Author: Anna

Pöytä koreaksi

Kuva ei ole hääppöinen, mutta ilta oli. Kokkasin pitkästä aikaa korealaista! Rakastan kun pöytä on täynnä erilaista kippoa ja kuppia, ja aivan erityisesti rakastan jos suurin osa niistä on erilaisia vihanneksia. Kipot ja kupit on ihaninta jakaa vanhojen ystävien kanssa, pitkästä aikaa kohdatessa. Minun vahvuuteni ovat vahvasti välimerellisessä keittiössä ja korealaisen ja muutenkin aasialaisen ruoan kanssa on vielä paljon opettelemista. Ei tule lonkalta, ei. Joudun seuraamaan silmä kovana reseptejä, yritän ymmärtää erilaisten mausteiden ja maustekastikkeiden eroja ja koitan pistellä vain ihan vähän omiani. Tuntuma tulee tekiessä, toisto tekee mestarin. Ohjeet (joita siis MELKEIN noudatin) löysin kaupoissa jaettavasta Sempion reseptivihkosesta ja suurin osa maustekastikkeista ja – tahnoista oli juurikin Sempiota. Maahantuojan Finefoodsin sivuilta löytyy paljon lisää ruokaohjeita. Korealaiset siivet ja majoneesidippi Sekoita marinadi korealaisesta marinadikastikkeesta, Gochujang-chilitahnasta ja hunajasta (minulla oli inkiväärihunajaa). Sotke kanaset kauttaaltaan ja anna maustua ainakin pari tuntia. Nosta siivet marinadeineen päivineen öljyttyyn uunivuokaan ja paista kypsiksi juuri ennen syömistä välillä käännellen, lopuksi nappaa vielä pintaan napakampaa väriä grillivastuksen alla. Ripottele päälle purjorenkaita ja tarjoa kuumina ja tahmeina. Sekoita majoneesista, chilitahnasta ja hunajasta siiville …

Kylässä Le Corbusierilla

Arkkitehti Le Corbusierin kohteita on Pariisissa useampikin. Kuten yksi ensimmäisistä ja ihailluimmista töistä Maison La Roche, jossa vierailimme eräänä marraskuisen matkamme sateisena aamuna. Se kun löytyi kätevästi aivan hotellimme takapihalta! Maison La Rochen vieressä sijaitsee niin ikään itsensä mestarin piirtämä Villa Jeanneret, nykyinen Fondation Le Corbusierin toimisto, kirjasto ja arkisto. (Pierre Jeanneret oli Le Corbusierin serkku ja työtoveri.) Tämä kuvissa näkyvä asunto taas oli Le Corbusierin koti vuosina 1934-1965, hänen kuolemaansa saakka. Ateljeekoti oli juuri vastikään Pariisin vierailumme alla avautunut uudelleen yleisölle parin vuoden perusteellisen restauroinnin jälkeen. Koko Molitoriksi nimetty kerrostalo on Le Corbusierin suunnittelema, hän varasi heri alkuun kaksi ylintä kerrosta asuin- ja työskentelytiloikseen. Tämäkin kohde löytyi vain parin bussipysäkin päästä hotellistamme, Bois de Boulognen laidalta. En voinut olla ajattelematta, että Le Corbusier ei ehkä koskaan joutunut kokkausvuoroon, sillä sellaisia kopperoita keittiöt hänen piirtämissään asunnoissa olivat. (Eikä joutunutkaan, tarkistin, hänellä oli taloudenhoitaja.) Le Corbusier rakasti Välimeren valoa, ja tavoitteli sitä suunnittelemissaan kohteissa erilaisilla ikkuna- ja lasiratkaisuilla. Oman kodin makuuhuoneessa sänky oli sijoitettu korkeiden jalkojen päälle, jotta loikoilija saattoi nähdä maiseman myös makuultaan. Erilaiset parvekkeet …

