylireagoin, mutta hän ei tiedä kuinka paljon latauksia tähän liittyy.

Olen sanonut, samoin kuin sinäkin, että jos miehet imettäisivät, niin miehet eivät imettäisi.

Työssäkäymisestä sen verran, että meidän perhe on ollut onnellisempi silloin kuin olen töissä. Minä rakastin nähdä lapset illalla ikävöityäni heitä koko päivän, eikä kukaan olettanutkaan talon olevan siisti ja illallisen kanan nylkemisestä lähtien itsetehtyä. Viikonloput tuntuivat viikonlopuilta. Nyt olen pahasti hukassa, en kestä ajatusta kotiinjäämisestä. Mikä on minun paikkani maailmassa, kuka olen ja mitä varten?

Rakastan lapsiani ja kuiskaan salaa, että on hetkiä, jolloin toivon tapaavani vielä neljännenkin. Silloin kun yösyötöllä pikkuiset sormet tarttuvat omiini.

***

Ulkona on pilkkopimeää vaikka kello on 9 aamulla. Maisema on kylmä ja lumeton. Jouluun on aikaa enää viikko. En jaksa ajatella koko joulua. Siitäkin on tietysti huono omatunto. Jouluttomat lapsiparkani.

Teen tänä vuonna tieteellistä tutkimusta aiheesta Mies ja jouluvalmistelut. Mies on aina erittäin halveksivasti ilmoittanut, ettei ymmärrä mitä uupumista jouluvalmisteluissa on, vähän lanttulaatikkoa pöytään ja se on siinä. Tämä siis sen jälkeen, kun olen ostanut veronpalautusrahoillani kaikki joululahjat, myös hänen sukulaisilleen, siivonnut ja koristellut kodin, organisoinut joulukorttikuvaukset ja korttien lähetyksen, kaivanut vaatehuoneesta joululevyt, joulukirjat ja jouluvideot, sopinut joulupäivien ohjelman kaikkien sukulaisten kanssa, miettinyt menun ja viinit, tehnyt ja hommannut jouluruoat, hankkinut kynttilät ja servetit, ostanut, pessyt ja silittänyt lasten joulujuhlavaatteet, tilannut joulupukin ja valmistanut piparit ja glögin.

Tänä vuonna, rakkaat ystävät, tänä vuonna mieheni saa järjestää joulun!

(Joulukalenterit kävin lapsille ostamassa, ajattelin siten säästää heidän tulevissa terapiakuluissaan. )

Kuva: Tältä näytti Hangon talon eteisen seinä, kun kävimme taloa ensi kerran välittäjän kanssa katsomassa.