comments 11

3 + 1 nostoa ja hyvästit Meksikolle

On aika pistää Meksiko pakettiin. Eihän siihen mennytkään kuin reilu vuosi. Näin lopuksi teemme lyhyen listauksen muutamista matkan kohokohdista, jotka eivät päätyneet omiksi postauksikseen. 

Hierve el Agua

Kivettynyt “vesiputous” noin tunnin ajomatkan päässä Oaxacan pääkaupunki Oaxacasta ja mineraalipitoista terveysvettä sisältävät luonnonaltaat, joissa saa uida henkeäsalpaavissa maisemissa.

Taller Jacobo y Maria Angeles

San Martin Tilcajeten kylässä sijaitseva taidekeskus, jossa tehdään värikkäitä, puisia, käsinmaalattuja zapoteekkien tonas ja nahuales-kulttuureista ammentavia alebrijes -henkieläinhahmoja. Taidekeskus tarjoaa paikallisille nuorille koulutusta ja työtä sekä vahvistaa paikallisten uskoa omaan taiteeseen ja käsityöperinteeseen. Minun syntymäaikojen mukaan määräytyvät voimaeläimeni ovat pöllö ja kotka.

Lue myös: Elokuvalipulla Meksikoon – COCO

Kaikki meksikolaisten torien urheat naiset

Torit, hallit, ruokakojut ja kävelevät hedelmä- tai leipäkauppiaat, kaikki kunnia ehtymättömälle uurastuksellenne tänään kansainvälisenä naistenpäivänä ja jokaisena muunakin vuoden päivänä! Meksikossa vaikeinta oli todistaa valtavia yhteiskunnallisia eroja (jopa puolet asukkaista elää köyhyydessä), ympäristöongelmia ja vähemmistöjen, usein alkuperäiskansojen, heikkoa asemaa. Lisäksi Meksikoa riivaavat hurjat rikosluvut, huumekaupan mukanaan tuomat ongelmat ja väkivaltaisuudet. Ja jos eivät ihmiset rökitä toisiaan, hirmumyrskyt ja tulivuoret pitävät huolen, ettei elämä ole koskaan tasaista. Matkailijoina meillä oli onni kohdata vain maailman ystävällisimpiä ja avuliaimpia ihmisiä.

Bonus: Matkaseura

Aina ja ikuisesti lempiseuraani arjessa ja reissuissa, ylä- ja alamäissä. Olen sydänjuuriani myöten kiitollinen, että saan nähdä maailmaa juuri teidän kanssanne. Tämä koskee myös kameran takana häärivää Parkkosta.

11 Comments

  1. Harri says

    Kiitos, että kuvat ovat luonteeltaan dokumentaarisia, eivätkä mässäile ja glorifoi Meksikon some-ystävällisellä boho-rappioromanttisella kurjuudella. Sykähdyttävän kauniita toki, mutta niistä ja tekstistäsi huokuu sydämensivistys ja hetkien tarkka havannointi. Kiitos blogistasi.

    Hieman proosallisempaan, kotinne on niin kaunis. Ja varsinkin mattonne ovat upeita (matot ovat perheemme viimeisin fiksaatio.) Olisiko mitenkään mahdollista päästä blogisi kautta kyyläämään kotianne ruohonjuuritasolta? Miten matot ovat tulleet vastaan ja päätyneet lattioillenne? Minkälaista filosofiaa ja hankintapolitiikkaa mattojen suhteen harrastatte? Nimittäin, joskus 1700-luvulla kun me (vaimoni ja minä) olimme nuoria, kauniita ja hipahtavia, kävimme Italiasta pakulla Marokossa ns. (köh!) aistimassa tunnelmaa ja mukaan tarttui myös upea berberimatto. Sittemmin jälkikasvun myötä ja varsinkin kissan, joka rakasti upottaa kyntensä mattoon, jouduimme kerimään maton varastoon. Nyt kun kissaa ei enää ole ja lapsetkin muuttaneet kotoa, levitimme maton takaisin paikalleen. Nyt muut matot näyttävät geneerisiltä ja ankeilta. Paluuta vanhaan ei ole. Mistä löytäisimme hyvännäköisiä mattoja? Osaisitko vinkata? Beni Ourain-mattoja netistä löytyy, mutta me emme ole Villa Mairea-tyyppiä (tai voisimme kovasti ollakin, jos joku ensiksi lahjoittaisi pari Legeriä, Braguen ja Calderin mobilen.)

    • Anna says

      Mieltä lämmittävä viesti, kiitos!