Vuosi sitten vuosi vaihtui San Agustin Etlassa

Vuosi sitten Meksikossa. Siirryimme Oaxacan kaupungista vuodenvaihteenviettoon noin 40 minuutin ajomatkan päähän, pieneen vuoristokylään nimeltä San Agustin Etla. Emme yhtään tienneet mitä odottaa, kun taksi poukkoili pölyisiä hiekkateitä syvälle maaseudulle, keskelle ei mitään. Majapaikkamme Casa Maria osoittautui hyvin kauniiksi, mutta hyvin yksinkertaiseksi. Yöt ja sitä myöten riisutun luostarimaiset huoneet olivat jääkylmiä. Olimme ainoat asiakkaat, ja kun hotellia pyörittävät kaksi hiljaista naista iltapäivällä lähtivät omille teilleen, olimme koko rakennuksessa yksin. Nettiyhteys toimi vain silloin tällöin, ja vain tietyissä paikoissa (aula, katto). Päivisin pelasimme korttia kattoterassilla, jonka aurinko lämmitti suloisesti, mutta jota asuttivat valtavat, helikopterinkokoiset kovakuoriaiset. Aamiainen oli askeettinen, leipää sai vain silloin jos leipämummo sattui saapumaan kadunkulmaan korinsa kanssa. Jos ei, naiset vain kohauttivat olkapäitään ja sanoivat anteeksipyytelevästi no hay pan. Joimme laihaa kahvia hiljaisina. Kyläkauppa oli pimeä kioski kellarissa kadunvarrella, sieltä haalimme huoneisiimme perunalastuja ja aikoja sitten umpeutuneilla päivämäärillä merkittyjä keksejä, sillä ravintoloita ei juuri ollut, ja nekin vähät olivat auki vain silloin tällöin. Myönnän, silloin manasin yhteyshenkilöämme, joka paikkaa oli ehdottanut: mitä hän oikein oli ajatellut? San Agustin Etla on noussut arvoon arvaamattomaan, kun …

Joko näit? ROMA

Alfonso Cuarónin ROMA on huikean hieno elokuva, sellainen, joka jää leijailemaan mielen päälle pitkäksi aikaa. Kaunis, haikea, syvällinen, pakoton. Roman katselukokemuksesta teki erityisen minulle myös se, että minä olen hetken elänyt elokuvan maisemissa. Elokuvaperheen koti on ihan kuin meidän airbnb-talomme Mexico Cityn Condesan kaupunginosassa, joka sijaitsee Colonia Roman vieressä. Kaikki näyttää tutulta: kadut, puut, ihmiset, talon keskellä kulkeva portaikko ja sen ylätasannetta kiertävät huoneet, kevytraamiset ikkunat ja ovet. Meillä oli myös taloudenhoitaja, Rebe, joka pesi pyykkimme talon katolla… Elokuvan pääroolin näyttelee ensikertaa kameran edessä esiintyvä oaxacalainen opettaja Yalitza Aparicio, jossa on sellaista mystistä juurevaa voimaa, jota olen yrittänyt kuvata, kun olen haparoiden koittanut melkein vuoden kuroa Meksikon matkakertomusta kasaan. Häntä etsittiin kauan, ja hyvä niin. Hän on ilmiömäinen. Cuarónin elokuva on vahvasti naisten elokuva, mutta sen keskiössä ovat silti isät. Olemattomat, katoavat isät, Cuarónin omasta lapsuudesta tuttu suru. 1970-luvulle sijoittuvan, mustavalkoisenakin häikäisevän elokuvansa Cuarón on omistanut oman lapsuudenperheensä taloudenhoitajalle Libolle. Elokuva on katsottavissa Netflixissä. Cuarónin on muuten eräs toinenkin kaikkien aikojen lempileffani Y Tu Mamá También.

