Valitse sivu

Minusta tuli äiti 25-vuotiaana. Tuijotin Kätilöopistolla eräänä helmikuisena yönä sylissäni lepäävää nuppuista tyttölasta ja tunsin järisyttävän riemun rinnalla hiljaa hiipivää pakokauhua. En kuitenkaan niin paljon pakokauhua, etten olisi ollut kolmen kuukauden kuluttua jo taas pieniin päin.

En muuttunut yhdessä yössä enkä kahdessakaan, olen kasvanut äidiksi hitaasti. Olen itkenyt lattialla pinnasänkyjen välissä väsymyksestä, olen riuhtonut töiden, oman elämän ja kodin väliä. Olen ollut kärsimätön ja itsekäs. Olen vaatinut joskus liikaa, antanut liian vähän, laittanut asioita ihan väärään järjestykseen. Äitinä olen hiukan lyhytpinnainen, omiin ajatuksiini uppoutuva, en mitenkään järin osallistuva. Vaadin valtavia määriä omaa aikaa. En todellakaan tuoksu pullalta, enkä missään olosuhteissa askartele.

Silti. Äitienpäivänä nuo versot nousevat vuodesta toiseen ennen kukonlaulua ja livahtavat yöpuvut päällä ja saappaat jalassa poimimaan valkovuokkoja. Vaappuvat isänsä avustuksella yläkertaan painavan, klommoisen tarjottimen kanssa, joka on täynnä herkkuja, kukkia, kortteja ja lahjoja ja laulavat itse keksimänsä äitienpäivälaulun, joka on syntynyt silloin kuin kaksi ensimmäistä oli sellaisia sormustimessa kylvetettävän kokoisia neropatteja.

Olen niin suunnattoman, ylitsevuotavan kiitollinen siitä, että kaikista virheistäni huolimatta olen saanut nämä kolme upeaa olentoa kulkemaan rinnallani. Mikään ei suo minulle suurempaa iloa kuin heidän loistavat kasvonsa sänkyni vieressä hoilaamassa sitä hassua viisua. Tai oikeastaan ei tarvita sitäkään. Kunhan ovat, ihanat, ja raahautuvat arjessa kanssani eteenpäin.

Meidän on niin hyvä olla yhdessä.

Lue lisää: 
Yhden ihmeen syntymä 
Äitienpäivä 2013 osa 1, osa 2 ja mitä siitä seurasi
Äitienpäivä 2012