      Hauskaa, että kiinnitit huomiota mattoihin, minullekin ne ovat tärkeitä ja tekevät kodistamme kodin. Kaikki kunnia matoista kuuluu vanhemmilleni, olen siis saanut ne seikkailuitta lattioitani koristamaan. Vanhat matot ovat heidän (huutokaupoista, kirpputoreilta, antiikkiliikkeistä) löytämiään tai edesmenneiltä sukulaisilta perittyjä. Miten hienosti ne vanhenevatkaan, ja vain kaunistuvat ikääntyessään! (Matot siis, tai mikseivät myös vanhempani). Vain yhden maton olemme tainneet ostaa, Korkeavuorenkadun Sali-nimisestä sisustusliikkeestä. Tuommoinen hipahtava matonhakumatka kyllä kiinnostaisi… ja seikkaileminen pakulla ympäri Eurooppaa. Kävin muuten juuri Pariisissa katsastamssa Calderin näyttelyn Musée Picassossa. Tuomisena mobile-pakkomielle.
      Tuttavani Stella kirjoitti muuten mattojenhankinnasta jokunen aika sitten:
      http://www.stellaharasek.com/2018/05/nain-ostat-taydellisen-marokkolaisen-maton/

  2. Harri says

    Minkälaisen matkamuistomyymälän sitä joutuisi kotiin palattuaan perustamaan jos lähtisi tyhjällä pakulla Eurooppaa kiertämään? Silloin muinaisina aikoina vain ajoimme pakumme Padovasta Napolin satamaan ja kysyimme seilaako yksikään laivoista Marokkoon. Ei seilannut. Mutta Tunisiaan pääsimme. Afrikan puolella leikimme tyhmää ja annoimme aina setelin kun joku asettui poikkitein (oikeasti meidän ei tarvitse “leikkiä” tyhmää, tämäkin typerä reissu jo sen osoitti, ei järjen hiventäkään (en halua johtaa harhaan, työ ym. asialliset asiat hoidamme vaadittavalla pieteetillä ja korrektiudella, mutta siihen se kapasiteetti loppuu. Olemme mielihalujemme orjia ja vaikutteille alttiita houkkia.)) Matka jatkui sutjakkaasti, eikä kukaan perään huudellut. (Jopas tulee paljon sulkeita, varmaan yhdellä sulkumerkillä voisi päättää sisättäiset sulkeet? No, jätän ne siihen, liian kanssa pärjää aina.) Ammoin elämä oli siinä suhteessa helpompaa. Nykyään samaa reissua pitäisi varmaan osata suunnitella jo esikouluiässä, anoa kolmin kappalein ja jonottaa leimoja eri rasteilla.

    Itse asiaan. Mikäs sen hienompaa, että on syntynyt kauneutta palvovaan perheeseen. Niin hienot matot! Ja niin pakottoman virtuoosimaisesti syntynyt kokonaisuus. Tunnelmallinen.

    Ja kiitos mattolinkistä. Syvennyn ja perehdyn asiaan perusteellisesti. Elämä on ironista, silloin kuin olisi rahaa mattoa ei löydy mistään ja toisinpäin. Stella puolisoineen on kyllä kaunis ja viehko pari. Heidän sisustuksensa on epäkiinnostavassa vaiheessa, huonekalut hakevat paikkaansa ja selvästi heillä on vielä kahden ihmisen tavarat tai niitä on haalittu liian nopeasti. Mutta asenne ja oleminen on kovin eleganttia, hyvä tulee.

    Mobile-pakkomielteestä tuli mieleeni vaimoni pari vuotta sitten sairastama ryijy-obsessio. Tilanne eskaloitui niin pahaksi, että tämä Suomen Käsityönvihaajat ry:n seppelöity kunniajäsen (patsashanke vireillä) ilmoittautui kansalaisopistoon ja loukutti talven aikana Ratian täkänän. Luulen, että mobile-pakkomielle paranee samoin. Ei muuta kuin kopistelet vauvan kehtomobile-kurssille, esittelet suureellisen ja kunnianhimoisen suunnitelmasi, annat heidän hetken pyöritellä silmämuniaan ja tartut toimeen. Olisihan semmoinen väkkärä kyllä hieno ihmisen omistaa.

  3. Anna says

    Ahaha! Kiitos niin hauskasta viestistä, miten ihanaa on nauraa, sillä lailla hengenheimolaismaisesti siis! Samaistuin vahvasti tuohon “mielihalujen orjat”-kohtaan. (Ja suluista pidän myös.)