Annas Guide to the Holidays

Taas lainataan, tällä kertaa kysymyspatteristoa Vogue Paris’n sarjasta “A Vogue Paris Guide to the Holidays”. Tykkään lukea näitä! Sopivan kevyitä jouluaiheisia kysymyksiä, tässä nyt ronskisti kopioituna englanniksi, vaikka vastaankin suomeksi. Pärjännette. Is there a photo in your phone that screams Christmas? Toki, tämä kansikuva. Toteutimme vihdoin haaveeni kuusiköynnöksistä kaari-ikkunassa, ulko- ja sisäpuolella. Köynnökset ovat kylläkin tekokuusta, mutta ajavat asian ja ovat näin ollen käytettävissä myös tulevina jouluina. Jotka tosin aion viettää hotellissa: Which hotel or place do you dream of celebrating Christmas in? Luin juuri Ylen artikkelin hotellijoulusta, ja itse asiassa myönnän jo joskus marraskuun alussa viipyneeni pitkään Hotel St Georgen sivuilla haaveilemassa. Hotellijoulu Helsingissä voisi hyvinkin olla unelmieni joulu. Kuvittelen mielessäni öisin sitä kaikkea: puhtaita lakanoita (jotka joku toinen olisi pessyt), iltapäiväteetä talvipuutarhassa, spa-sessioita, aamiaisia vuoteeseen, aikaa pukeutua parhaimpiinsa, valmiiksi katettuja illallisia, käyskentelyä Helsingin jouluvaloissa, päiväelokuvia lasten kanssa, luistelua rautatentorilla… Myös joulu Villa Le Menestrelissä Cannesissa lukeutuu elämäni ihanimpiin, sen tahtoisin kokea uudestaan. Where are you celebrating Christmas this year? Kotona Hangossa. Ihanaa sekin! Saamme tytöt kotiin, mutsi ja faija tulevat myös Hankoon. Jouluaattona meillä …

Ole hyvä ja katso: Le Concours

Näitkö jo Le Concoursin? AIVAN LOISTAVA! Tämmöisiä elokuvia mä rakastan. Elokuvia, joissa ei tapahdu mitään ja joissa vain lähinnä puhutaan, mielellään ranskaksi. Dokumenttielokuva on katsottavissa Yle Areenassa vielä reilun parin viikon ajan. Mitä omistautumista, miten intellektuellia käsien vääntelyä, haluan töihin La Fémis-elokuvakouluun heti paikalla, suoraan raatiin! Seuraavan Pariisin reissun ohjelmaan sisällytänkin käynnin jossain Femisin kulmakuppilassa. Ehkä väittelijänlahjakkuuteni loistaa päällepäin merkillepantavasti. Ja kun tässä nyt kerran koolla ollaan, niin kerron teille samalla taas ylivertaisia mielipiteitäni muista viimeksi kokemistani kulttuurihässäköistä: Oppivuodet pariisilaisittain. Le Concours-dokkarin “pari” Teeman Elokuvajuhlilla. Pari siksi, koska tässäkin kerrotaan nuoresta elokuvaopiskelijasta. Tekotaiteellinen ja pitkäveteinen elokuva minusta. Ja pitkä. Ja veteinen. Colette. Pateettinen ja hieman hengetön elokuva ranskalaiskirjailija Colettesta jättää kylmäksi, Keira Knightley ei ihan onnistu olemaan se hurmaava röyhkimys, joka Colette oikeasti oli (sanoo Anna “tunnettu Colette-asiantuntija ja Coletten henkilökohtainen ystävä” Piiroinen.) Ja olen NIIN NIIN NIIN kyllästynyt naisen suun vaginalisoimiseen, katsokaa sitä huulten roikottamisen, räpläämisen ja omenanpureskelun määrää tässäkin elokuvassa! Puvustus kuitenkin niin ihana, että toisaalta ehkä se riittää syyksi tutustua tähän sinänsä kiehtovaan tarinaan. Muistatteko, olen haikaillut Coletten kulmille myös St Tropez’ssa? …

