Mitä mä just sanoinkaan siitä vastarannankiiskeydestä?

Olen ilmeisesti maailman ainoa ihminen, joka ei lämmennyt La La Landille.

Minusta elokuva oli pitkäveteinen ja tuskallisen hidas, pääparin välillä ei kipinöinyt, alun ruuhkakohtausta lukuunottamatta mikään musikaalinumero ei jäänyt mieleen (eikä siitäkään itse biisi), juoni ontui ja kaiken kukkuraksi elokuvassa oli todella raastava valaisu. Ne neonvihreät ja muut, kuin olisi vedellyt lasinpalalla ohimoihin. Veivasin leffateatterin penkillä kuin pieni puolukka.

Emma Stonessa ja Ryan Goslingissa on hurmaavutta ja taituruutta kerrakseen, sitä ei käy kieltäminen.  John Legend oli kuumis. Tapahtuu kuitenkin sama, kuin oikein korostetun taidokasta romaania lukiessa joskus käy. Vaikka teksti olisi kuinka hienostunutta, älykästä ja taitavaa, mutta ei mukaansa tempaavaa, ei kirjaa kertakaikkiaan voi luokitella hyväksi. Vai voiko? Sanoisinko, että La La Land oli hyvä? No ei se nyt kai varsinaisesti huonokaan ollut. Katsoisinko sen uudestaan? En kuuna kullan valkeana.

Enkä sitä paitsi itse asiassa ollut ainoa, myös perheen nuoriso-osasto oli ymmällään. (Ja he sentään ovat kauniita, vilpittömiä sieluja, aina kaikesta ihastuksissaan, toisin kuin kyyninen äitinsä.) 14 Oscar-ehdokkuutta sai meidät pyörittelemään kotimatkan verran päitämme epäuskoisina. Kotimatka kesti muuten vaivaiset pari minuuttia ja sen jälkeen elokuva olikin jo haihtunut päästä.

Miten leffa teihin puri?

(Enkä mä ihan hirveästi diggaile free jazzistakaan… Ehkä se oli se.)