    Selvittelin itse asiassa viime kesänä minkälainen proseduuri olisi päästä autoineen rahtilaivan kyytiin suoraan täältä Hangosta. Se olisi ihan mahdollisuuksien rajoissa, vaikka hieman vaikeaksi se on tehty, sillä rahtilaivojen pääasiallinen intressi ei taida olla kahden seikkailunhaluisen ja heidän vastentahtoisen teininsä kuskaaminen maailman merillä. Mutta Saksaan asti pääsisi. Leikkisin Kyllikki Villaa koko matkan, tämä on joskus toteutettava.

    Mitä mobileen tulee, haluaisin tietysti aidon Calderin, en enempää enkä vähempää. Itsehän en osaa tehdä yhtään mitään askarteluun (tai käsitöihin!) viittaavaakaan, hermo menee.

  4. Harri says

    Emme mekään ole käsityöihmisiä, mutta ihmismuisti on lyhyt ja unohdamme n. kymmenessä vuodessa, että ne hommat olisi parempi jättää osaavimmille. Ennen tätä täkänää (joka on nimetty tekoprosessin mukaan: “Onks toi se…” “Joo on, Armi Ratian Via Dolorosa, mä tein sen yks talvi.”) teimme kymmenen vuotta takaperin olkihimmelit kotiin ja mummoille. Tai eihän siitä mitään tullut, mutta kirkasotsaisesti ja vilpittömin aikein lähdimme himmeleitä pusaamaan, ajattelimme tekaisevamme ne A-studiota kuunnellessa ja leffojen mainoskatkoilla (aluksi kahdestaan, sitten koko perheen voimin (suureksi pettymykseksemme lapsemme osoittautuivat, pienistä kätösistään huolimatta, mämmikouriksi.)) Tuloksena yksi puolikas himmeli, Joulupyramidi. Mummot saivat suklaata ja konjakkia, kuten edellisenäkin jouluna.

    Rehellisyyden nimissä on kerrottava, että vaimo hälytti myös parhaat ystävänsä himmelitalkoisiin joulun ovella, mutta kun Hansu ja Pirre ilmestyivät eteiseen pikkumustissaan ja keittiöstä kuului korkin poksahdus, minäkin ymmärsin, etteivät himmelit valmistu sinä eivätkä seuraavinakaan jouluina. Pirkko on vaimon kurssikaveri, heidän ensikohtaamisensa oli (kuulemma) kuin Ennen auringonnousua -elokuvasta, jossa kaksi Julie Delbyä aloittivat syvääluotaavan dialogin, joka ei ole vielä tänäkään päivänä päättynyt. He aina unohtavat mainita, että “kurssi” oli itseasiassa hiljaisuuden retriitti, jossa käsitykseni mukaan pitäisi pidättäytyä dialogista ja siitä varmasti heille yritettiin huomauttaa, mutta ei heiltä saa puheenvuoroa. Hannu on vaimon gay husband. Sormukset on vaihdettu.

    Palatakseni tähän käsityöläisyysteemaan ja alkuperäiseen kysymykseeni matoista, ja kuinka ne liittyvät hatarasti yhteen, niin diagnoosi on tarkentunut. Azilal. Semmoinen teillä on. Ovat tyyriitä ja vaimo ehdottikin, että jos tekisimme maton itse (emme todellakaan tee.) Mutta maton kuvio on suoraan meidän “tontiltamme” ja vaimo mielestään lukee mattojen tarinaa kuin avointa kirjaa: Ensiksi on monimutkainen kuvio, jota noudatetaan orjallisesti, mutta innostuksen huumassa kuvio lipsahtaa lapasesta, vahinko huomataan liian myöhään, ja kun mitään ei pureta, niin loppu sävelletään teemaa mukaillen ja sitten loppuu jo lankakin. Matto päätellään lankakorista löytyvillä jämälangoilla. Tämä kuin meidän elämästä. Onnistumisen edellytykset ovat valtaisat! (Tämä onnistuminen jääköön puolestani arvoitukseksi. Olen komennuksella Kiinassa. Eikä tässä muutenkaan jouda, mulla on hyvä kirja kesken.)