Ruokakurssilla Meksikossa

Jatkamme vuodentakaisen Meksikon-matkan parissa. Yksi matkan kohokohtia oli puolen päivän ruokakurssi, johon sisältyi ensin käynti kauppahallissa ja torilla kokkimme kanssa ja sen jälkeen kiihkeää ruoanlaittoa vastaostetuista, tuoreista raaka-aineista. Miten mainio tapa tutustua uuteen maahan, sen kieleen, kulttuuriin ja tapoihin, suosittelen lämpimästi! Olen jo unohtanut suurimman osan valtavasta määrästä ruokalajeja, jotka valmistimme, ja jotka nautimme oluen kera pitkän pöydän ääressä ulkona pihalla kurssin päätteeksi. Eniten teimme erilaisia salsoja ja kastikkeita, jotka erosivat toisistaan lähinnä käyttämämme chililajikkeen verran, ja sen mukaan lisättiinkö tehosekoittimeen yksi toukka savustettuna vai au naturel! Teimme myös ainakin kesäkurpitsankukka-tortilloja ja jälkiruoaksi suklaajäätelöä talon omasta suklaasta, joka oli pakattu niin kauniisiin kiekkoihin, että haalimme suklaata myös tuliaisiksi. Opettajamme oli napakkaa sorttia, kurssilla ei rupateltu, kädet työnnettiin heti kyynärpäitä myöten raaka-aineisiin ja ryhdyttiin hommiin. Huomasin, että hän oli ensialkuun epäileväinen nähdessään nuorisolaumamme, mutta lopulta juuri he saivat armollisimman nyökkäyksen ja kauneimmat kehut erittäin vähäsanaiselta ja vaativalta chefiltä. Minäkin olin ihan reipas, mutta myönnän välillä pysähtyneeni katsomaan kaunista keittiötä, upeita saviastiapinoja, seinillä riippuvia taideteoksia ja kokin hipihiljaista mutta supertehokasta henkilökuntaa, joka siivosi keittiötä, toimitti vadeittain esivalmisteltuja vihanneksia …

Joulu Oaxacassa

Tuntuu, että pystyn vihdoin palaamaan näppäimistöni avulla Meksikoon. Eihän siihen mennyt kuin vuosi, sulatteluun. Sille, joka vastikään on seuraamme liittynyt: vietimme viime vuodenvaihteen Meksikossa, yhteensä kolme viikkoa. Matkan varsinainen syy oli Parkkosen valokuvanäyttely pääkaupungissa Mexico Cityssä, sen jälkeen matkasimme Oaxacaan jouluksi  ja pieneen San Agustin Etlan kylään uudeksi vuodeksi. Matkakertomuksen edelliset osat löydät kootusti täältä. Silmäilin itsekin jutut uudestaan läpi ja sain taas kiinni siitä hämmennyksestä ja jonkunlaisesta alakulosta, jonka matka minussa aiheutti. Siksiköhän matkapäiväkirjan loppuunsaattaminenkin on kestänyt? Olkoot, nyt tunnen tarvetta pistää reissun pakettiin, muistoksi itselleni, ja jälkeläisille, ellei muuta. Huomaan, että on enää vaikeaa muista asioiden järjestystä, nimiä ja osoitteita, teknisiä yksityiskohtia. Mutta tunnelmia muistan, tuokiokuvia sieltä täältä. Kuten ajomatkan vuorten yli Oaxacan osavaltion pääkaupunkiin Oaxaca de Juareziin. Olimme valvoneet koko edellisen yön huonovointisten tyttärien kanssa ja minä olin kurkkukivussa. Olimme aika hiljaista porukkaa, sympaattinen kuskimme Leo ei saanut meistä juttu- eikä lounasseuraa kuuden tunnin ajomatkalle. (Olimme vuokranneet auton ja kuskin siirtymiseen, sillä meille oli toitotettu, että itsekseen ei maantielle kannata lähteä. Pysäyttipä auton maantierosvo tai poliisi, huonosti kävisi.) Vuorten ylitys oli kaunista …

