Pidempään seuranneet sen jo tietävätkin, meidän ja talomme kohtaamiseen liittyy ihmeellinen tarina.
Osuimme kerran vuosia, vuosia sitten Hankoon ja ajauduimme hiljaisessa elokuun yössä Bulevardin merenpuoleisen päädyn varrella sijaitsevalle sisäpihalle. Pysähdyimme kummallisen, melkein kolmionmallisen kivitalon eteen, joka hohti kulunutta valkoista valoa ja vaikutti kuin jostain muualta maailmasta paikalleen pudonneelta. Me olimme vannoutuneita helsinkiläisiä molemmat, eikä meillä ollut Hankoon mitään siteitä, mutta se oli kai kaari-ikkuna, tai pieni koristeellinen parveke, tai rauta-aitaan kietoutunut pajupuu, joka sai minut parahtamaan Parkkoselle:
Jos sä rakastat mua, sä ostat mulle tän talon!
No, mitään taloja ei siinä ruvettu iltasaduksi ostelemaan, eikä se olisi ollut myynnissäkään. Tarkistin sen myöhemmin. Mutta Hanko jäi sydämiimme, aloimme käydä usein, kurkistelimme taloakin vielä monta kertaa portin lomasta. Kadulle siitä näkyy vain se laivan keulaa muistuttava kulma.
Pitkästä tarinasta lyhyt: kerran se talo sitten oli myytävien asuntojen sivustolla, vaapuin viimeisilläni raskaana sitä katsomaan ensimmäistä kertaa sisältä ja pienen pankissa nyyhkyttämisepisodin jälkeen se oli meidän. Me jätimme kaiken muuttaaksemme Hankoon kahden pikkuisen tyttären ja yhden viisikuisen pojankääryleen kanssa.
Vasta myöhemmin muistin, että olimme aikoinaan, nuorina ja luottavaisina listanneet lennosta asioita, joista haaveilimme. Sen lisäksi, että halusin kuusi lasta (tehdään vaikka 99! huusi rakastunut Parkkonen), olimme elätelleet toiveita asumisesta meren rannalla valkoisessa kivitalossa.
Bulevardin päässä keinuu meri, joka päivä erilainen. Kesällä vaelsimme kylpytakeissa yöuinneille helteen riivaamina, eilen Puistovuoren kalliot olivat syysauringon matalasta mahlasta appelsiininpunaiset ja vesi vaahtopäistä. Valkoinen kivitalomme rapisee hissukseen, hengittää hyvin, paukkuu kun myrskyää ja on varmasti osaltaan tehnyt meistä meidät.
En malta karsia Krista Keltasen upeaa kuvasarjaa, saatte hukkua kuviin. Onhan tämä ihana muisto meillekin, kuten tietysti myös muut kotoamme tehdyt lehtijutut vuosien varrella.
Superparivaljakko Jonna Kivilahden ja Krista Keltasen juttu ja kuvat ovat olleet (vähän eri muodossa toki) esillä sekä kirjassa Happy Homes – Creative sekä Glorian Kodin elokuun 2018 numerossa.
Miten upea, persoonallinen, kodikas ja kutsuva koti teillä onkaan! Kiitos että jaoit kuvat. Olen vasta tämän vuoden seurannut juttujasi, mahtavaa löytää joskus ”aikuinen” bloggaaja, jonka tyyli kolahtaa.
Ihanaa, kiitos, kiva kun seuraat!
KIITOS!! IHANA TARINA!!!
Kiitos kun luit 🙂
Niin ihana että itkettää!
Muakin vähän itketti kun muistelin.
Aah, noi siniset ja vihreät! Ja ihan kaikki! Teillä on ihana, ihana koti. Ja te kaksi ootte suloiset kyyhkyläiset.
Oi, ihana Belgian Lempi, sä oot vielä siellä <3
Mä en vielä hukkunut, olisko lisää kuvia 😍
Haha, olisihan niitä, mutta ei nyt viitsitä uuvuttaa lukijakuntaa ihan tainnoksiin!
Mä löysin blogisi viime keväänä, ahmin suurimman osan jo silloin… Vasta nyt ahmin loput ja instagramista loput ❤❤❤ ai että, ai että!! Että mä tykkään ❤
Mahtavaa kuulla, oon tosi iloinen jos olen onnistunut koskettamaan! Kiitos kun luet!
Glorian koti talletetaan lehtikassiini keittiön kulmaan ja Happy Homes lainattiin jo aiemmin kirjastosta!
Herrrkullisia kotikuvia! Haluaisin niin myös ammeen ja rauhoittavan iltakylvyn…
Tämä tarina on hykerryttävä🤩
Mähän olen siis melkein teillä kylässä! Tai sä meillä!
Mielellään!😄💗
Teillä on ihan mieletön koti! Jotenkin aika epäsuomalainen, näen vaikutteita Ranskasta ja ehkä Italiastakin. Kiinnitin myös huomiota siihen, että kuvissa ei näy samoja trendikkäitä esineitä ja huonekaluja kuin niin monissa skandinaavisissa kodeissa, joita somessa näkee. Ja se tuntui aika virkistävältä. Todella mielenkiintoisen ja ennen kaikkea viihtyisän näköine koti. Mielellään näkisin kuvia lisääkin!
Tämä on tämmöinen itsekseen muotoutunut koti, varmasti olemme imeneet vaikutteita maailmaltakin. Kaikki on pikkuhiljaa tänne ajelehtinutta, ei kovin suunnitelmallista. Ja sitten viime syksyn, jolloin kuvat otettiin, paljon on jo muuttunut. Tupa on taas ihan eri näköinen kun edesmenneiden isotätien jäämistöä seilasi sisään ja paljon entistä lähti ulos. Hauskaa.
Niin kaunista!!!!
Kiitos!
Kiitos tästä.
Vierastilojen kuvillakin olisi ihana herkutella…
Kiva kun pidit! Vierastalon yläkerta on itseasiassa kuvattu lehtijuttuun, joka tulee ensi kesänä ulos. Myös instassa on jotain vilauksia. Alakerrasta löytyy jonkin verran kuvia blogin arkistoista tunnisteen ”taiteilijaresidenssi” takaa!
Tuo katto. <3 Jos pääsisin kyläilemään teillä, makaisin varmaan koko ajan lattialla ja vain ihailisin kattoa. Olen heikkona vanhaan punatiileen ja katossa se on ihan poikkeuksellisen hienoa.
Moni itse asiassa makoileekin! 😀
Katselin kuvia äimistyneenä ja ajattelin vain, että herranjesta, asuuko joku näin kauniisti!
Voi kiitos! Näitä on terveellistä kuulla, välillä kun itse näkee vain puutteet ja muutenkin turtuu ajattelemaan, että kaikki on ihan tylsää ja tavallista.
Rakastan teidän ihanan epätyypillistä kotia <3 Siellä asuu ilo ja onni <3
Kiitos Celia, me kyllä viihdymme täällä valtavan hyvin! <3
Oi ja voi, miten herkullinen kotinne on! Rakastan persoonallisuutta ja tunteella elettyä miljöötänne. Kodin kuuluukin olla kiinteä osa kaikkea koettua ja nähtyä. Kuviin voi uppoutua ja ammentaa energiaa, joka samanaikaisesti on harmonista. Erkkeri-ikkunan tuolissa olisi ihana lukea kirjaa höyryävän teekupposellisen kera. Seuraavalla Hanko -retkellä ihan varmasti kurkistelen aidan raosta. Unelmien toteutuminen on hurmaavaa! Halauksin Tuija