    Sanoitan tässä elämäämme sinulle laveammin, blogiasi lukeneena luulen, että ymmärrät tätä kohkaamista syvemmällä inhimillisellä tasolla. Kun teillä on jo Azilal, ja matto on ns. acquired taste. Ja mullakin oli persoonallinen äiti. Vaimo kävi Hansun kanssa meedio-illassa ja kertoi, että mun mutsilta oli tullut viesti:
    “Heh, täällä onkin jo ensimmäinen henki, hän vaatii, että hänet otetaan ihan tähän alkuun. Viesti on teille rouva siellä takarivissä.”
    “Minäkö? Kuinka jännittävää.”
    “Henki ei kuulemma kaipaa esittelyä ja tunnistat hänet viestistä: Puolukoita on vielä pakkasessa. Menevät pilalle.”
    “Ahaha, todellakin anopin poimimia puolukoita on vielä pakkasessa, alkavat olla ylivuotisia, hänen viimeisenä syksynään oli hyvä marjavuosi… Onko hänellä muuta viestiä? Lapsenlapset voivat hyvin…”

    Ei ollut muuta viestiä. Elvis had left the building.

  5. Harri says

    Kyllikki Villasta unohtui sanoa (Vanhan rouvan lokikirjasta), ettei hän (kai) niin innoissaan ollut rahtilaivalla matkustamisesta? Rakasti merta ja meri-ilmaa (ja matkan halpuutta), mutta muuttui kärttyisäksi itsekseen heti kun maa jäi horisontin taakse. Ahdisti, käännöstyö ei kulkenut, ja valtamerten myrskyt paiskoivat mummoa pitkin seiniä. Aina naama mustana. Oliko se Macchu Picchu, jonka hän halusi nähdä? Ja sitten perillä tajusi, ettei pysty sinne vuorelle raihnaisena kiipeämään. Että se siitä reissusta. Mutta niin hieno ja umpirehellinen kirja vanhenemisesta.

  6. Anna says

    Siinä se vappu sitten menikin, Azilal-mattojen historiaa googlaillessa. Mattojen maailma on kiehtova! Maailma on kiehtova! No, ehdin kyllä myös hankkia merenneitoilmapallon, juoda samppanjaa Neljän Tuulen Tuvalla ja syödä liikaa hollandaise-kastiketta. Mitä jouluun tulee, niin minäkin kyllä ehkä mielummin ottaisin vastaan suklaata ja konjakkia, kuin olkihimmelin. Ei millään pahalla.

    Minä nimenomaan samaistun Kyllikki Villaan, kärttyinen kun olen, perusluonteeltani. Känisisin koko merimatkan, valittelisin vaivojani ja pohtisin lorautanko teeheni rommia vai en. Sellainen seikkailija.

    Älä Elvis jätä meitä. Salaa toivoisin, että SINÄ perustaisit blogin!

  7. Harri says

    Joko parsakausi on jo alkanut? Tai siis hollandaise sopii oikeastaan kaikkeen. Parsalle on käynyt kuin joululle, inflaatio iskee ennen kuin vars. fiesta on edes alkanut. Räntäsateessa toppatakki harteilla kun ensimmäisen kuukauden mäykyttää parsaksi naamioitunutta Chileläistä ruohoa, niin sitten kun oikeaa parsaa saa, suuhun nousee pieni oksennus jo pelkän parsan mainitsemisesta. Niin se maailma vie pois herkut ihmiseltä, eläkkeellä emme enää syö kuin suolakeksejä ja hanavettä.

    Azilal, oih Azilal. Matto on nyt ostettu. Tarvitsimme asiaan erotuomarin, ratkaisukeskeistä terapiaa sisustussuunnittelijalta. Meille tuleekin Afghan. Olemme tähän päätökseen yksimielisen tyytyväisiä. Olemme saaneet sosiaalisen elämämme takaisin. Vaimo voi taas vastata ovisummeriin ja lopettaa taskulampun kanssa peiton alla lukemisen. Vieraat ovat tervetulleita (ihan pian, muutama uusi tyyny, valaisin, ripustus menee uusiksi… minun valitsema Azilal tuleekin makuuhuoneeseen, terapeutti ehdotti minulle myös yöpöytää (kuultuaan, että kirjapinojen takana ON yöpöytä) saankin yöpenkin.) Azilal-gate on arkistoitu, eikä maksanut kuin kaikki rahat ja vasemman pikkusormen.

    PS. Meidän tekemän himmelin haluaisit.

  8. Harri says

    PPS. Niitä himmeleitä ei vain saa mistään.

  9. Anna says

    Älä yritä, jään odottamaan himmeliä, enemmän kuin joulua!
    Onnittelut matosta, yksi pikkusormi sinne tai tänne.

Vastaa käyttäjälle Nikadora Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.