Fondation Louis Vuitton – aavelaiva Pariisin laidalla

Ensimmäinen aamu Pariisissa. Hyrrään onnesta, availen ja suljeskelen huoneemme ovea puutarhaan, selailen kirjoja, levittelen karttoja kaikille vapaille pinnoille ja saan kuin saankin Parkkosen lopulta hereille heti kuuden jälkeen. Pariisi! Tuolla ulkona on Pariisi! Etukäteen ostetut lippumme Fondation Louis Vuittoniin oikeuttavat sisäänpääsyyn vasta kello 11. Nautimme hitaasti aamiaista vanhemman ranskalaispariskunnan kanssa yhteisessä pöydässä. Emme malta olla maistamatta tuoreiden croissanttien lisäksi rapeakuorista patonkia, voista kiiltäviä suklaapullia ja mantelimassalla täytettyjä rusinakierteitä, kaikki uuninlämpöisiä. Pöydällä on iso lasipurkillinen aprikoosihilloa. Tajuamme ehtivämme vielä huoletta johonkin toiseenkin museoon ennen Vuittonia ja hotellinisännän suosituksesta kohteeksemme valikoituu Musée Marmottan Monet, jonne on vain parinkymmenen minuutin kävelymatka pitkin keltaisten lehtien pilkuttamia katuja. Musée Marmottan Monet on aikoinaan ollut erään herttuan metsästysmaja, silloin kun Bois de Boulognen kulmat olivat vielä maaseutua, kaukana vasta kehittyvän Pariisin keskustasta. Myöhemmin kivilinna siirtyi Marmottan-nimisen taiteenharrastajasuvun omistukseen ja pitää nykyään sisällään yllättäen mm. maailman suurimman Claude Monet -kokoelman! Monet’n ja muut nimekkäät katsastettuamme hyppäämme Uberiin ja suuntamme varsinaiseen kohteeseen. Juttelen kuskin kanssa, nuori toisen polven maahanmuuttajakundi kyselee mitä aiomme tehdä Pariisissa. Kun vastaan, että aiomme osallistua Paris Photo -tapahtumaan ja …

Irvikissan ystäväkirja

Tajuttuani tässä syksyn mittaan, etten olekaan enää parikymppinen, ryhdyin tarkastelemaan sillä silmällä muun muassa some-virtaani. Miksi sitten seuraan vastakuoriutuneita mimmejä ja vertaan itseäni (joinakin päivinä parkuen) heihin, kun oikeasti haluaisin kuollakseni nähdä, että yli neljäkymppisiäkin ihmisiä on olemassa ja heillä on jopa ihan hauskaa kurttuisine kasvoineen. Aloin aktiivisesti hakea itselleni inspiroivia naisia seurattavaksi. (Melkein kuin Mia Kankimäki kirjassaan Naisia joita ajattelen öisin, joka oli muuten huumaavan kannustava. Lähden tutkimusmatkalle äärimmäisiin olosuhteisiin hetkenä minä hyvänsä!!!) Viittasinkin tähän uuteen harrastukseeni (ei tutkimusmatkat, vaan inspiroivat naiset) Sisäänpäin-postauksessa, ja seurattavistani kyseltiin. Muuten: käyn säännöllisesti lukemassa tuon postauksen kommentit, ne ovat minun huumeeni <3 Olen myös koittanut rohkeammin laittaa omia kuviani instaan. Jos minä haluan nähdä muutakin kuin siloposkisia lapsosia, niin eikö minunkin sillä logiikalla pitäisi luottaa siihen, että oma irvikissan naamani olisi jollekin muulle piristävä poikkeus kuvien virrassa? Koitan muistuttaa itseäni, että aina kun vaadin jotakin muilta, mietin myös olenko itse valmis samaan. Mutta montaa kuvaa minusta ei kerta kaikkiaan ole, koska kärsin syvästä kamerakammosta, kuten olen varmaan joskus kertonutkin. En ymmärrä mikä siinä on: pidän itseäni ihan mukiinmenevänä, …