6 Search Results for: sergio

Si Sergio!

Kun Tintå oli täynnä, löysimme uuden ihastuksen. Hyvät naiset ja herrat, signore e signori ; Sergio’s! Jokivartta kun kipsuttaa kirjastolta katsottuna reilusti eteenpäin, ohi Apteekkimuseonkin ja jokusen gallerian, tulee vastaan kaunis vaaleansininen puutalo, ja sen kyljessä kyltti RISTORANTE. Ovi on raollaan rappusiin, ja rappusissa on kaakeliaskelmat. Kaakeliaskelmat! Maailmassa on aivan liian vähän kaakelia! Mutta täälläpä kaakelia on myös ravintolasalin seinillä, grazie mille, maailmankaikkeus. Lapsoset, joista meillä oli mukana tällä kertaa vain kaksi kolmasosaa, valitsivat alkuun mereneläviä linssipedillä. Ja se linssipeti oli niin hyvää, että meinasin tarttua sitä komeaa poikaa siinä baaritiskin takana kauluksista ja suudella sen reseptin ulos hänestä! Kampasimpukoiden, mustekalarenkaiden ja jättirapujen jälkeen lapset jakoivat pizzan, joka tietysti näytti ihan Sophia Lorenin tekemältä eli täydelliseltä. Herra Kamera oli riisifiiliksissä ja sai eteensä päivän alkupalan, sahraminvärisen palleroisen hernepyreellä ja tomaattisella samettiviivalla, ja paneutui sen jälkeen Marsalalla maustettuun tattirisottoon kera paahdettujen mantelilastujen. Väistöliikkeistä ja esterakennelmista huolimatta sain ujutettua haarukkani hänenkin reviirilleen. Prikuulleen, tältä ruoan pitää näyttää, maistua ja TUNTUA! Oma pastani, Linguine Mare & Monti, oli ehkä paras syömäni pasta-annos koskaan. Ravintolassa oli myös mainio tunnelma. …

Simpukoilla Tintåssa

Jos asuisin Turussa, niin sen lisäksi että piinaisin juttuseuran toivossa farkku- ja sporttikauppojen poikia, söisin ehkä joka päivä simpukoita Tintåssa. Joka ikinen kerta kun ryystämme Tintån simpukoita kuoristaan ja dippaamme hyväsuolaisia ranskalaisia sitruunamajoneesiin, päätämme perustaa oman simpukkaravintolan Hankoon. Sillä mitä mahtavampaa maailmassa muka on kuin simpukat ja ranet? Fish & chips  -kuppilahaaveitahan mulla on jo ollutkin, ehkä nämä merelliset unelmat voisi yhdistää? Simpukat söimme lähtöpäivänä myöhäiseksi lounaaksi, mutta edellisen illan illallispaikka oli vanha tuttu Sergio’s. Siellä on vaan jotenkin aina tosi hyvä olla. Lupaan ensi kerralla vähän laajentaa repertuaaria, mutta myönnän, että usein jo syy Turun reissuun on syöminen näissä hyväksi havaituissa paikoissa. Niitä tulee ikävä, ja silloin on jo viikonloppukassi aika pian pakattu. Uusia, hyviä osoitteita saa ehdottaa! Olemme myös erikoistuneita eri maiden ja kaupunkien parturiliikkeisiin, poika on tarkka tukastaan. Sekin homma hoitui Turussa hyvin. Kuvat: Studio Tomi Parkkonen

Vi har ju Åbo

Kas, kävi niin, että karkasimme Turkuun. Olin juuri levittänyt sata settiä lakanapyykkiä yläkerran lattialle marssimaan kohti kylpyhuonetta värikkäänä jonona, takapihalle oli viritelty väliaikainen melko holtiton pyykkinarusysteemi ja sain päähäni pestä parit muutkin kankaat siinä samassa rumbassa. Herra Kamera taas tomerana kittasi takapihalla – ei valkoviiniä, vaan ikkunaa – ja juoksi välillä Lehtisen pajalle hakemaan uuden ruudun rikkoutuneen tilalle. Noh ja sitten siis kesken tätä puuhakasta härdelliä me saimme iltapäivällä yhtäkkiä idean lähteä Turkuun. Alta aikayksikön oli hotellihuone (jokinäköalalla, aina jokinäköalalla) varattuna kuin myös illallispöytä Sergiosta, ja paiskottuamme epämääräisiä (jotakuinkin puhtaita) vaatteita laukkuihimme, istuimme (tai 3/5 osaa meistä) lopulta autossa. (Sinne ne jäivät, ikkunat ja pyykit, ja kaksi tyttölasta niitä vahtimaan. Eivät olleet karanneet, mitkään tai ketkään, kun eilen illalla palasimme.) Saavuttuamme Turkuun autoradio-ohjelmatappeluiden (Herra Kamera on tulossa vanhaksi…) jäljiltä hiukan kuumissamme, heitimme kamat hotellille, peseydyimme, vaihdoimme vaatteita ja sujahdimme ylös Sergio’s -ravintolan kaakeleilla koristeltuja rappusia ja melkein jo kantispöytään baaritiksin eteen (aina baaritiskin eteen, keittiön tuntumaan). Tilasimme pöydän täyteen ruokaa (fenkolia, taleggio-juustoa, uppomunia, retiisisalaattia, pizzaa, välimerellistä kalaa, risottoa…) ja maistelimme jokainen jokaiselta lautaselta. Oli niin hirveän …

