Valitse sivu

Voi kuinka monta kertaa olen yrittänyt kirjoittaa, mutta sanat eivät vain putoile sormenpäistä entiseen malliin. Loppuvuosi ja tammikuu vetivät kölin alta oikein kunnolla ja helmikuu jatkaa jakamalla avokämmentä kylmällä kädellä.

Aikani riuhdottuani ajattelin, että hei, en taistele enää vastaan. Jos maailman on nyt tarkoitus mua murjoa, niin murjokoot sitten. Heittäydyn uteliaaksi muovailuvahaköntiksi, katson mitä minusta ollaan puristamassa (varmaankin timanttia?) ja yritän sinne iskujen väliin upottaa kaikkia kivoja asioita. Kuten iloisia ihmisiä.

Tämän keksin ihan vasta juuri. Juttelin yhtenä päivän puhelimessä erään partasuun kanssa. Hän oli lähdössä retkelle Ranskaan samppanja-alueille, kuvaili matkasuunnitelmiaan ja epätoivoisia yrityksiään ostaa ranskalaiselta auto (päätyi mopoon). Ja hän kuvaili pieniä samppanjataloja ja viinitiloja ja jännittäviä rypäleitä ja Lyonia ja kaikki mitä ja miten hän minulle kertoi nauratti minua niin paljon että kyyneleet vain sinkoilivat valkoiseksi rapatuille kiviseinillemme pisaroimaan ja puhelun jälkeen näytin onnelliselta, hengästyneeltä pesukarhulta. Pesukarhulta, jolle on luvassa laatikollinen samppanjaa.

Siitä sitten sain päähäni, että nyt on hakeuduttava ilon pariin ja naurun piiriin ja vähän vikkelään sittenkin. Ei täydellisten ihmisten seuraan, vaan sellaisten, joissa asuu, joista PURSUAA ilo kaikesta huolimatta.

Kunhan opin jotain, raportoin heti. Elämän tutkimusmatkailija Toukka palveluksessanne.