Osteria Ovossa

Turun reissulla kävimme Rivieran lisäksi melkein Italiassa, uudehkossa roomalaisessa Osteria Ovossa, jokirannassa, kirkon kulmilla.Vaikka miten matkoillamme esittäisinkin Elli Kultturellia, niin voi pojat, kyllä syöminen on sentään useimmiten se päivän kohokohta. Syöminen on ihanaa! (Vaikka kulttuuriahan se on ruokakulttuurikin.)Meidät otettiin ystävällisesti vastaan, istuimme varattuun pöytäämme ja tilasimme aperot. Hiukan kävimme tarjoilijan kanssa keskustelua proseccosta, jossa ei ollut kuplan kuplaa, mutta uuden pullon myötä sekin tilanne korjaantui. Kippistelimme ja otimme turistikuvia toisistamme pöydän yli. Olimme nälkäkuoleman partaalla ja onnellisia edessä olevasta ateriasta. Listakin näytti niin houkuttelevalta, painimme päätöksemme kanssa. Valintamme oli kuitenkin lopulta valmis menu, merellinen Menu Degustazione Mare. Alkuun tuotiin potillinen todella maistuvia simpukoita, aivan erinomaisia, hyvällä kastikkeella ja paahdetulla leivällä. Samaan aikaan tarjottiin toinenkin alkupala, mustekalaa tomaattikastikeessa. Listalla oli maininta friteeratuista merenelävistä, niitä ei kuitenkaan näkynyt eikä asiaa tarjoilijoiden puolelta otettu puheeksi. Harvat kokemukseni mustekalan nauttimisesta eivät oikeuta juurikaan arvosteluun, mutta sitkoistahan se oli. Kastike oli kuitenkin mitä mainioin. Seuraavaksi primit. Mallikelpoista pastaa… simpukoilla ja mustekalalla. Tomaattikastikkeessa. Okei. Ehkä hiukan toistaa itseään nyt tämä meidän menumme? Maistelumenuksi? Toinen annos oli sentään risottoa tiikeriravuilla, mehevillä, hienosti valmiiksi …

Kreivin aikaan

Tampereelta Turkuun yhdeksi yöksi. Ravintola Sergio’s, taas. Osaan jo pyytää pöytää salin etuosaan, johon keittiön kolina parhaiten kantautuu ja jossa valkoisista kaakeleista heijastuu Sisilia. Oli ravintola mikä hyvänsä, keittiön nurkasta minut aina löytää. Nuttura ojossa katsomassa ja kuuntelemassa mitä kuuluu sinne, missä kaikki tapahtuu. Kesäkiertueen viimeinen illallinen. Sitten suuntaamme kotiin. Hotelliyö on järkyttävän kuuma, pieni tuulettimentapainen vispaa ilmaa kuin puolukkapuuroa. Meidän oma, aava ulappamme tulee jokaiselle jo uniin.

Ja he elivät elämänsä loppuun asti

Meillä oli pieni hypähdys arjesta juuri ennen joulua. Toimimme kuten me aina toimimme, eli hetken mielijohteesta, kun yhtäkkiä huomasimme a) olevamme ilman lapsia b) tulevamme joulujärjestelyistä sekopäisiksi hetkellä millä hyvänsä. Lähdimme siis vahingossa Turkuun. “Me voidaan tehdä ihan mitä vaan, me ollaan nuoria, villejä ja vapaita!”, sanoi Herra Kamera ja painoi kaasua .”Tai ainakin villejä ja vapaita. Noh, villejä. Äh, antaa olla…” Meillä on kuulkaa ollut sutinaa tuon Herra Kameran kanssa nyt 20 vuotta. Se oli joulun aikaa armon vuonna 1993 kun me veivasimme edes takaisin, kun emme kumpikaan oikein ottaneet ymmärtääksemme, että kuulumme yhteen. Kahta erilaisempaa kakaraa sai hakea. Se oli sitten Kallessa kun mä kailotin musiikin yli, että nyt joko ollaan tai sitten ei olla ollenkaan, ja Herra Kamera sanoi, että no ollaan vaan. Takaisin Turkuun. Me veimme tavaramme hotellille, kiertelimme laiskanlaisesti kauppoja ja kauppahallia, viipyilimme Akateemisessa ja kilistelimme Tintån tiskin kulmalla yhtäkkiselle joutilaisuudellemme. Illallisaikaan tultaessa kävimme virkistäytymässä hotellilla ja kipitimme paksujen pisaroiden lomasta hyväksi todettuun Sergio’siin. Söimme suurella nautinnolla, saatoimme juoda hiukan viiniäkin, puhuimme paljon ja päätimme jälkiruoan sijaan kävellä katsomaan mikä …